Vuonna 2026 on vietetty jazzin symbolista 100-vuotisjuhlaa Suomessa. Juhlavuosi perustuu kesäkuussa 1926 Katajanokalle rantautuneeseen yhdysvaltalaiseen Andania-laivaan, jonka mukana oli Yhdysvalloissa oppinsa saaneita jazzmuusikoita. He soittivat laivan isossa orkesterissa mutta konsertoivat elokuussa seitsenhenkisenä jazzkokoonpanona Oopperakellarin yläravintolassa Svenska Teaternin talossa ja jäivät soittamaan kaupunkiin syksyksi.
Helsingissä oli soitettu jazzia jo muutama vuosi paikallisin voimin, mutta Andanian muusikot tulivat suoraan jazzin synnyinmaasta ja toivat ajantasaisia taitoja uuden musiikkityylin soittamisesta. He tutustuttivat helsinkiläiset esimerkiksi improvisoituihin sooloihin, jotka ovat yksi jazzin tunnusmerkeistä.
Jazz alkoi soida Helsingissä aluksi laadukkaissa ravintoloissa. 1930-luvulla muutamat ravintolaorkesterit soittivat swing-jazzia muun ohjelmistonsa lomassa, mutta kaupungissa ei vielä ollut jazzille omistettuja klubi-iltoja tai pelkästään jazzia soittavaa paikkaa. Uusien sukupolvien myötä jazzmuusikoiden määrä kuitenkin kasvoi, ja sotavuosina nuoret soittajat hakeutuivat Ison Roobertinkadun Cotton Clubilla toimineeseen tanssikouluun, jossa sai opettaa tanssia jazzin säestyksellä, vaikka tanssikielto oli sodan takia muuten voimassa.
Nuoren polven promoottorit Paavo Einiö ja Johan Vikstedt alkoivat järjestää jazzorkesterikilpailuja ja -konsertteja 1950-luvun alussa helsinkiläisissä juhlasaleissa. Opiskelijatanssipaikoissa soitettiin tanssittavaa jazzia tavallisina tanssi-iltoina muun musiikin joukossa. Jotkin orkesterit soittivat ensimmäisen tunnin jazzia ennen kuin valssi, tango ja muu perinteisempi paritanssimusiikki alkoi.
Legendaarinen Mäyränkolo
Pelkästään jazzille pyhitettyä paikkaa jouduttiin odottamaan Helsingissä syksyyn 1957. Silloin Albertinkatu 20:ssa aukesi Suomen ensimmäisenä aitona jazzklubina pidetty Old House Jazz Club, jota kutsuttiin Mäyränkoloksi. Parikymppiset jazzin ystävät Pekka Mäyrämäki, Georg Donner ja Jacob Söderman olivat vierailleet Pariisin jazzklubeilla ja halusivat perustaa samantyylisen paikan Helsinkiin. Myöhemmällä työurallaan muun muassa oikeusministerinä toiminut Söderman löysi Albertinkadulta sopivan kerhotilan, kun lehti-ilmoituksessa tarjottiin vuokrattavaksi entisen turkistehtaan tiloja.
1890-luvulla rakennetun, jo huonokuntoiseksi päässeen puutalon toisessa kerroksessa sijainnut Old House Jazz Club oli auki vain jäsenille, mutta ulkopuoliset saattoivat päästä sisälle heidän seurassaan. Klubin soittotilan lavalla oli valmiina rummut, basso ja piano, joilla kuka tahansa sai mennä soittamaan. Paikassa ei ollut palkattuja esiintyjiä tai konsertteja, vaan jazz soi jamiperiaatteella ja talkoilla. Tällä tavoin uudet lahjakkuudet pääsivät näyttämään taitonsa Helsingin jazzyleisölle, ja monien ammattilaisten ura lähti käyntiin klubin lavalta. Saksofonisti Eero Koivistoisen ensimmäiset esiintymiset Helsingissä olivat Old Housessa, ja hän kirjoittaa muistelmissaan paikan merkittävyydestä, koska nuoren muusikon kehitykselle oli tärkeää päästä soittamaan itseään parempien kanssa. Old House oli muutenkin tärkeä tutustumis- ja verkostoitumispaikka, jossa liityttiin yhtyeisiin ja jaettiin työtilaisuuksia palkatuille keikoille.
