Kieltolaki, kalliiksi tullut kokeilu

Olut on Suomen vanhin alkoholijuoma ja entisaikaan yleisin ruokajuoma, sillä puhdasta juomavettä ei aina ollut saatavilla. Päivittäisestä juopottelusta ei liene ollut kysymys, sillä olut oli mietoa. Paloviina (brännvin) saapui tänne Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan 1500-luvulla, ensin aateliston pöytiin. Vuosisadan loppuun mennessä venäläisiltä sotilailta oli opittu viinan valmistus. Kun oli oivallettu, että viinan valmistus viljasta oli huomattavasti halvempaa kuin viinistä tislaamalla, viina löysi hiljalleen tiensä myös alempiin yhteiskuntaluokkiin. Suomessa valmistettu olut oli arvostettua myös Venäjällä ja Ruotsin hovissa 1500-luvulla. Kustaa Vaasa keksi alkaa verottaa myytävää olutta vuonna 1572 ja tuontiviinaa vuonna 1591.

Kieltoja ja veroja

Paloviina yleistyi 1600-luvulla ja sitä alettiin verottaa osana merkantilismia eli talouspolitiikkaa, joka tähtäsi valtion tuloja lisäämiseen. 1700-luvun alussa paloviina syrjäytti oluen nautintoaineena. Viinan kotipoltto kiellettiin viljapulan takia 1709, mutta lain noudattamista ei valvottu. Lisäksi viinaa tarvittiin lääkkeeksi vuonna 1710 puhjenneeseen ruttoepidemiaan, joten laki kumottiin varsin pian. Erilaisia alkoholisäädöksiä suorastaan tehtailtiin 1700-luvulla, mutta niihin vaikutti ensisijaisesti viljan saatavuus. Kustaa III:n julistama kieltolaki 1772 kohdistui nimenomaan rahvaaseen eikä ylempiin luokkiin, sillä jälkimmäisten suosimiin kalliisiin tuontiviinoihin ja -viineihin se ei ulottunut.

Suomalaisen holhousmentaliteetin alkuna voidaan pitää vuonna 1733 annettua asetusta, jonka mukaan juovuksissa esiintyminen julkisella paikalla oli rikos. Rangaistus määräytyi juopottelijan sosiaalisen aseman mukaan – papille potkut, rahvaalle sakot, virkamies tai sotilas jalkapuuhun.

1800-luvun alkupuoliskolla maaseudulla ja kaupungeissa sai polttaa viinaa vapaasti, kunhan maksoi säädetyt verot. Ruotsin valtiopäivien vuoden 1800 paloviina-asetus pysyi voimassa, kunnes Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät lakkautti kotitarvepolton 1863. Uusi paloviinalaki astui voimaan 1866. Se kuivatti maaseudun ja siirsi alkoholin käytön kaupunkeihin. Kaupungistuminen lisäsi alkoholin kulutusta, sillä teollistuminen houkutteli kaupunkeihin ja varsinkin Helsinkiin työväkeä maaseudulta, kaupunki kasvoi ja työväki lisääntyi. Työläisten elämä oli raskasta, ja viina toi monille hetken helpotuksen.

Kulttuuris-hallinnolliset jakolinjat: rahvas ja herrasväki, maaseutu ja kaupungit

Suomeen kehkeytyi 1800-luvulla kaupunkilainen ja herraskainen ravintolakulttuuri. Ravintoloitsijat olivat ulkomaalaisia, mikä näkyi ravintoloiden tarjonnassa, joka usein oli ranskalais-venäläistyyppistä. Maaseudulla ei ollut kansanravintoloita, kuten vaikkapa Italiassa, Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, ja maaseudun majatalot ja kestikievarit oli varattu vain matkailijoille. Tosin maaseudulle sai vuodesta 1859 perustaa kauppoja, joiden aukioloja ei säädelty. Virallisesti niissä sai myydä vain olutta, mutta käytännössä saatettiin myydä viinaakin. Vuoden 1883 asetuksessa määrättiin, että oluen vähittäismyynnistä maaseudulla päätti kunta. Vuosisadan lopulla oluen kulutus lisääntyi ja paloviinan kulutus väheni.

