Vanha kaupunki
Annalan huvilan viereinen purolaakso, Kustaa Vaasan puisto, ja sen pohjoispuolinen Kellomäki ovat se alue, jossa Helsingin kaupunki ensin oli. Ei se mikään metropoli ollut, kaksi kortteliriviä nykyisen Hämeentien länsipuolella ja yksi Kellomäen ympärillä. Ennen sitä paikalla oli Forsbyn maalaiskylä. Vuosisatojen mittaan taloja on rakennettu ja purettu, mutta miljöö on pysynyt aika samankaltaisena vuosisadasta toiseen. Kaupungin takimmaisen teollisuusalueen syrjäisellä takamaalla ei suurta arvoa nähty, eikä se houkutellut rakentajia. Vasta 1800-luvun lopulla alkoi kiinnostus herätä kaupungin vanhimpaan historiaan ja 1900-luvun puolella suoritettiin sitten arkeologisia kaivauksia ja pystytettiin muistomerkkikin. Tällöin alue sai uuden arvon juuri tällaisena rauhallisena, puistomaisena tai maalaismaisemaa muistuttavana historiallisena miljöönä.
Vanhasta Helsingistä ei ole paljonkaan näkyvää jäljellä, mutta kaivauksissa on löytynyt jäänteitä siitä ja myös kaupunkia edeltävältä ajalta. Muistomerkkejä kaupungin perustamisesta on pystytetty jo kaksi, sekä kaupungin 400-vuotis- että 450-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirkkorinteessä Kustaa Vaasan tien ja Lahdenväylän lähellä ovat myös Helsingin ensimmäisen kirkon kivijalan jäänteet ja muistokivi. Lisäksi Kellomäen päällä on Helsingin maapäivien muistomerkki – täällä tosiaan järjestettiin vuonna 1616 maapäivät, Ruotsin itäisen valtakunnanpuoliskon Suomen alueellinen säätykokous.
Kaupungin muutettua Vironniemelle paikalle tuli Forsbyn talo. Forsbyn lisäksi alueella oli torppia, työväen asumuksia ja krouvi. Nykyään mäen reunalla ja Hämeentien varressa on vanhoja työntekijöiden asumuksia, vanha poliisitalo ja nuorisoseurantalo Berghyddan 1900-luvun alusta. Hämeentien varteen on 2000-luvulla rakennettu muutama talo lisää. Hieman taaempana on vanhan Forsbyn tilan päärakennus. Forsbyn nykyinen päärakennus lienee 1900-luvun alussa rakennettu, mutta vanha renkitupa, Spaakin talo, on 1700-luvulta peräisin.
Valtatien ja rannan välissä
Helsinki oli varsin vähäinen kaupunki aina 1800-luvun alkuvuosikymmenille asti ja Vanhakaupunki kaukana kaupungista. Helsinki alkoi kasvaa 1800-luvulla, ja varsinainen kaupunkialue laajeni vuosisadan loppupuolella Sörnäisiin, 1900-luvun alussa Hermanniin ja 1920-luvulta 1960-luvulle Toukolaan, Vanhankaupungin tuntumaan. 1800-luvun alussa maantien varteen rakennettiin varakkaan väen kesähuviloita, niistä Bokvillan Toukolassa ja Anneberg eli Annala ovat edelleen pystyssä. Annalan perusti kauppaneuvos Gustaf Otto Wasenius. Huvilan vanhin osa on rakennettu vuonna 1826 ja sitä on sittemmin laajennettu ja uusittu. Annalan huvilan ympärillä on komea puisto, myös Waseniuksen perustama. Kokonaisuuteen kuuluvat huvilan talousrakennukset ja tilanhoitajan asunto – 1800-luvun alkupuolen huvilat olivat usein kuin maatiloja tai kartanoita. Annalan tontin kulmalla on muutama kerrostalo 1940-luvulta. Rannan puolelle Hämeentietä nousi tehtaita pitkä rivi, muiden muassa Arabian tehtaat vuonna 1873.