Old House Jazz Club eli parasta aikakauttaan 1960-luvun alussa. Klubi loppui syyskuussa 1964, kun rakennusta alettiin purkaa uuden kerrostalon tieltä. Viimeisinä aikoina se oli auki tiistaisin ja perjantaisin. Soitto soi iltayhteentoista asti, ja kaikki toiminta tapahtui edelleen talkoilla. Kun tieto talon purkamisesta oli tullut, jazzklubin pääasiallinen vetäjä Pekka Mäyrämäki ja muusikoiden ydinryhmä pohtivat toiminnan jatkamista toisessa paikassa mutta luopuivat lopulta ajatuksesta.
Jazzväki jäi ilman pysyvää paikkaa Helsingissä, kunnes syksyllä 1966 Elanto avasi Hakaniemessä Siltasaarenkatu 6:ssa jazzklubi E-Clubin. Nuorisokerho Haka-kerhon alapuolella Elannon kiinteistössä sijainnut huoneisto oli auki kolme iltaa viikossa, jolloin siellä soitti talon palkkaama jazzyhtye. Aukioloaikojen ulkopuolella kaupungin jazzmuusikot saivat varata tilaa harjoitteluun. Rumpali Reino Laineen mukaan klubin akustiikka oli heikko, eikä E-Clubista tullut pitkäikäistä jazzpaikkaa, vaikka tietylle sukupolvelle sekin oli tärkeä.
Helsingin ensimmäinen jazzravintola oli linja-autoaseman viereisen Hankkijan talon vinttikerroksessa Olavinkatu 3:ssa huhtikuussa 1967 auennut Down Beat Jazz Club. Paikan yrittäjä Timo Helin mainosti sitä Helsingin ensimmäisenä kansainvälisenä jazzklubina, sillä konseptiin kuuluivat ulkomaisten nimekkäiden muusikoiden konsertit. Suomalaiset toimivat usein heidän säestäjinään. Down Beatissa tarjottiin myös ruokaa, ja siellä oli aiemmista jazzklubeista poiketen anniskeluoikeudet, joten sinne oli korkeampi ikäraja. Osa kaupungin nuorista jazzmuusikoista jäi ovien ulkopuolelle ikänsä takia. Sisustuksen suunnitteli jazzmuusikko Pentti Hietanen, joka oli toiselta ammatiltaan sisustusarkkitehti. Entiseen leipomoon rakennettu ravintola lopetti vain reilun vuoden jälkeen alkukesästä 1968.
Kokonaan jazzille omistettuja säännöllisiä klubi-iltoja järjestettiin 1960-luvulla Vanhalla Polilla ja Nylands Nationilla toimineella Helsinki International Student Club -kesäklubilla. Suurten ikäluokkien saapuminen yliopistoihin ja keskioluen vapautuminen vuonna 1969 piristivät opiskelijaravintoloiden kulttuuritarjontaa. Useissa osakuntatiloissa alettiin järjestää jazziltoja ja -jameja, joihin pääsivät sisälle ja soittamaan muutkin kuin opiskelijat. 1970-luvun alussa tärkeimpiä paikkoja olivat Eteläsuomalainen osakunta Uudella ylioppilastalolla, Nylands Nationin N-Club, Ostrobotnia, Tavastia sekä Vanha ylioppilastalo. Myös Lönnrotinkadun Vanha Poli, Hietaniemenkadulle avattu Alibi-ravintola ja Satakuntalainen Osakunta Malminrinteellä järjestivät välillä jazzjami-iltoja.