Alkoholia koskevat asenteet kiristyivät 1800-luvun loppupuolella, ja vuoden 1891 valtiopäivillä kaksi talonpoikaa ehdotti kieltolakia. Maaseudun kuivuus kesti lähes sata vuotta eli vuoden 1970 alkuun, jolloin keskiolut vapautettiin. 1890-luvulla annetut asetukset johtivat raittiusväen kaipaamiin tuloksiin: Suomessa alkoholin kulutus oli 1900-luvun alussa Euroopan vähäisintä ja alkoholin aiheuttamat haitat lähes olemattomia. Vuosina 1906–1910 alkoholin kulutus muunnettuna absoluuttiseksi alkoholiksi oli Suomessa 1,5 litraa per henkilö, kun se Ranskassa oli 22,9 litraa per henkilö. Ruotsissakin kulutus oli vähäiset 4,3 litraa. 

Raittiuspropagandaa ja rotuoppia

Paloviina-asetus ei ollut hillinnyt kotipolttoa, mikä huolestutti raittiusväkeä. Vuonna 1860 perustettiin raittiusyhdistys Kohtuuden ystävät, joka sittemmin muutti nimekseen Raittiuden ystävät. Ensimmäiset alkoholin täyskieltoa ajavat yhdistykset perustettiin 1877, ja vuonna 1883 perustettiin 27 uutta raittiuskerhoa. Raittiusliikkeellä oli aktiivista julkaisutoimintaa, josta jälkipolvet tietävät parhaiten suorastaan myyttiseksi hahmoksi muodostuneen Turmiolan Tommin (1858). Raittiusväki ei aluksi vastustanut kaikkea alkoholia vaan rahvaan kotipoltto-oikeutta. Kuinka ollakaan, ylemmät säädyt olivat raittiusväessä yliedustettuina. Raittiusliike oli jo saavuttanut tavoitteitaan, sillä alkoholiasenteet ja lainsäädäntö olivat muuttuneet sen toivomaan suuntaan. Tämä ei riittänyt, vaan raittiusliike alkoi itse kehittää tieteellisiä argumentteja oikeuttaakseen toimintansa jatkossakin.

Myytti suomalaisesta viinapäästä kehitettiin 1900-luvun alussa. Sen mukaan suomalaisilla oli synnynnäisesti ongelmallinen juomatapa, joka poikkeaa kielteisesti vanhojen sivistyskansojen juomatavoista. Toisin kuin sivistyskansat, suomalaiset eivät kykene kohtuuteen vaan päätyvät ryyppäämään holtittomasti. Käsitys suomalaisesta viinapäästä oli osa aikakauden rotuajattelua, jonka raittiusliike omaksui valistuskirjallisuudesta. Raittiusaate oli kansainvälinen ilmiö 1800-luvulla. Alkoholin täyskielto oli Islannissa 1915–1935 ja Yhdysvalloissa 1920–1933, kun taas osittaisia kieltolakeja esiintyi muuallakin. 

Poliittiset jakolinjat: liberaaliporvarit ja raittiusväki

Naiset olivat raittiusliikkeessä aktiivisia, ja se tarjosi heille väylän yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen aikana, jolloin naisilla ei ollut äänioikeutta. Suomen työväenpuolue otti kieltolain ohjelmalliseksi tavoitteekseen vuosina 1899 ja 1903. Suomen uusi valtiopäiväjärjestys ja sen mukanaan tuoma yleinen äänioikeus antoi työväestölle ja naisille mahdollisuudet ajaa omia asioitaan. Niinpä kieltolakiasetus hyväksyttiin eduskunnassa 1907.

Ainoa kieltolakia vastustava puolue oli Ruotsalainen kansanpuolue. Sen mielestä alkoholin käyttö ei ollut poliittinen kysymys vaan jokaisen henkilökohtainen asia. Lisäksi raittiusliike oli onnistunut siistimään kansan juomista. Puolueessa arveltiin myös, että kieltolaki johtaisi salaiseen ja vaaralliseen juopotteluun – kuten sitten kävikin. Senaatti ei vahvistanut kieltolakia, mutta raittiusväki ei antanut periksi. Kieltolaki yritettiin saada voimaan myös vuosina 1909, 1911 ja 1914, mutta tuloksetta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana alkoholin saatavuutta rajoitettiin voimakkaasti. Jo entuudestaan vähäinen alkoholin kulutus laski 0,45 litraan absoluuttista alkoholia per henkilö. Vuosina 1901–1913 alkoholiin oli kuollut 9,3 ihmistä miljoonasta vuosittain. Vuosina 1914–1917 määrä nousi 14,5 kuolemaan, mikä kertoo korvikealkoholin käytöstä. Ensimmäisen maailmansodan aikana humalassa tehdyt rikokset vähenivät, mikä antoi uutta pontta raittiusliikkeelle.

