Puulla lämpiävät kodit
Helsinki on kylmä kaupunki. Sijainti rannikolla tarkoittaa, että niin pitkään kuin seudulla on ollut asutusta, ovat ihmiset joutuneet kamppailemaan purevaa tuulta, sateita ja kylmää vastaan. Pitkälle 1900-luvulle asti suurimmalle osalle helsinkiläisistä tämä tarkoitti puun polttamista.
Taloushistoriaa tarkastellessa sanotaan usein, että Suomi on elänyt metsistään. Tavallisen ihmisen arjessa lausahduksella oli hyvin konkreettinen merkitys, myös kaupungissa. Helsingin perustamisesta lähtien sen kotien lämmitys perustui puun polttamiseen. Asunnoissa oli tulipesä tai takka, vauraammilla asukkailla useita. Kotien lämmittäminen ja ruuan kypsentäminen vaativat fyysistä urakointia: Vaikka puutavaraa ei kaupungissa tarvinnut itse hakea metsästä vaan sitä sai torikauppiailta, pelkkä puun kantaminen ja klapien pilkkominen oli aikaa ja vaivaa vievää työtä.
Vuonna 1890 otettiin ensimmäisen kerran käyttöön uusi innovaatio, keskuslämmitys. Enää rakennuksen jokaista kotia ei tarvinnut lämmittää erikseen, kun kellarissa sijaitseva lämmityskattila työnsi kuumaa vettä asunnoissa sijaitseviin pattereihin. Keksintö yleistyi Helsingissä nopeasti, ja maailmansotien välisenä aikana keskuslämmitys rakennettiin liki kaikkiin uusiin taloihin Helsingissä.
Kaasu ja sähkö mullistavat arjen
Kaasun käyttö valon ja lämmön lähteenä oli ensiaskel Helsingin siirtymisessä moderniin energiajärjestelmään. 1800-luvun jälkipuoliskolle asti Helsingissä elettiin energian suhteen esiteollista aikaa eikä elämä tältä osin juurikaan eronnut ympäröivästä maaseudusta. Päivärytmiä määritti ensisijaisesti luonnonvalo, sisällä poltettiin kynttilöitä tai pieniä öljylamppuja. Kodit ja ruoka lämmitettiin puulla.
Vuonna 1860 Helsinkiin perustettiin kaasulaitos ja kaupunkimaisema alkoi mullistua. Keskustan kaduille nousi kaasulla toimivia katuvaloja nopealla tahdilla, eikä pimeän laskeutuminen iltaisin tehnyt kaupungista enää yhtä turvattoman tuntuista. Teollisuudessa voitiin siirtyä vuorotyöhön, kun työntekijät näkivät keinovalossa käsiään pidemmälle.
Sähkövalo syttyi Suomessa ensi kertaa Helsingissä, Valtionrautateiden konepajalla vuonna 1877. Ensimmäinen sähkölaitos aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1884. Parinkymmenen vuoden aikana pieniä “blokkiasemia”, jotka tuottivat sähköä ja lämpöä lähikortteleihinsa, nousi kaupunkiin useita kymmeniä. Kaasu- ja sähköverkkojen laajeneminen kaduilta ja teollisuuslaitoksista ihmisten koteihin oli todellinen modernin elämän kynnys. Kaasuliedellä ruuanlaitto onnistui tehokkaasti ilman halkojen hakkaamista, jääkaappi mullisti ruuan säilyttämisen, ja vähitellen koteihin leviävät sähkövalot mahdollistivat aivan uudenlaisen sosiaalisen elämän ja harrastamisen kotioloissa. Sähkö levisi nopeasti myös liikenteen käyttöön raitiovaunujen vaihtaessa hevoset voimalinjoihin.