Opiskelijapaikkojen jazzjameissa esiintyjien ja yleisön välinen raja oli matala. Jazzpianisti Olli Ahvenlahti muistelee elämäkerrassaan, että illan järjestäjät pyysivät etukäteen paikalle tietyt soittajat, jotta jameissa olisi ainakin yksi jokaisen jazzyhtyeen instrumentin taitaja. Kuka tahansa sai kuitenkin tulla yleisöstä soittamaan heidän kanssaan. Myös sosiaalinen puoli oli jameissa tärkeä, aivan kuten aikaisempien jazzkerhojen kohdallakin. Ahvenlahden ura jazzmuusikkona käynnistyi muiden soiton kuuntelusta jameissa. Vähitellen hän alkoi tutustua muusikoihin ja soittaa jameissa itse, ja siinä yhteydessä hän oppi tärkeimmät jazzkappaleet. Ahvenlahden mukaan jazzjamien keikkapalkkiot vaihtelivat paikan mukaan. Jotkut paikat maksoivat muusikoille rahallisen korvauksen, toisissa paikoissa he saivat korvaukseksi ainoastaan ruokaa ja olutta.
Opiskelijapaikkojen jazzillat alkoivat vähentyä 1970-luvun puoliväliin tultaessa. Pisimpään jazzia tarjosi Tavastia, jossa oli viikottainen jazzilta vielä 1970-luvun loppuvuosina. Siellä soi koko senhetkisen suomalaisen jazzin kirjo aina DDT:n 1920-lukutyylisestä dixielandista Edward Vesalan free jazziin. 1970-luvulla toimi muutaman vuoden myös jazzin soittoa varten perustettu salakapakka Little Jack Isolla Roobertinkadulla sisäpihan matalassa kellaritilassa. Kaupungin jazzmuusikot kerääntyivät sinne virallisten keikkapaikkojen kiinnimenon jälkeen, sillä klubi aukesi vasta yhdeltä yöllä, ja musisointi saattoi jatkua läpi yön.
Groovy nousee suosioon
Vaikka jazz soi Helsingissä 1970-luvulla, kaupungista puuttui pelkästään jazzille omistettu ravintola, ja monet kaipasivat sellaista. Tuttuun paikkaan oli helpompi saada yleisöä. Jazzin soittoon tarvittiin yleensä myös kunnollinen piano, ja oli kätevintä, jos sellainen löytyi soittopaikasta valmiina.
Tyhjiötä täyttämään syntyi Alkon ravintolayhtiön Kantaravintoloiden Groovy-jazzklubi, joka aukesi lokakuussa 1977 Kantakrouvin tiloihin Ruoholahdenkatu 4:ssä. Parisataa asiakasta vetäneen jazzravintolan idea tuli Tukholmasta, ja sen konseptissa konsultoitiin kaupungin tunnetuimpia jazzmuusikkoja, joten jazzpiirit ottivat Groovyn heti omakseen. Jazzyhtyeet soittivat siellä neljästä kuuteen iltaan viikossa. Muina iltoina talon soittimilla sai mennä jammailemaan kuka tahansa. Myös kaupungissa konsertoineita ulkomaisia tähtiä näkyi välillä mukana loppuillan jameissa.
Groovy oli suosituimmillaan 1970–80-lukujen vaihteen molemmin puolin, mutta 1980-luvun kuluessa asiakasmäärät hiipuivat. Paikassa soittaneen Reino Laineen mukaan Groovyn talous kääntyi tappiolliseksi ja livemusiikkia vähennettiin. Groovy muuttui lopulta Riverboat-rockbaariksi vuonna 1987, ja myöhemmin tilassa oli Kantis-ravintola.
Vuonna 1975 perustettu, Helsingin kaupungin osittain rahoittama UMO-jazzorkesteri oli maan parhaiden jazzmuusikoiden big band. Se konsertoi eri puolilla Helsinkiä, mutta etsi vakituista konserttipaikkaa, ja sellainen löytyi syyskuussa 1986 Asematunnelista. Sinne oli kolme vuotta aikaisemmin avattu Studio Julius, joka oli rakennettu maan alle tanssiteatterinäyttämöksi. Tilan etuja olivat akustiikka, koko ja sijainti keskellä kaupunkia.