Kieltolain vahvisti Kerenskin hallitus 29.5.1917, mutta laki astui voimaan vasta 1.6.1919. Siinä välissä Suomi oli itsenäistynyt ja käynyt verisen sisällissodan. Noina levottomina aikoina alkoholin käyttö oli lisääntynyt. Toisaalta raittiusliikkeen rivit harvenivat sisällissodassa, ja järjestötoiminnassa raittiusliikkeen syrjäytti suojeluskuntaliike ja sen sisarliike Lotta Svärd. Yli 10 vuotta aikaisemmin eli vuonna 1907 ensimmäistä kertaa hyväksytty laki oli auttamattomasti vanhentunut, sillä yhteiskunta ja aateilmasto olivat muuttuneet. Kun kieltolaki astui voimaan, sitä ei enää monikaan kannattanut. Mutta kieltolaista tuli kansankerroksia yhdistävä tekijä, yhteinen vihollinen.

Mistä oli kysymys?

Kieltolaki (aluksi ”asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta”) kielsi yli kaksi tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastoinnin muuhun kuin lääkinnälliseen, teknilliseen tai tieteelliseen tarkoitukseen sekä kirkkoviininä. Valtiolla oli yksinoikeus näiden aineiden valmistukseen ja maahantuontiin, ja tarkoitusta varten perustettiin Valtion Alkoholiliike – Statens Alkoholrörelse. Se huolehti myös takavarikoidusta alkoholista. Apteekit saivat myydä 50 grammaa per asioimiskerta ilman lääkärin määräystä. 

Piirileikki alkaa

Valtiovalta rakensi valvontakoneiston, joka osoittautui heti riittämättömäksi. Kansan parissa alkoi ennennäkemätön toimeliaisuus, jossa viinanpolttajien, salakuljettajien, kätkijöiden ja tuoteväärentäjien kekseliäisyys kukoisti. Erityiset kieltolakietsivät saivat oikeuden tehdä kotietsintöjä esimerkiksi ilmiantojen perusteella. Kansalaisille ja viranomaisille maksettiin palkkioita nimettömistäkin ilmiannoista, jolloin niitä saatettiin tehtailla ansaintamielessä mutta myös kostoksi ja kiusanteoksi ilmiannon kohteelle.

Kieltolaki ei raitistanut kansaa vaan käynnisti laajan pirturallin Virosta. Salakuljetuksesta tuli kannattavaa liiketoimintaa, joka laittomuudestaan huolimatta nautti laajaa kansan tukea. Suomeen tuotiin pääasiassa pirtua, jossa oikein valmistettuna on 96,6 % alkoholia, koska siitä sai paremman katteen kuin miedommista juomista. Juoman mausta tuli nyt sivuseikka, prosentit ratkaisivat. Salakuljetuksen laajuutta kuvastaa se, että vuonna 1929 Suomessa takavarikoidun alkoholin määrä oli lähes miljoona litraa puhdasta alkoholia, vaikka vain pieni osa saatiin takavarikoitua. Salakuljetustoiminta oli hyvin organisoitua ja siinä oli mukana paljon väkeä. Toimintaa rahoittivat ja johtivat pirtukeisarit, jotka omistivat salakuljetusalukset. Valonaran lastaus- ja kuljetustyön hoitivat pirturengit ja -trokarit. Lisäksi tarvittiin vartijoita, jotka tarvittaessa varoittivat valomerkein lähestyvästä tulliveneestä. Poliisien lisäksi piti tietysti varoa kilpailijoita.

Koska kieltolakia halveksittiin ja rikottiin yleisesti, sen valvominen oli vaikeaa. Viranomaisten resurssit olivat alimitoitetut, pirtutrokareilla oli nopeammat veneet kuin tullilla ja kansa piti heitä sankareinaan. Lisäksi he olivat aseistettuja eivätkä kaihtaneet väkivaltaa. Kieltolakietsivän työ oli vaarallista – kieltolain aikana kuoli kolmasosa kaikista virkatehtävissä surmansa saaneista poliisiviranomaisista itsenäisyyden aikana.

