Hyppää pääsisältöön

Eero Rydman – Jälleenrakennusvuosien kaupunginjohtaja

Eero Rydman toimi Helsingin kaupunginjohtajana vaikeina vuosina 1944–1956. Turussa syntynyt ja oikeustiedettä opiskellut Rydman kerrytti laajaa kokemusta oikeuslaitoksen, elinkeinoelämän, sotavoimien ja politiikan aloilta ennen siirtymistään Helsingin palvelukseen. Rydmanin aikana talousvaikeuksista kärsinyt Helsinki kasvoi historiallisen nopeasti.

Kaupunginjohtajat ovat olleet 1900- luvulta alkaen keskeisiä vallankäyttäjiä Helsingissä. Heidän virkakausiensa kautta on voinut hahmottaa pääkaupungin kehittymistä. Kaupunginjohtaja on kunnan ylin virkamies, joka toimii kaupunginhallituksen puheenjohtajana sekä johtaa kaupungin talouden ja hallinnon suunnittelua. Kaupunginjohtajan oma persoona, johtamistapa, mielenkiinnon kohteet ja tapa käyttää valtaa ovat myös vaikuttaneet siihen, miten asioita on valmisteltu ja pantu toimeksi Helsingissä.

Eero Rydman (s. 1889, Turku – k. 1963, Helsinki) toimi Helsingin kaupunginjohtajana toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Hänen virkakautensa osui taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti hyvin haastavaan ajanjaksoon. Helsingin kunnallispolitiikan voimasuhteet olivat murrosvaiheessa ja sota oli aiheuttanut shokin koko maan talouteen. Sotaa seurannut muuttoliike ja sen ruokkima asunnottomuus muodostuivat vakaviksi ongelmiksi pääkaupungissa. Rydmanin luotsaamaa aikaa Helsingissä voikin kuvailla jälleenrakentamisen ajaksi.

Kaupunginjohtajaksi muutoksen keskellä

Sotavuonna 1944 Helsingin kunnallispolitiikka oli hämmennyksen tilassa. Antti Tulenheimon kausi oli päättymässä, mutta yhtään ehdokasta uudeksi kaupunginjohtajaksi ei ollut ilmoittautunut. Pitkään valtuuston puheenjohtajana toimineen Rydmanin nimi nousi kuitenkin esiin poliittisten ryhmien välisissä neuvotteluissa ja ajoitus oli tälle suotuisa. Helsingissä uskottiin yhä tulevien olympiakisojen järjestämiseen ja Rydmanin persoonan kuvailtiin säteilevän ”toimitusjohtajamaista” energiaa, josta uskottiin olevan hyötyä paitsi monimutkaisissa järjestelyissä, myös julkisessa esiintymisessä.

Täysin sattumalta Rydmania ei toimeen ehdotettu. Hän oli jo kokenut poliitikko, joka kuului Edistyspuolueen sisäpiiriin ja jonka nimi oli ollut puolueessa toistuvasti esillä pääministeri- ja presidenttiehdokkaita pohtiessa. Rydmanilla oli myös laaja kokemus juridiikasta ja ennen kaikkea hallinnollisista tehtävistä. Turussa syntynyt ja lakia opiskellut Rydman aloitti poliittisen ja hallinnollisen uransa Turun valtuuston sihteerinä vuonna 1917, minkä jälkeen hän loi uraa puolustushallinnossa sekä suojeluskuntien että vakinaisen väen puolella. 1920-luvulla ovet aukenivat valtakunnanpolitiikkaan ja Rydman toimi Edistyspuolueen kansanedustajana vuosina 1927–29 ja 1933–36. Politiikan ohella hän ehti työskennellä pankinjohtajana sekä Kansaneläkelaitoksen ensimmäisenä pääjohtajana vuosina 1937–44.