UMO alkoi aluksi järjestää Studio Juliuksessa konsertteja. Keväällä 1988 koko paikka siirtyi orkesterin hallintaan ja se nimettiin uudelleen UMO Jazz Centeriksi, mutta siitä käytettiin myös Jumo-klubin nimeä. UMO vastasi paikan jazzkonserttiohjelmasta vuoteen 1995 asti. Tilaa vuokrattiin myös ulkopuolisille tapahtumajärjestäjille, ja jazziltojen ulkopuolella paikassa toimi muun muassa suosittu ikärajaton disko Club Tempo. Muusikot pitivät UMO Jazz Centerin akustiikasta ja tunnelmasta, mutta yleisöä haittasi Asematunnelin ympäristön rauhattomuus. Jazzin soittajien ja kuuntelijoiden mielipiteet klubitilojen toimivuudesta eivät aina menneet yksiin.
Syksyllä 1995 UMO siirtyi Asematunnelista Svenska Teaternin yläkertaan, missä aukesi orkesterin, teatterin ja Pori Jazzin yhdessä pyörittämä Royal Cotton Club. Kolmensadan hengen salissa soi jazz muutaman vuoden ajan, mutta yleisö ei alkuhuuman jälkeen löytänyt paikalle siinä määrin kuin toivottiin. UMO:n tuolloisen kapellimestarin Eero Koivistoisen mukaan Royal Cotton Clubin akustiikka ja tunnelma eivät vetäneet vertoja UMO Jazz Centerille.
Jazzklubeille etsittiin uusia paikkoja säännöllisesti. Rumpali ja kansanedustaja Reino Laine kertoo elämäkerrassaan talven 1996–97 neuvotteluista, jotka koskivat Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan talossa Pohjoinen rautatiekatu 21:ssa sijainneen ravintolatilan muuttamista jazzklubiksi. Tyhjilleen jääneestä kaksikerroksisesta tilasta olisi tullut Helsingin historian suurin jazzklubi. Sen esikuvina olivat Keski-Euroopan kaupungeissa toimineet jazztalot, mutta rahoitusta ei saatu kasaan riittävästi, ja tila pysyi dj-musiikin käytössä.
Storyville alkaa svengata
1990-luvulla jazz oli ollut olemassa jo seitsemän vuosikymmentä, ja sen kuuntelijoihin kuului sukupolvia nuorisosta eläkeläisiin. Perinteiselle, kokeelliselle sekä uudelle tanssijazzille oli kaikille omat yleisönsä. Tammikuussa 1993 Museokadulle avautui ravintoloitsija Jorma Railonkosken Storyville, jonka musiikkilinja rakentui perinteisemmälle jazzille eli dixielandille ja swingille. Lähellä Eduskuntataloa toimivassa ravintolassa oli katutason baari ja iso kellariklubi, ja paikassa soi vuosien ajan elävä jazz miltei vuoden jokaisena iltana.
Storyville houkutteli yleisöä myös terassillaan, jonka se avasi kesällä 2000 Eduskuntatalon kallioiden viereen. 2010-luvulla ravintola laajensi musiikkilinjaansa, mutta jazz on pysynyt mukana sen tarjonnassa, vaikka viime vuosina siellä ovat soineet myös rock ja disco.
Storyvillen kanssa samana vuonna aukesi Annankatu 6:n kellariin Hot Tomato -jazzklubi. Myös siitä tuli suosittu elävän jazzin paikka, mutta ravintola ei yltänyt yhtä pitkään ikään kuin Storyville. Jo kesällä 1996 sen tiloihin avattiin Lost & Found -yökerho, josta tuli Helsingin yöelämän suosikkeja 2010-luvulle asti. Perinteisen jazzin tarjonta kuitenkin kasvoi pian, kun Sture Jazz Club avautui vuonna 1997 Sturenkadun ja Mäkelänkadun kulmaan. Ravintolan ohjelmavastaavana aloitti silloin muusikko Olle Ekman, joka oli järjestänyt jazzjameja eri helsinkiläisravintoloissa jo vuodesta 1988. Klubi on toiminut jazzkonseptilla 2020-luvulle asti.