Monet viranomaisetkin osallistuivat lain rikkomiseen. Heille itselleen saattoi maistua huikka tai he ehkä kaipasivat lisätuloja, joiden hankkiminen onnistui valvontaviranomaisen asemassa helposti. Lisäksi yleisesti vihatun lain edustaminen saattoi merkitä välirikkoa ystäviin ja sukulaisiin. Viinatrokarit nauttivat kansan suosiota, joten heidän jahtaamisensa ei ehkä tuntunut mielekkäältä. Jahtaamista hankaloitti sekin, että salakuljettajilla oli nopeammat veneet kuin tullilla, jonka vastuulla merialueiden valvonta oli vuoteen 1930, jolloin perustettiin merivartiosto. 

Virosta tuotu pirtu kätkettiin ensin maastoon. Suosittuja paikkoja olivat Lammassaari ja Kuusiluoto, sillä kummassakin toimi raittiusyhdistys. Pirtun jakelua varten hankittiin myös autoja aikana, jolloin yksityisautot olivat harvinaisuuksia. Maaseudulla virkavalta kulki hevosella tai polkupyörällä, joten pirtuautojen pysäyttämiseen käytettiin esimerkiksi tielle viritettyjä kettinkejä tai piikkimattoja. Kaupungissa virkavallan käytössä oli tavallinen Ford, kun taas pirtua kuljetettiin hienoilla ja nopeilla autoilla, joiden merkki saattoi olla Buick, Chrysler, Hudson, Packard tai Willys-Knight. Autoihin rakennettiin salalokeroita, joihin pirtu saatiin piilotettua. 

Pirtun kuljettamiseen ja säilyttämiseen kehiteltiin monenlaisia välineitä, kuten käsivarren, reiden tai vatsan ympärille sidottava, vartalon muotoja seuraava kanisteri ja takin alle piilotettavat liivit, joissa oli lokeroita lukuisille myyntiastioille, kuten varpusille, lahnoille tai taskumateille. Nämä olivat läkkipellistä valmistettuja pirtuastioita, jotka litteän ja kaarevan muotonsa takia sopivat hyvin vaatteiden alle piiloon. Pienin pirtunmyyntiastia oli varpunen, johon mahtui 0,25 litraa. Lahnaan mahtui puoli litraa ja taskumattiin litra. Kodeissa pirtua piilotettiin esimerkiksi ontoiksi kaiverrettuihin isokokoisiin kirjoihin ja silitysraudoiksi tai muiksi harmittomiksi talousesineiksi naamioituihin säilytysastioihin. Muodikkaita olivat myös hyvin leveät metalliset taulun kehykset, jotka olivat sisältä onttoja ja joissa oli yläreunassa huomaamaton korkki. Tällaisten kapineiden suunnittelu ja valmistus oli kieltolain aikana kannattavaa. 

Luokkaerot

Kieltolain aikana alkoholia nautittiin kaikissa yhteiskuntaluokissa mutta aseman mukaisissa puitteissa. Parempi väki nautti jaloja juomia, kuten viinejä, konjakkia, viskiä, kun taas rahvas joi pirtua ja kotipolttoista. Heikoimmassa asemassa olevat tyytyivät korvikejuomiin, kuten tenttuun (taloussprii), pulituuriin (puusepänlakka) ja kolinaan (eau de cologne, kölninvesi), joita ei ollut tarkoitettu juotavaksi. Parempi väki käytti alkoholia ensimmäisen luokan ravintoloissa, yksityisklubeissa ja kodeissa, työläismiehet ulkona. Lisäksi oli salakapakoita ja pirtutaloja.

Kieltolakirikoksiin syyllistyivät yleisimmin 20–29-vuotiaat miehet. Useimmiten laitonta viinaa möivät kuitenkin työläistaustaiset pienituloiset naiset. Kieltolain viimeisinä vuosina elettiin lama-aikaa, jolloin pirtukauppa saattoi olla ainoa tapa ansaita elantonsa. Eniten pidätyksiä tehtiin työläiskaupunginosissa, mutta se johtui siitä, että viinan vähittäiskauppa oli keskittynyt niihin. Salakuljetusportaikon alimmalla askelmalla oli tippakauppa, joka toimi enemmän tai vähemmän salaisena vähittäiskauppana mutta myös salakapakkana, jossa saattoi olla ohjelmaa.