Rydmanin kaudella kaupungin poliittiset voimasuhteet kuohuivat. Vuoden 1945 kunnallisvaalit olivat ensimmäiset yhdeksään vuoteen ja uusia äänioikeutettuja oli valtava määrä. Samalla äärivasemmisto nousi haastamaan Helsingin kunnallispolitiikan porvarillista linjaa: SKDL sai vuonna 1945 peräti 25 prosentin ääniosuuden. Rydmanin ajan poliittiseksi tasapainoksi muodostuikin porvarillisten puolueiden, Ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosialidemokraattien yhteistyö laitavasemmiston pitämiseksi kurissa.

Yhteistyön kautta Rydmanilla oli kaupunginjohtajana takanaan laaja poliittinen tuki, mutta haasteet olivat silti suuria. Kaupunkia tulisi jälleenrakentaa, uusia asuntoja tarvittaisiin valtavasti evakkojen ja muuttoliikkeen johdosta ja koulupaikat tulisivat loppumaan kesken uusien ikäluokkien koon vuoksi. Kaiken tämän lisäksi Helsinki oli myös laajenemassa ennennäkemätöntä vauhtia.

Helsinki kasvaa, hallinto keskittyy

Helsingin laajeneminen ja sen vaatimat kaupunkisuunnittelun linjaukset ovat Rydmanin kauden tärkeintä perintöä. Vuonna 1946 Helsingin pinta-ala viisinkertaistui suuren alueliitoksen myötä. Liitosalueiden kehittäminen sekä vanhoja asukkaita että kaupunkiin suuntaavaa muuttovirtaa varten oli valtava haaste kaupungin johdolle.

Helsinki sai liitosalueiden lisäksi myös muita vastuita sotien jälkeisenä aikana. Asukkaiden suorien tarpeiden lisäksi valtio sääti kunnille uusia laissa määriteltyjä velvoitteita esimerkiksi terveyden- ja sosiaalihuollon saralla. Samalla myös yhä tänäkin päivänä esiin nouseva kitka pääkaupungin ja valtion välillä kiristyi. Kaupunginjohtaja Rydman kuvasi valtion vaatimuksien ja sen kuntien mielestä liian kitsaan rahanjaon välistä ristiriitaa vuonna 1948 tokaisemalla, että "tekis mieli melkein sanoa, että valtio muistaa kuntien velvollisuudet yhä kireämmin ja omansa entistä lievemmin".

Kaupungin vastuiden kasvua helpottamaan perustettiin suoraan kaupunginhallituksen alaisuuteen lukuisia “erikoiselimiä” vastaamaan tietyistä tehtävistä. Samalla Rydmanin henkilökohtainen valta kasvoi huomattavasti; kaupunginjohtaja kun toimi myös useiden tällaisten erityiselimien puheenjohtajana. Merkittävimpiä näistä toimielimistä oli esikaupunkikomitea, jonka vastuulla Helsinkiin liitettyjen alueiden kehittäminen oli. Liitosalueilta toimikunnan työ sai myös kritiikkiä: se miellettiin kumileimasimeksi, joka lähinnä myötäili tarkan markan linjaa noudattavan kaupunginhallituksen linjauksia. Liitosalueiden rakentaminen ja palveluiden kehittäminen oli hidasta ja komitea vaikutti saavan konkreettisesti aikaan lähinnä kadunnimiä uusille alueille. Edistyksen hitaus ja komitean toiminta nosti esiin syytöksiä demokratiavajeesta niin alueiden asukkailta kuin kaupunginvaltuustoltakin.    

Suurimpana esteenä kehitykselle oli kuitenkin sota-ajan jälkeinen vaikea taloustilanne. Rydman muisteli kaupunginjohtajanpestinsä alkuaikoja eläkkeelle jäädessään:

Oli vaikea nähdä tulevaisuuteen, erityisesti kunnallisella alalla. Sodan aikana oli kaikki kunnallinen rakennustoiminta jäissä. Sotien jälkeenkään ei voitu paljoa tehdä, kun kaikesta oli pula, erityisesti rakennusmateriaalista.”

