Vuonna 1860 Helsingin ja Viipurin välillä vallitsi pieni kilpailu siitä, kumpi saisi ensin kaasuvalaistuksen käyntiin. Kumpikin kaupunki oli teollisuuskaupunki Tamperetta jäljessä, mutta häpeä sille, joka luovuttaa! Maaliskuussa asiaa käsiteltiin maistraatissa ja jo syksyllä kaupungin laitatontilla seisova kaasukello täyttyi. Kaupunki, joka oli jo avustanut myöntämällä tontin, lupasi kustantaa katuvalaistuksen. Kaasu vedettäisiin ensin upouuteen hienoon teatterirakennukseen ja siitä itään päin kohti kaupungin hallinnollista keskusta Pohjoisesplanadilla ja Aleksanterinkadulla jo samana syksynä.
Ensimmäinen yksityinen kaasulaitos oli saanut toimiluvan 40 vuodeksi. Aluksi kaasun valmistukseen käytettiin puuta ja saksalaista insinööritaitoa. Insinööri Bergroth, joka myös oli opiskellut Hannoverissa, palkattiin parin vuoden päästä verstaan johtajaksi, ja pian hänestä tuli koko kaasulaitoksen johtaja. Hän kävi muutamaan otteeseen Saksassa hakemassa oppia, ja hän asui kaasulaitoksen lähellä, kunnes lähti Bakuun työskennelläkseen Alfred Nobelin palveluksessa. Hän palasi muutaman vuoden kuluttua ja jatkoi menestyksellistä uraansa kotimaassaan.
Viisi ensimmäistä kaasulyhtyä sytytettiin jo 14.11.1860 nykyisen Ruotsalaisen teatterin luona, ja kaksi päivää myöhemmin sytytettiin suuri kattokruunun uudessa hienossa teatterisalissa, jossa oli kaasuvalot. Teatteria ei tosin ollut vielä avattu, mutta rakennuksessa oli kahvila, jossa ravintoloitsija Holmgren hyötyi suuresti uudesta modernista valaistuksesta. Kahvila olikin täynnä aamusta iltaan.
Pohjoisesplanadille asennettiin kaasulyhdyt jo marraskuussa 1860, ja kaasun käyttäjiä olivat myös kaupat ja konditoriat. Valaistus oli kaasun ensimmäinen ja tärkein käyttökohde. Se oli tärkeää paitsi kaduilla myös tehtaissa ja kaupoissa, joissa kaasuvalaistus pidensi huomattavasti työaikaa kaupunkiympäristössä ja -taloudessa. Kaasu oli kallista, eikä sen hinnoittelu ollut yksinkertaista, joten hinnoista jouduttiin neuvottelemaan. Kaupungin käyttöön tarjottiin muutamaa vuotta myöhemmin myös kilpailevaa järjestelmää, jonka oli kehittänyt Alexander af Forselles ja joka perustui tärpättiin, se lienee myös otettu käyttöön kauempana Kaivopuiston suunnalla. Kaasutehdas siirtyi käyttämään hiiltä polttoaineena 1882.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kaasulaitos siirtyi suunnitelmien mukaisesti kaupungin omistukseen ja pian alettiin rakentaa uutta kaasutehdasta Suvilahteen. Se oli myös modernin rakennustekniikan näyttö ja suuri panostus kaupungille. Se oli kuitenkin välttämätön, sillä kaasunkulutus oli vielä suurta, vaikka sähkökin oli vallannut alaa, eikä vähiten juuri valaistuksen kautta.
Kotitalouksissa alettiin vaiheittain hyödyntää kaasua muussakin kuin valaistuksessa. On helppo ymmärtää, mitä eroa on sillä, kantaako suuria määriä polttopuuta yläkerroksiin vai avaako vain kaasuhanan ruuanlaittoa tai lämmintä vettä varten, mutta vasta 1900-luvun alussa kaasun kotitalouskäyttö ohitti sen valaistuskäytön. Kaasuntuotannon tärkeä sivutuote oli koksi, jota voitiin käyttää moderneissa keskuslämmitysjärjestelmissä.
Vanhan kaasutehtaan rakennukset saivat 1930-luvun alussa väistyä uuden Postitalon tieltä, ja Helsingin viimeinen kaasulyhty sammui 7.12.1941. Mutta kaasu on edelleen tärkeää teollisuudessa, kuten leipomoalalla.
