Hyppää pääsisältöön

Länsi-Pasila – Kadonnut puutalokaupunki

Läntinen Pasila on rakennettu kahteen kertaan. Ensin improvisoiden muodostuneena esikaupunkina 1800-luvun lopussa ja sata vuotta myöhemmin modernin rakentamisen ehdoilla. 1890-luvulla syntynyt Puu-Pasila kehittyi Helsingin teollistumisen ja nopean väestönkasvun seurauksena. Erityisesti työväestön asuttama, omaleimainen ja monimuotoinen puutaloalue jäi 1970-luvulla kuitenkin modernisaation jalkoihin ja purettiin lähes kokonaan.

Rakentamista omin päin

Suurin osa puu-Pasilaksi kutsutusta alueesta rakennettiin vuosien 1895–1905 välillä metsäiselle rinteelle nykyisen Länsi-Pasilan alueelle. Pasilassa sijaitsi aiemmin kaksi maatilaa, Böhle (Böle) sekä Fredriksberg, jonka maita halkoi 1862 rakennettu rautatie. Kun rautatiepysäkki avattiin henkilöliikenteelle vuonna 1890, Böhlen tilan mailta alettiin vuokrata tontteja asuntorakentamista varten.

Helsingissä oli pulaa asunnoista ja koska tonttivuokrat olivat Böhlen mailla edullisia, alueelle alkoi muuttaa runsaasti erityisesti työväestöä. Uusien, pääasiassa suomenkielisten asukkaiden keskuudessa junapysäkkiä ja vähitellen koko aluetta alettiin kutsua Pasilaksi Fredriksbergin tilan voudin ja tunnetun kauppiaan Carl Pasilan mukaan.

Asemakaava ja rakennusmääräykset eivät säädelleet puu-Pasilan rakentamista, joten tonteille saattoi sijoittaa vapaasti varsin erikokoisia ja -näköisiä taloja. Muuttajien joukossa oli paljon rakennusalalla työskenteleviä ihmisiä, jotka rakensivat talonsa itse. Lisähuoneita ja -rakennuksia nikkaroimalla saattoi hankkia vuokratuloja ja siten helpotusta oman talon rakentamisen kustannuksiin. Rakennusmateriaalit vaihtelivat sen mukaan, mitä milloinkin oli saatavilla, ja myös kokonaisia taloja tuotiin muualta.

Alueen ilme olikin vaihteleva ja epäyhtenäinen, mutta myös luonnonläheinen ja maalaismaisen idyllinen. Asukkailleen Pasila tarjosikin omaleimaisen maalais- ja kaupunkilaiselämää yhdistävän elämänmuodon. Tiiviin asutuksen ansiosta alueen sosiaalinen elämä oli vilkasta ja yhteisöllistä.

Helsingin kaupunki näki Pasilan kaupungin laajenemisalueena ja yritti jo 1900-luvun alussa puuttua tonttien vuokraustoimintaan ja rakentamiseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Vuonna 1912 Pasila liitettiin senaatin päätöksellä Helsinkiin, ja alueelle rakennettiin vesijohdot ja viemäriverkosto. Kaupunginosaa pidettiin kuitenkin tilapäisenä, eikä kaupunki halunnut käyttää varoja sen perusparannuksiin.

 

Puu-Pasila katoaa

Vuodesta 1940 vuokratonttien sopimuksia jatkettiin yhä lyhyemmissä jaksoissa, ja osa vuokrasopimuksista päättyi kokonaan vuonna 1965. Koska alueen tulevaisuus oli epävarma, talojen kunnossapitoa laiminlyötiin ja rakennukset alkoivat ränsistyä. Talojen vuokralaiset vaihtuivat usein, ja pikkuhiljaa karsiutuivat myös palvelut. Vuonna 1976 Pasilan puutaloissa asui enää noin 600 ihmistä.

Länsi-Pasilan asemakaavassa 1978 lähes koko puu-Pasila sai väistyä uudisrakentamisen tieltä. Alueen katuverkosto uusittiin, mäkistä maastoa tasoitettiin ja vanhat talot purettiin. Vain muutama puurakennus säästettiin ja korjattiin uutta käyttötarkoitusta varten.

Vaikka moni harmitteli puutalojen poistumista alueen kaupunkikuvasta, pyrittiin Länsi-Pasilassa kuitenkin viihtyisyyteen: sitä on pidetty suorastaan Itä-Pasilan vastakohtana maaston muotoja seuraavien, pienempien korttelien ja kaarevien katujensa ansiosta. Asuinkortteleihin pyrittiin suunnittelemaan vihreitä sisäpihoja,  läpiajoliikennettä pyrittiin rajoittamaan ja pysäköintiä ohjattiin maan alle. Toimistorakennukset sijoitettiin lähelle rautatietä.