Rydman oli pitkän aikavälin suunnittelun puolestapuhuja, mutta rahapula vaikeutti pitkäjänteistä kaupungin kehittämistä. 50-luvun alussa kaupungin budjetit olivat toinen toistaan kireämpiä ja Rydman itsekin valitteli, miten talouden suhdanteisiin varautuminen torppasi suunnitelmia:

...meillä on suunnitelmat valmiina teollisuuslaitoksia, kansakouluja, satamia, sairaaloita [...] varten. Mutta heti kun niputamme suunnitelmat yhteen ja yritämme aikaansaada kokonaisnäkemyksen, nousee vesi totaalisesti päittemme yli. Neljän-viiden vuoden kehityssuunnitelmat eivät riitä. Tarvitsemme ainakin 10 vuotta, jotta nyt paperilla olevat kaavailut voisivat toteutua. Se on nykytilanteessa mahdotonta.

Rydman pohjoismaisessa pääkaupunkikokouksessa Oslossa toukokuussa 1951.

Taloustilanteesta huolimatta suuria suunnitelmia kuitenkin myös laadittiin ja pantiin vireille. Rydman itse ajoi voimakkaasti kaupungin keskiosien kehittämistä ja toimi puheenjohtajana keskustan suunnittelukilpailun palkintolautakunnassa 40- ja 50-lukujen taitteessa. Näiden suunnitelmien ja jatkokehityksen perusteella esimerkiksi Töölönlahden alueesta muodostui se puistomainen kulttuurimaisema, jollaisena se tänä päivänä tunnetaan.

Edustustehtävissä

Rydman oli ollut pitkään tunnettu hahmo Helsingin diplomaattipiireissä ja kulttuurielämässä ja 1950-luvulla hän pääsi loistamaan erilaisissa edustustehtävissä. Helsinki juhli 400-vuotispäiväänsä vuonna 1950 laajoin menoin ja kaupungissa vieraili jatkuvasti niin koti- kuin ulkomaisia arvovieraita, joiden parissa diplomaattisena ja herrasmiesmäisenä pidetty Rydman oli kuin kala vedessä. 

Helsingin kesäolympialaiset vuonna 1952 olivat myös näkyvä tapaus Rydmanin uralla. Kisaisännöinnin tuomat henkilökohtaiset vastuut olivat olleet yksi Rydmanin valintaa kaupunginjohtajaksi puoltanut tekijä ja tämä toimikin luontevasti "kisakaupungin isänä" julkisuudessa. Samalla Rydman puolusti myös kritiikkiä saanutta olympiahanketta. Kisoja arvosteltiin niiden suuren hintalapun vuoksi, mutta Rydman puolusti hanketta todeten, että onnistuessaan kisat olivat kaupungille korvaamattoman arvokasta mainosta ja että monet kisojen vaatimista rakennushankkeista olisivat olleet muutenkin välttämättömiä.

Rydmanin ura kruunautui vuonna 1956, kun hänet valittiin Suomen Kansanpuolueen presidenttiehdokkaaksi. Menestys vaalissa jäi vaatimattomaksi Rydmanin saatua taakseen seitsemän valitsijamiestä, mutta jo ehdokkaaksi nousu oli kunnianosoitus itsessään. Rydmanin pitkä ansioluettelo piti sisällään niin kunnallisia kuin valtakunnallisia luottamus- ja johtotehtäviä, oikeuslaitoksen ja maanpuolustuksen palveluksessa työskentelyä sekä kulttuurielämän vaikuttajana toimimista. Kaupunginjohtajana hän oli luotsaamassa Helsinkiä harvinaisen niukkuuden aikana, jolloin kuitenkin luotiin pohjaa kasvulle suurkaupungiksi.

Kirjallisuus

  • Kolbe, Laura; Helin, Heikki. Helsingin historia vuodesta 19145: 3. Kunnallishallinto ja politiikka, kunnallistalous. Helsinki: Helsingin kaupunki 2002.
  • Kolbe, Laura. Rydman, Eero. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997