Juomat olivat vahvoja ja humalatila sen mukainen. Siksi salakapakassa saattoi olla erityisiä sohvia, joilla ”väsyneet” asiakkaat saattoivat maksua vastaan selvittää päätään, kunnes pystyivät kulkemaan ihmisten ilmoilla liikaa huomiota herättämättä. Tällainen järjestely vähensi kaikkien osapuolten kiinni jäämisen riskiä. Pirtutalot eivät edes yrittäneet esittää sivistynyttä paikkaa, kuten tippakauppa tai salakapakka. Pirtutaloissa majaili useita myyjiä, ja ne toimivat vuorokauden ympäri. Niihin keskittyi monenlaista rikollisuutta, tappeluja ja siivottomuutta. Tunnettuja pirtutaloja olivat Eläintarhan huvila 1 ja Vaasankadun Pirtulinna eli Pirunkirkko, jonka luona harjoitettiin myös seksikauppaa.

Klubit sen sijaan sijaitsivat keskustassa ja toimivat jatkopaikkoina, joihin mentiin ravintoloiden sulkemisajan jälkeen. Nämä olivat keski- ja yläluokan paikkoja, joihin pääsivät vain jäsenet ja heidän seuralaisensa. Klubeillakin oli ohjelmaa, usein tanssia.

Kovaa teetä ja salaisia soittokelloja

Ravintoloitsijat eivät tietenkään kannattaneet kieltolakia, sillä se vei niiltä oikeuden myydä alkoholijuomia, ja lisäksi niihin tehtiin Helsingissä päivittäin ratsioita. Kieltolain aikana Helsinkiin perustettiin jopa uusia ravintoloita, kuten Kosmos, hotelli Helsinki ja Torni, mutta siihen vaikutti elintarvikesäännöstelyn purkaminen. Alkoholia myytiin tiskin alta ihan yleisesti, ja laittomat juomat kulkivat erilaisilla koodinimillä. Esimerkiksi kova tee oli teetä, jossa oli puolet pirtua, ja iso vee oli viskiä tai jotain sinne päin. Hienoissa paikoissa kaikkia juomia oli saatavilla, mikäli asiakkaalla oli varaa maksaa. Mikäli alkoholia ei myyty edes tiskin alta, asiakkaat terästivät tilaamiaan juomia lorauttamalla niihin pirtua omasta varpusestaan. Helsingin ravintolat selvisivät kieltolaista yllättävän hyvin, mutta samaa ei voi sanoa panimoteollisuudesta.

Kuten pirtun salakuljetus, myös ravintoloiden sala-anniskelu oli hyvin organisoitua. Ravintoloissa oli salaisia varastohuoneita, ja pirtukanistereita kätkettiin esimerkiksi pianon tai sohvan sisään ja esiintymiskorokkeen alle. Toisinaan joku lakia vastustava virkavallan edustaja soitti ravintolaan ennen kieltolakietsivän saapumista, jolloin viinat ehdittiin toimittaa piiloon. Tietty etsivä vietiin ravintolan toimistoon, jossa hänelle annettiin esimerkiksi konjakkipullo, ja sitten hän kirjasi tarkastusraporttiinsa, että mitään laitonta ei löytynyt. Hissitytön tai portierin käden ulottuvilla oli salainen hälytysnappi, jota hän painoi, kun siviiliasuisen kieltolakietsivän näköinen tyyppi astui sisään. Kello soi salissa ja keittiössä, jolloin asiakkaat ja henkilökunta ehtivät kaataa viinat kurkkuun, kukkaruukkuun tai viemäriin. 

Kieltolain loppu

Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajat olivat pitkin 1920-lukua yrittäneet saada kieltolakia nurin mutta tuloksetta. Neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä puhuttiin hallituksessa jo huhtikuussa 1922, mutta raittiusväki kävi sitkeää propagandataistelua, johon kuului kieltolaista tehtyjen mielipidekyselyjen julkinen mitätöinti. Oli kuitenkin ilmeistä, että kieltolaista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Valtio oli sen takia menettänyt valtavasti tuloja, yleinen lainkuuliaisuus oli heikentynyt ja väkivaltarikollisuus lisääntynyt, kuten myös epäpuhtaasta alkoholista, korvikejuomista ja vahvasta viinasta aiheutuneet yleiset haitat. 

