Helsingin kuninkaankartanon vuoden 1558 tilikirjassa on lyhyt maininta lyijystä. Mainitussa kohdassa kerrotaan, että sitä on annettu sotilaille ja muskettiampujille, jotka liikkuvat skuutilla (yksimastoinen purjealus) kuninkaallisen majesteetin virroissa. Kuninkaan virrat oli tärkeä vallankäyttöön liittyvä käsite: Se tarkoitti kapeikkoja ja satamanedustoja eli redejä, jotka kuuluivat kuninkaalle ja jotka tosiasiallisesti olivat kruunun eli kuninkaan valvonnassa. Ström oli myös kauppapaikka, jossa rauhan ja turvallisuuden säilymisen takasi kruunu; sillä oli näiden paikkojen yliherruus.
3. joulukuu 2021
Kapeikkoja käyttivät kuitenkin myös kaapparit ja viholliset. Monessa paikassa satamaan pyrkivien alusten oli pakko tulla kapeikon kautta, koska väyliä oli vähän ja niiden ulkopuoliset merialueet olivat puutteellisesti kartoitettuja. Kaupallisen merkityksen ohella virtapaikat olivat sotilaallisesti tärkeitä: Kapeikko oli hyökkäysväylä ja puolustusasema.
Helsingissä kuninkaan virrat tarkoitti lähimerialueen saaristoväyliä ja kapeikkoja. Väyliä tuli Villingin, Susisaaren, nykyisen Vallisaaren sekä Uunisaaren ohi. Tärkeät redit olivat Kruunuvuoren selällä ja Isosaaren pohjoispuolella. Erotuksena merten virtapaikoista sisämaan jokivirrat – Helsingissä Vantaan, Sörnäisten ja Talin joet – olivat tärkeitä kalastuksen ja energian saannin takia.
Virtapaikkoja voitiin valvoa ja sulkea upotuksin, ketjuin tai rannalle sijoitettujen tykkien avulla – näihin aikoihin alkoi olla riittävän tehokkaita tykkejä. Nykysanoin kuninkaan virta oli eräänlainen sisempi aluevesi, jonka kautta kulkevia väyliä pidettiin vapaina merirosvoista (hålla strömer reene, SAOB, Hakusana Ström, kohta 3). Virtapaikan merkitys oli suoraan verrannollinen siihen, kuinka suurilla lavoilla siinä pystyi purjehtimaan. Valtakunnan päävirta oli Tukholmassa Stockholms ström, Strömmen. Suomessa tärkeitä olivat muun muassa Korpoström ja Pellinge ström. Ne olivat tärkeitä myös sijaintinsa takia, koska niiden kautta oli yhteydet Ahvenanmaalle ja Viroon.
Baijerilaisen teologin ja kartografin Jacob Zieglerin (k. 1549) Pohjolan kartta (Schondia) vuodelta 1532. Paljolti tällaisena Kustaa Vaasa näki valtakuntansa. Kartta oli monin tavoin virheellinen esittäen mm. Grönlannin olevan kiinni Lapissa. Meritie itään oli sen perusteella katki. Kartan länsireunassa on Grönlanti Ulteriora Grönlandia Incognita, äärimmäinen tuntematon Grönlanti, ja sen eteläosassa Terra Baccallaos, Turskamaa (Newfoundland), jossa mm. baskit kävivät kalastamassa turskaa, yhtä Iberian niemimaan kansallisruokaa. Turskaa saatiin myös Helsingistä 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1539 ilmestynyt Olaus Magnuksen Carta Marina tarkensi Pohjolan karttakuvaa oleellisesti.
Ziegler, Jacob : Quae Indus continentur : Strassburg, 1532 : kartta 8. Kuvaaja: Kansalliskirjasto / Nordenskiöldin kokoelmat
Voimistuva kuninkaan valta ulottui virtojen ulkopuolelle avomerelle. Kuninkaan virtapaikkoja laajempi alue oli farvatten eli merialue tai väylä. Nekin olivat kuninkaan aluevesiä mutta niiden valvonta oli paljon vaikeampaa eikä merirosvoutta voitu estää: Esimerkiksi vuonna 1559 helsinkiläislaivoja ryösteltiin kuninkaan merialueilla.
Kun Ruotsi voimistui merimahtina ja miehitti Erik XIV:n aikana 1561 Viron, laajeni kuninkaan virrat -käsite tarkoittamaan keskistä Suomenlahtea: Se tulkittiin Ruotsin merialueeksi, koska sille kuului kumpikin rannikko, jossa sillä oli niin kutsuttu rantaherruus sekä oikeus kaapata laivoja. Suurvaltakaudella 1600-luvulla Ruotsi pyrki saamaan koko Itämeren herruuden itselleen, mutta haave roomalaisten Mare Nostrumin kaltaisesta ”meidän merestä” ei koskaan toteutunut.
Alkuperäislähteet:
Helsingin kartanon tilikirja 1558–1558. KA 3095:77.
Svenska Akademiens Ordbok (SAOB)