Joen suulla oli aikoinaan kaupungin satama ja sittemmin vain maantienvierustaa ja rantaa, mutta 1700-luvulla kauppias Österberg perusti tähän värjäämön, panimon ja viinanpolttimon. Tien toisella puolen oli krouvi, lienevätkö sitten myyneet siellä oman kylän viinaa ja olutta. Juomien tuotanto väistyi aikanaan, mutta värjäämö jatkoi eri omistajien hallussa aina 1800-luvun lopulle, jolloin paikalle rakennettiin verkatehdas, Helsingfors Mekaniska Väfveri. Rakennusta laajennettiin ja muuteltiin aikojen mittaan ja 1950-luvulla siitä tuli sähkölaitoksen varikko. Nykyisen rakennuksen vanhimmat osat ovat 1800-luvun lopulta, muu on 1900-luvulla rakennettua. Vuonna 1998 rakennukseen asettui Helsingin taide- ja viestintäoppilaitos, sittemmin Metropolia-ammattikorkeakoulu, joka taas muutti myöhemmin muualle.
Verkatehtaan eteläpuolelle rakennettiin vuonna 1928 tehtaan johtajan asunto ja edustustila, joka sittemmin toimi muun muassa lasten päivähoitolana ja Metropolia-ammattikorkeakoulun tiloina. Nykyään Villa Arabeskissa on yksityinen asunto-osakeyhtiö ja sen ympäristö on Verkatehtaan puisto. Puiston itälaidassa, Vanhankaupunginlahden rannassa on Katariina Saksilaisen patsas, nuori nainen siinä katsoo merelle. Katariina oli Helsingin perustajan, kuningas Kustaa I Vaasan ensimmäinen puoliso ja kuoli jo 22-vuotiaana vuonna 1535. Patsas on paljastettu vuonna 2014 ja se on syntynyt yksityisestä aloitteesta yksityisin rahoin, kaupunki on vain ollut yhteistyössä hankkeen toteuttajien kanssa. Patsaan läheltä lähtee vuonna 1998 rakennettu Matinsilta tällä kohtaa kapean Vanhankaupunginlahden yli Pornaistenniemeen.
Sitten tullaan joen länsihaaran suulle. Tällä paikalla on ollut ihmisen rakennelmia viisisataa vuotta ja kauemminkin, milloin lohipatoja, milloin mitäkin. Helsingin kaupungin sijaitessa täällä olivat myllyt maantien ja joen välissä, kosken partaalla. Niihin oli hyvä kuljettaa viljaa sekä vesitse että maitse. Kun kaupunki siirrettiin Vironniemelle, jäivät myllyt paikoilleen, ja myllyjä tässä oli vuosisatojen ajan. Yksi myllyrakennus, Neptun-yhtiön vuonna 1884 rakentama, on vielä tänäkin päivänä voimalamuseon ja vanhan verkatehtaan välissä.
Vesilaitos
Kaupungin kasvaessa ja tekniikan kehittyessä 1800-luvun lopulla Helsinkiin haluttiin myös vesijohdot. Vesilaitoksen rakentaminen annettiin ensin Neptun-yhtiölle, mutta sen jouduttua vaikeuksiin kaupunki osti sen ja työtä johtamaan nimettiin Neptun-yhtiön Sveitsistä Suomeen pestaama Robert Huber. Hän toimi kaupungin vesijohtokonttorin johtajana pitkään, ja sen peruina vielä 1900-luvun lopulla monet vanhat helsinkiläiset puhuivat huuberista tarkoittaessaan vesijohtovettä. Huber perusti myös oman vesijohtoyrityksensä. Vesijohtolaitokseen kuului vedenottamo pumppulaitoksineen ja suodatuslaitoksineen Kuninkaankartanonsaaressa, vesijohto sieltä Alppilan vesisäiliöön Vesilinnaan ja sieltä kaupunkilaisille. Koko laitos saatiin valmiiksi vuonna 1876.
Padon länsipuolelle rakennettiin pumppulaitos, siellä olevat turbiinipumput pumppasivat puhdistetun veden kohti Alppilan vesilinnaa. Ajan mittaan rakennusta laajennettiin ja koneistoja uusittiin, muun muassa höyryturbiinit otettiin käyttöön. Viereistä myllyä laajennettiin myös, mutta vuonna 1915 myllyn toiminta lakkasi ja rakennus siirtyi vesilaitoksen haltuun. Vuonna 1930 rakennettiin kokonaan uusi turbogeneraattori- ja höyrykattilarakennus, vain vanha savupiippu säilytettiin. Höyryvoimasta siirryttiin sähköön.