Kieltolain voimaan saattaminen oli kestänyt useita vuosikymmeniä, mutta sen kumoaminen kävi sitäkin nopeammin. Naiset olivat olleet aktiivisia kieltolain saattamisessa voimaan, ja heillä oli myös keskeinen rooli sen lopettamisessa. Espoolainen Hjördis Westerlund keksi kerätä naisilta adressin kieltolakia vastaan. Hän soitti muutamalle vaikutusvaltaiselle ystävälleen, kuten lottajohtaja Helmi Arneberg-Pentille ja Maissi Erkolle. Naiset saivat muutamassa kuukaudessa kerättyä 118 537 nimeä kieltolakia vastustavaan adressiinsa.

Kieltolaista järjestettiin kansanäänestys 29.–30.12.1931. Äänestysvaihtoehtoja oli kolme: 1) täyskielto jatkuu, 2) miedot alkoholijuomat sallitaan ja 3) myös väkevät alkoholijuomat sallitaan. Äänestysprosentti jäi matalaksi, sillä vain 44,4 % äänioikeutetuista eli yli 21-vuotiaista äänesti. Tähän saattoi olla syynä äänestysväsymys, koska samana vuonna oli ollut presidentin valitsijamiesäänestys ja edellisenä vuonna eduskuntavaalit.

Sukupuolten äänestyskäyttäytyminen tiedetään, sillä naisille annettiin punainen ja miehille valkoinen äänestyslipuke. Innokkaimmin kieltolakia vastustivat ruotsinkielisten rannikkoseutujen naiset. Kahdessakymmenessä rannikkokunnassa naiset vastustivat kieltolaki enemmän kuin miehet. Salakuljettajien vaimot olivat kaiketi nähneet kieltolain pahat seuraukset. Kaikista äänestäneistä naisista kieltolakia vastusti 65 %. 

Hyväksytyistä äänistä 70,6 % kannatti kieltolain kumoamista. Suomeen tarvittiin siis uusi alkoholilaki, ja siksi kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät 19.1.1932. Uusi laki hyväksyttiin 25.1. ja vahvistettiin 9.2. Koska lain oli määrä astua voimaan jo 5.4. kello 10, Alkoholiliikkeen ja ravintoloissa tapahtuvan anniskelun organisoimisella oli kiire. Siinä kuitenkin onnistuttiin.

Salakuljetus ei kuitenkaan loppunut Alkoholiliikkeen avaamiseen, sillä laillinen viina oli kallista ja viranomaisten valvontaresurssit puutteellisia. Elokuussa Alkoholiliike lanseerasi 42-prosenttisen Karhuviinan kilpailemaan pirtun kanssa. Se olikin menestys, sillä niin maku kuin hintakin miellyttivät pirtuun tottuneita kuluttajia. Kieltolain jälkeen alkoholimarkkinoita kontrolloitiin tiukasti muun muassa ostorajoituksin ja aukioloajoin. Asteittaista vapautumista on tapahtunut vuosikymmenien aikana. Esimerkiksi vuonna 1969 säädettiin keskiolutlaki, joka toi keskioluen ruokakauppoihin, ja keskioluen kioskimyynti sallittiin 1994. Myös ravintola-anniskelu on muuttunut vähemmän joustavammaksi.

Lähteet ja kirjallisuus

Arminen, Ilkka: Kuinka Turmiolan Tommia olisi luettava? Alkoholipolitiikka 6. 1986.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)  

Haapanen, Eero. Sörkän rysäkeisarit. Kalastajia, ajureita ja salakuljettajia. SKS 2013.

Hanski, Jani: Ihan vaan lääkkeeksi. Alkoholin salakuljettajat kieltolain aikaan. Into 2023.

Kieltolain ääniä. Toimittanut Salla Mäkinen. Oppian 2019.

Pulkkinen, Jonna: Kielletyn viinan historia Suomessa. Minerva 2015.

Sillanpää, Merja: Säännöstelty huvi: suomalainen ravintola 1900-luvulla. SKS 2002.