Vuonna 1997 jazz sai myös pitkäaikaisen oman klubi-illan Juttutupaan Siltasaarenrantaan, missä alkoi Rytmihäiriö-klubi. Seuraavana vuonna Kermassa Erottajalla alkoi Eero Koivistoisen E7-klubi. Kerma oli perustettu kansainväliseksi dj-klubiksi, mutta elävä jazz toimi sielläkin torstaisin. DJ:t soittivat 1990-luvulla acid jazzia ja muuta tanssittavaa modernia jazzia klubeilla ympäri kaupungin. Pelkästään niihin keskittyneitä dj-iltoja oli vuosituhannen vaihteessa Kerman lisäksi muun muassa Uudenmaankadun Sodassa ja Ratakadun Mocambo-kellariklubissa.
UMO etsi Royal Cotton Clubin jälkeen uutta paikkaa, ja syksyllä 2001 aukesi Viiskulmassa Pursimiehenkatu 6:n kellarissa UMO Jazz House, joka toimi kevääseen 2007. Klubilla oli elävää jazzia useina iltoina viikossa ja lisäksi samantyylisiä dj-iltoja kuten Wahoo! -klubi. UMO Jazz House kasvatti suosiotaan tasaisesti ja viimeinen vuosi oli sen menestyksekkäin, mutta taloyhtiössä ilmennyt homeongelma pakotti sulkemaan paikan. Klubi jäi toistaiseksi viimeiseksi UMO:n omaksi tilaksi. Sen jälkeen orkesteri on soittanut pääkaupunkiseudulla lähinnä konserttisaleissa ja -taloissa.
Mannerheimintiellä pitkään toimineen ravintola Mikadon tiloissa aloitti toukokuussa 2010 Birdland-jazzklubi, jonka takana olivat Pori Jazzin johtaja Jyrki Kangas sekä yökerhobisneksessä kunnostautunut Seppo ”Sedu” Koskinen. Birdland jäi kuitenkin yleisötavoitteista, ja se muutettiin jo puolen vuoden päästä tavalliseksi yökerhoksi. Pitkäaikaisemmaksi jazzklubiksi muodostui toinen kesällä 2010 avattu paikka, Hämeentie 3:ssa toiminut Koko Jazz Club. Entisen elokuvateatteri New Yorkin tiloihin avattu klubi toimi tilassa 16 vuotta ja muutti syksyllä 2026 entisiin KOM-teatterin tiloihin Kapteeninkadulle. Koko Jazz Club kuvaa linjaansa moderniksi mainstream-jazziksi.
Sture Jazz Club, Koko Jazz Club ja Storyville lienevät pisimpään jazzia säännöllisesti tarjonneet klubit Helsingin historiassa. Jazz on kuitenkin ollut viime vuosina monen ravintolan viikottainen tai muuten säännöllinen piristysruiske, joka soi tiloissa muun musiikin rinnalla. Säännöllisiä jazzklubi-iltoja on 2020-luvulla järjestetty ainakin Manalassa, Cafe Caruselissa, Typossa, Sörkan ruusussa, Harju8:ssa, Tenhossa ja Sophiessa. Myös Muusikkojen liiton keikkapaikka G Livelab Yrjönkadun ja Pienen Roobertinkadun kulmassa tarjoaa säännöllisesti jazzkonsertteja.
Jazz soi saleissa ja festivaaleilla
Ulkomaisten jazzmuusikoiden Helsingin-vierailut olivat alusta lähtien monessa mielessä merkittäviä. Ne tarjosivat musiikillisia elämyksiä yleisölle, mutta niiden avulla kaupungin muusikot myös näkivät, missä jazz meni maailmalla. Konsertit saattoivat antaa lisää inspiraatiota myös omaan soittamiseen. Ulkomaiset muusikkovieraat tulivat välillä Helsinkiin ilman omaa yhtyettä, ja silloin paikalliset pääsivät säestämään heitä. Yhdessä soittamisen kokemuksia saattoi kertyä myös konsertin jatkojameista, jos sellaiset järjestettiin, ja ulkomainen tähti innostui tulemaan paikalle.