Vedenottamoa varten Kuninkaankartanonsaareen rakennettiin suodatusaltaita ja muita rakennelmia, ja niitä uusittiin kaiken aikaa aina uuden tekniikan ja tarpeiden mukaisesti. Kuninkaankartanonsaaren nykyisistä rakennuksista vedenottorakennus on vuodelta 1910 ja suodatinrakennukset vuosilta 1895–1955. Vuosina 1971–1972 vedenkäsittely loppui kokonaan Kuninkaankartanonsaaresta ja siirtyi uusiin tiloihin hieman pohjoisemmaksi Koskelaan. Tekniikan museo sai käyttöönsä vapautuneet tilat, ja turbiinirakennuksesta tehtiin voimalaitosmuseo. Voimala tuotti sähköä, mutta koska ankeriaat eksyivät kuolemaan voimalan turbiineihin, ne seisautettiin vuonna 2019.
Kuninkaankartanonsaari oli aiemmin nimeltään Siltasaari
Kuninkaankartanon saari on Vantaanjoen suussa, kahden jokihaaran välissä. Tähän rakennettiin vuodesta 1551 lähtien kuninkaankartano, kruunun omistama maatila ja hallintokeskus kaikkine rakennuksineen. Kuninkaankartanon tueksi perustettiin nykyiseen Viikkiin Latokartanoksi kutsuttu maatila, jonka tieltä talonpoikien piti muuttaa muualle. Vuonna 1571 venäläiset sotajoukot tuhosivat kuninkaankartanon, eikä sitä rakennettu uudelleen. Suurin osa toiminnoista jatkui Viikissä, mutta myllyt rakennettiin kosken partaalle uudelleen. Aikojen saatossa niitä purettiin ja uusia rakennettiin.
Sahakin kuninkaankartanossa oli ollut, sellainen perustettiin saareen taas 1730-luvulla, ja se toimi aina vuoteen 1840. Muutakin teollisuutta saareen syntyi, 1700-luvulla sinne perustettiin värjäämö ja polttimo, myöhemmin muiden muassa panimo ja tiilitehdas. Saaren itärannan värjäämö ja pesula päätyivät 1800-luvun lopulla W. E. Lindströmin haltuun – Lindströmin pesulaliikkeen pääkonttori oli Sörnäisissä, ja se on myöhemmin muuttanut pois Kuninkaankartanonsaaresta, vaihtanut omistajaa ja luopunut pesulatoiminnasta.
Saaressa oli myös myllärin torppa ja työntekijöiden asuintaloja. Vielä vuosituhannen vaihteessa saaressa sijaitsi vanha puinen, huvilamainen asuinrakennus, jossa toimi maineikas ravintola, mutta se paloi vuonna 2004 eikä sitä ole suostuttu rakentamaan uudestaan.
Itähaara ja itäpuoli
Vantaankoskesta on nostettu kalaa kautta aikain, tänne tulivat keskiajalla Paadisten luostarin munkit kalastamaan ja täällä on kalastettu, uitettu tukkeja ja varmasti myös laskettu koskea alas niin kauan kuin se oli mahdollista. Kalansaaliit olivat vähentyneet jo 1500-luvulla ja 1700-luvulla ne vähenivät entisestään. Syitä oli lähinnä kaksi, ensinnäkin maa nousee Helsingissä senttimetrin verran vuodessa ja vuosisatojen mittaan länsihaaraan muodostui peräti putous, josta kalojen oli vaikeampaa tai jopa mahdotonta nosta. Toinen syy oli liikakalastus, Vantaanjoen suun lohipadoista eivät lohet aina päässeet ohi.
Itähaaraa pitkin on myös uitettu tukkeja. Kun Viaporin linnoitusta rakennettiin 1750-luvulla, oli uitto erityisen runsasta. Tukinuitto jatkui vuosisadasta toiseen ja vuonna 1890 itähaaraan rakennettiin tukkien uittoränni. Tukinuitto luonnollisesti häiritsi kalojen nousua, eivätkä kosken perkauksetkaan tehneet kalakannalle hyvää. Tukinuitto loppui 1950-luvulla, ja kun aikojen saatossa arvotkin muuttuivat, rakennettiin itähaaraan vuonna 1986 betoninen kalatie, joka taas korvattiin luonnonmukaisella ja paremmalla kalatiellä vuonna 1999. Vantaanjoen taimenkanta on nykyään Uudenmaan paras ja tutkimusten mukaan kalat nousevat Vantaankoskesta erittäin hyvin ylös. Kaloista tärkein on taimen, merilohia on vähemmän, mutta ne nousevat hyvin ja siika nousee itähaaran puoleenväliin, sen ylemmäs se on noussut vain äärimmäisen harvoin.
