Vuonna 1550 perustetun Helsingin kasvu ja alueellinen yhteensulautuminen alkoi 1700-luvulla. Samoihin aikoihin kaupunki kytkeytyi liikenteellisesti laajaan takamaastoon Uudellamaalla. Tvärminnessä mereen laskeva Mustionjoki muodosti Lohjanjärven, Vantaanjoen ja Sipoonjoen kanssa vesiyhteyden – luonnon kehätien – tulevan metropolialueen pohjoispuolelle. Näin syntyi logistinen yhteys, jonka varrelle keskittyivät lännessä rautaruukit, idässä Helsingin sahat ja Sipoon tiiliruukit.
Rannikon saaristoväylä täydensi kehätietä etelässä. Uloimpana merellä kulki vielä vilkas kansainvälinen väylä 1703 perustettuun Pietariin, jonka hoviin kaljuutit ja flöitit, Itämeren tyyppialukset, suuntasivat arvolasteineen. Vaikka laivoja oli lukumääräisesti vähän, harvoilla väylillä oli ruuhkaakin, koska laivat lähtivät liikkeelle usein yhtä aikaa sopivan tuulen sattuessa. Porkkalan kärki oli niille vaarallinen mutta Helsingin kannalta tuottoisa paikka: Kaupungin sukelluskomppania nosti ja huutokauppasi hylkytavaraa.
Kehätie ja saaristoväylät muodostivat itä–länsisuuntaisen yhteyden. Talvella otettiin käyttöön kartoissa näkymätön liikenneverkko, talvitiet ja jääyhteydet. Ongelmaksi jäi yhteys maan sisäosiin. Koskipaikat estivät kuljetukset sisämaan ja rannikon välillä, minkä takia näistä oli vuosisatojen aikana muodostunut kulttuurisesti ja taloudellisesti kaksi eri maailmaa. Päijänteen ja Suomenlahden yhdistämistä ns. läpikululla (durchfahrt) kuitenkin vakavasti suunniteltiin, mikä osoitti, että tulevan kasvukeskuksen liikenteellinen peruskoordinaatisto oli skenaariona hahmottunut.
Virtaava vesi oli esiteollisen ajan sähkö. Vesimyllyn täysi säännöstelyallas vastasi täyteen ladattua suurta akkua. Vesi johdettiin rännin, eräänlaisen ahtimen kautta vesipyörään, jonka kehittämät watit muuttivat sen sahaavaksi, takovaksi tai tamppaavaksi liikkeeksi. Energiamarkkinat olivat jo olemassa: myllypaikkoja ja -osuuksia ostettiin ja vuokrattiin. Koskipaikkoihin nousi myllyjä, asutusta ja taajamia.
Vesivoima oli 1700-luvun Helsingin alueella hallitseva voimanlähde ja omana aikanaan ylivoimainen muihin energiamuotoihin, jopa tuloa tekevään höyryvoimaan verrattuna. Vesivoiman tärkein sovellus oli ns. hienoteräsaha. Tämä innovaatio kulkeutui hollantilaisten mukana Manhattanilta Jaavalle ja 1700-luvun alussa Helsinkiin. Indonesian sademetsistä hollantilaiset toivat mm. guojakkia, kovaa puuta, jota käytettiin myös helsinkiläismyllyjen lujuutta edellyttävissä osissa.
Sahat toimittivat puuta pääasiassa laivanrakennukseen kotimaahan ja ulkomaille. Suuri osa sahatavarasta meni Amsterdamin Zaandamin telakka-alueelle, jossa valmistettiin vuosittain satoja flöittejä sarjatuotantona. Tehotuotanto edellytti tasalaatuista, standardisoitua tavaraa, jota vain hienoteräsahat pystyivät toimittamaan. Ensimmäiseksi laivanrakennuksessa käyttöön otettu vakiomittaisuus oli myöhemmän teollistumisen edellytys.
Suomen linnoittaminen synnytti 1720-luvulta alkaen Uudellemaalle kehittyvät markkinat. Itärajan läheisyys loi kuitenkin epävakaat ja investointeja haittaavat olot. Viaporin perustaminen 1748 oli käänne. Ulkomaiset investoinnit ja tukiaiset alkoivat virrata Helsinkiin, ja kaupunki alkoi kasvaa. Lähisaaret sulautuivat Helsingin niemeen, niiden olemassaolosta kertovat enää lukuisat saari-päätteiset nimet.
Vesi oli tärkeä osa Viaporin komendantti Augustin Ehrensvärdin laatimaa Helsingin puolustussuunnitelmaa. Ehrensvärd halusi pitää Kluuvin vesiesteenä mutta ehdotti myös sen kanavointia nykyiseen satama-alueeseen. Kruunuvuorenselkä suljettiin mereltä suluttamalla kapeikot. Luotojen ja sulkujen väljä kehämäinen puolustusmuodostelma kaupungin edustalla vastasi Välimeren satamakaupunkien linnoitettuja ahtaita satama-altaita.
Viapori-Helsingin kasvu ja vilkastunut liikenne lisäsivät väentiheyttä ja kulkutautien riskiä. Satamakaupunkina Helsinki oli altis epidemioille. Vesistöt mahdollistivat Helsingin kasvun, mutta vettä pitkin tuli myös näkymätön vihollinen.
Lisää aiheesta
Holm, Sophie & af Hällström, Magdalena (toim.): Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma. Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki. Ehrensvärd-seura 2012.
Huhtamies, Mikko: Kelluvat armeijat. Saaristolaivastot 1700-luvun Suomenlahdella. Historiallinen Aikakauskirja 2/2011.
Huhtamies, Mikko: Olof Rudbeck, hydroteknologin och nyttans tidevarv i Finland (1650–1750). Historisk Tidskrift för Finland 2/2012
Kerkkonen, Martti (toim.): Israel Nesseliuksen mietinnöt, Suomen historian lähteitä VI. Helsinki. Suomen historiallinen seura 1949.
Alho, K. O. & Cederberg, A. R.: Läntisen ja itäisen tutkijakunnan asiakirjoja 1725–1727, Suomen historian lähteitä III. Helsinki. Suomen historiallinen seura 1939.
Alanen, Aulis J.: Läpikulkuvesitie-kysymys Suomessa 1700-luvulla 1. Pikkuvihaan mennessä. Helsinki. Suomen historiallinen seura 1935.