Ensimmäinen kansainvälinen jazztähti saapui konsertoimaan Helsinkiin jo vuonna 1933, kun Ranskaan asettunut yhdysvaltalainen Josephine Baker esiintyi Konservatorion juhlasalissa Pohjoisella rautatiekadulla. Viisi vuotta myöhemmin Edgar Hayesin orkesteri soitti Työväentalolla Siltasaaressa Helsingin ensimmäisen ulkomaisen big bandin konsertin.
Sodanjälkeinen jazzkonserttitoiminta käynnistyi syksyllä 1949 Louis Armstrongin konsertista Messuhallissa. Armstrong oli jazzin suurimpia tähtiä, ja hänen vierailunsa jätti pysyvän jäljen kaupungin nuoreen jazzsukupolveen. Tilaisuus keräsi niin paljon yleisöä, että myös jazzkonserttien järjestäminen helpottui. 1950-luvun alkuvuosina konsertteja pidettiin muun muassa Balderin salissa, Hämäläisten talolla, Vanhalla ylioppilastalolla, Kauppakorkeakoulun juhlasalissa ja Konservatorion salissa. Nimekkäät ulkomaiset jazzvieraat soittivat yleensä Messuhallissa, mutta myös Konservatorion ja Kauppakorkeakoulun juhlasalit olivat jazzin käytössä.
Aikakauden ahkerimpiin jazzkonserttijärjestäjiin kuulunut Paavo Einiö kirjoittaa muistelmissaan, että konserttien pitopaikan ratkaisi ensisijaisesti salin kapasiteetti odotettuun väkimäärään nähden. Kaikkia juhla- tai konserttisaleja ei kuitenkaan annettu jazzin käyttöön. Joskus linjaus tuli muutaman järjestetyn konsertin jälkeen – näin kävi muun muassa Nervanderinkadulla olevan Suomalaisen yhteiskoulun suuren salin kanssa.
Vuonna 1958 yleisölle avattu Kulttuuritalo toi uuden vaihtoehdon jazzkonserttien pitopaikaksi. Ensimmäinen siellä esiintynyt maailmantähti oli Quincy Jones elokuussa 1960.
Vuosina 1964–68 tähtiä kaupunkiin tuonut Helsinki Jazz Festival pidettiin ensimmäisenä vuonna Messuhallissa, mutta tapahtuma asettui sen jälkeen Kulttuuritalolle. Kulttuuritalon etuja olivat Messuhallia parempi akustiikka sekä salin muoto, minkä ansiosta yleisö näki eri puolilta katsomoa paremmin lavalle kuin Messuhallissa.
Kulttuuritalon jazzkonsertteja järjestivät 1960-luvulla lähinnä Paavo ja Antti Einiö. Heidän Sturenkadulle tuomiensa muusikoiden nimilista on huima. Quincy Jonesin lisäksi Kulttuuritalolla kävivät muun muassa Dizzy Gillespie, Duke Ellington, John Coltrane, Thelonious Monk, The Modern Jazz Quartet ja Ella Fitzgerald.
Moderni kotimainen jazz soi 1960-luvun lopussa museoissa ensimmäisiä kertoja. Vuonna 1970 Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä esitetty, Heikki Sarmannon säveltämä Jazzvesper aloitti jazzkonsertit Helsingin kirkoissa. Jazzille avautuivat aluksi Taivallahden kirkko (nyk. Temppeliaukion kirkko) ja Meilahden kirkko.
Finlandia-talo avattiin vuonna 1971, mutta enimmäkseen ulkomaanvieraat esiintyivät 1970-luvulla edelleen Kulttuuritalolla. Siellä soittaneet varttuneemmat jazztähdet Benny Goodman, Count Basie ja Ella Fitzgerald esiintyivät konserttivierailujensa yhteydessä myös hotelli Hesperian yökerhossa. Sekä Hesperia että Tavastia järjestivät myös omia ulkomaisten artistien jazzkonsertteja pitkin 1970-lukua.