Vuosisatojen mittaan maa on noussut ja sen lisäksi rantoja on täytetty ja rantamuureja rakennettu niin, ettei rantaviiva ole missään samanlainen kuin 500 vuotta sitten, ja ainoastaan Pornaistenniemessä se on vain luonnon muovaama. Pornaistenniemessä oli 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa kruunun laivanveistämö, jonka toiminta kuitenkin loppui vuonna 1620. Sinne ei sittemmin enää rakennettu, vaan siinä on ollut metsää, peltoa tai niittyjä ja nyttemmin puistoa. Hieman pohjoisemmaksi kertyi pikkuhiljaa taloja, ja 1700-luvulla sinne oli jo kertynyt kylämäisen tiivistä asutusta. Alueella oli myös Lindströmin värjäämö. Vuonna 1928 itärannalle rakennettiin Imatran voiman muuntoasema ja sen sekä sille johtavan voimalinjan alta purettiin vanha kyläasutus lähes kokonaan. Lähemmäs rantaa rakennettiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Aarne Ervin suunnittelemat laboratoriorakennus ja ryhmä kerrostaloja työntekijöille. Samoihin aikoihin alkoi muuntoaseman taakse syntyä teollisuutta ja hieman kauemmas myös pieni Viikinmäen asuntoalue. 2000-luvulla teollisuus on saanut väistyä ja tilalle on rakennettu Viikinrannan asuntoalue, samalla kun Viikinmäen nimi on siirtynyt Lahdentien pohjoispuoliselle uudelle asuinalueelle.
Koko historia muutamalla silmäyksellä
Aivan pohjoisimpana kulkevat lännestä itään Koskelantie ja Viikintie, ja Hämeentie yhtyy näihin päätepisteessään. Hämeentie ja Viikintie ovat osa vanhaa valtatietä Helsingistä Hämeeseen ja Porvoon kautta Viipuriin, Koskelantien linja taas on sama kuin jo kaupungin perustamisen aikoihin syntynyt tielinja Turun valtatieltä Hämeen valtatiehen – varsinainen rantatie kulki pohjoisempana, Espoon kirkon ja Tikkurilan kautta. Vantaanjoen tämä tie ylittää kahta kaarisiltaa pitkin, ja kivenheiton päässä pohjoiseen kulkee nyt moottoritie, Lahdenväylä ja sen takana ovat kaupungin vesilaitoksen uudemmat rakennukset. Kaupungin infrastruktuurin vuosisataiset vaiheet ovat siis kenen hyvänä nähtävissä yhdellä silmäyksellä.
Koko Vanhakaupunki ja Vantaanjoen suun seutu ovat monella tapaa ainutlaatuinen kokonaisuus, vastaavaa vanhan kylämaiseman, teollisen ruukkimiljöön ja modernin suurkaupungin uusien asuinalueiden yhdistelmää on vaikeaa löytää mistään päin Suomea. Siellä voi sanoa säilyneen koko Helsingin historian arkisen ja hieman varjoisan puolen, epäonnistuneesta kaupunkihankkeesta tukinuittoon, teollisuuteen ja infrastruktuurin rakentamiseen. Siellä on myös asunut kaikenlaisia ihmisiä tehtaanjohtajista huviloissaan kurjalistoon kylien laitamilla. Samalla kun sinne on rakennettu ja edelleen rakennetaan uutta ja ajanmukaista, ei sieltä ole purettu aikoihin mitään, vaan alueen ainutlaatuinen historia on nähtävillä taloineen ja patoineen, koskineen ja putouksineen, museoineen ja vanhoine tehdasrakennuksineen. On kuin aikakapseli tai kai oikeammin aikakapselikokoelma, menneiden aikojen viimeisimmät uutuudet istuvat sulassa sovussa meidän aikamme aikaansaannosten vieressä. Vain todellinen vandaali purkaisi täältä mitään.
Lähteitä
Karppinen, Petri, Tolvanen, Oula ja Hyrsky, Matias: Taimenen ja siian nousuvaellusselvitys Vantaanjoella 2020–2023. Yhteenvetoraportti. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Salonen, Kati ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy, Arkkitehtitoimisto Kristina Karlsson: Vanhankaupunginkoski. Ympäristöhistoriallinen selvitys. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2023:31.