Helsinki Jazz Festival pidettiin Kulttuuritalolla vielä kertaalleen vuonna 1975, ja sitä tähdittivät muun muassa Ella Fitzgerald, Dizzy Gillespie ja Oscar Peterson. Sen jälkeen kaupunki jäi taas pitemmäksi aikaa ilman omaa jazzfestivaalia, vaikka jazzpiireissä kaivattiin yksittäisiä konsertteja isompaa alan tapahtumaa. Kun suomalainen jazz organisoitui, festivaalien järjestämiseen tuli paremmat puitteet. Elokuussa 1984 pidettiin ensimmäinen Sea Jazz -festivaali Suomenlinnassa. Kahden vuoden jälkeen se siirtyi Sinebrychoffin puistoon, koska kulkuyhteydet olivat Suomenlinnaa paremmat ja puistossa tuuli vähemmän. Sea Jazzia järjestettiin vuoteen 1990.
1990-luvun lopussa alkanut jazzin uusi nousu näkyi myös festivaalikentällä. Jazzliiton järjestämä Jazz-Espa toi jazzkonsertteja Esplanadin puistoon ensimmäistä kertaa kesällä 2000, ja ilmaisten jazzkonserttien sarja vakiintui osaksi Espan lavan kesätarjontaa. UMO alkoi tehdä läheistä yhteistyötä Helsingin juhlaviikkojen kanssa ja soittaa siellä vuosittain. Isompien konserttien järjestämistä helpotti Musiikkitalon valmistuminen vuonna 2011, ja talon saleista on löytynyt tiloja myös intiimimmille jazzkeikoille. Savoy-teatterin salissa on kuultu pitkään Suomen perinnejazz ry:n jazzkonsertteja.
Jazz on yli sadan vuoden ajan löytänyt tiloja Helsingistä, vaikka se on välillä ollut pitkiä aikoja ilman omaa klubia. Musiikin kyky muuntautua eri tiloihin on käännetty vahvuudeksi vuodesta 2013 järjestetyllä We Jazz -festivaalilla, jonka ideaan kuuluu, että osa keikkapaikoista vaihtuu vuosittain. Festivaalin salakeikoilla esiintyjiä ja tapahtumapaikkoja ei edes kerrota yleisölle etukäteen, vaan heidät ohjataan kohtaamispaikkaan tiettyyn kellonaikaan ja johdatetaan sieltä keikalle. Salakeikkoja on järjestetty muun muassa toimistoissa ja Marimekon kangaspainossa. On osa jazzin viehätystä, että se saattaa toimia minkälaisessa tilassa tahansa.
Lähteet
Einiö, Paavo: Jammaten! Lamplite Ltd, Helsinki 2006.
Haavisto, Jukka: Puuvillapelloilta kaskimaille – Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Otava, Helsinki 1991.
Koivistoinen, Eero: Lennosta kii. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2022.
Markkanen, Lassi: Reiska Laine – jazzin käsityöläinen. Jormainos Oy, Järvenpää 2018.
Mattlar, Mikko: Populaarimusiikin tiloja Helsingissä 1950–70-luvuilla. Teoksessa Jäppinen, Jere & Vallisaari, Hilkka (toim.): Musiikkia! Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 2015.
Mattlar, Mikko: Olli Ahvenlahti, piano. Docendo, Jyväskylä 2023.
Numminen, M.A.: Jazzin meining. Aviador, Helsinki 2016.
Partanen, Markus (toim.): Rytmihäiriöitä – Uuden Suomi-jazzin nousu. Like, Helsinki 2007.
Uusitorppa, Harri: Umo ja Svenska Teatern jättivät vain vuoden vanhan Cotton Clubin. Helsingin Sanomat 16.11.1996, sivu C4.
Vesterinen, Ilmari: Mäyränkolon jazzareita – Tarua ja totta Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista. WSOY, Helsinki 2006.