Sähköntuotanto oli alkuvuosikymmeninään kilpailtu ala, mutta 1900-luvun alussa tehtiin merkittävä päätös Helsingin sähköntuotannon kunnallistamisesta. Sähkön voittokulku oli ollut niin nopea, että se todettiin merkittäväksi perushyödykkeeksi, jonka tuotantoa olisi voitava säädellä julkisesti. Lisäksi teollisuus kaipasi sähköenergiaa yhä enemmän, mutta pienillä sähköntuottajilla oli vaikeuksia kerätä pääomia suurten laitosten vaatimia investointeja varten. Helsingin kaupungin kunnallinen sähkölaitos aloitti toimintansa vuonna 1909, kun kaupungin lukuisat pienemmät yritykset siirrettiin kaupungin hallintaan ja Suvilahden uusi höyryturbiini aloitti toimintansa.
Energiantuotannon keskittäminen johti myös kaukolämmön kehittämiseen. Helsinkiin ryhdyttiin rakentamaan kaukolämpöverkkoa 1950-luvulla. Energiantuotannon yhteydessä ja varta vasten rakennetuissa laitoksissa kuumennettiin vettä, joka kulki putkistoja pitkin suoraan kaupunkilaisten koteja lämmittämään korvaten kellarien lämpökattilat, joita asukkaat ja talonmiehet itse ylläpitivät. Samalla lämpimästä käyttövedestä tuli arkea.
Nokea ja hiilikasoja
Helsingin lämmittämisellä on ollut huomattava vaikutus pääkaupunkiseudun ja Etelä-Suomen maisemiin. Kaupungin kasvaessa Helsingissä kulutettiin jatkuvasti enemmän polttopuuta, ja ennen itsenäistymistä Etelä-Suomen metsistä hakatulla puulla lämmitettiin myös Pietaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli selvää, etteivät Helsingin lähialueiden metsät kyenneet enää vastaamaan jatkuvasti kasvavan pääkaupungin kysyntään. Toisen maailmansodan aikana ja jälkeen polttopuuta tuotiinkin Helsinkiin jo koko maasta aina Lappia myöten.
Katoavat metsät olivat kaupungin ulkopuolella, mutta kaupunkilaiset näkivät energiantuotannon ympäristövaikutuksia myös välittömässä arjessaan. Sähköntuotannon alkuvuosikymmeninä pienempiä tuotantolaitoksia oli ympäri Helsinkiä, myös tiiviin asutuksen keskellä. Niiden savupiiput levittivät kitkerää savua ja nokea ympäristöönsä. Tällaisen blokkiaseman lähellä asuminen toi mukanaan omat harminsa, kun kodin tuulettaminen oli vaikeaa ja ulkona kuivuva pyykki nokeentui mustaksi. Energiaverkon keskittäminen suurempiin tuotantolaitoksiin viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen helpotti saasteongelmaa huomattavasti.
Helsinki on oli koko 1900-luvun riippuvainen fossiilienergiasta. Konkreettisesti tämä näkyi Hanasaaressa, jossa valtava kivihiilikasa voimalaitoksen vieressä oli erottamaton osa maisemaa – sekä toistuva ympäristöjärjestöjen mielenosoitusten kohde. 2020-luvulle tultaessa ydinvoima ja uusiutuvat energianlähteet muodostavat jo liki 90 prosenttia Helsingin tarvitseman sähkön tuotannosta, mutta kaukolämpö tuotetaan Helsingissä yhä pääosin maakaasulla ja kivihiilellä.
Sodat aiheuttavat energiakriisejä
Ensimmäinen maailmansota johti myös Helsingin ensimmäiseen energiakriisiin. Saksan suljettua Itämeren liikenteen ei Suomeen saatu enää tuontipolttoaineita Länsi-Euroopasta. Kun suurten sähkö- ja kaasulaitosten kaipaamaa kivihiiltä ei ollut enää käytettävissä, siirtyivät energia- ja teollisuuslaitokset puun polttamiseen. Myös puun saaminen Helsinkiin oli hankalaa, sillä suurin osa rautateiden kuljetuskapasiteetista oli varattu Venäjän armeijalle ja Etelä-Suomen polttopuuta vietiin myös Pietariin. Sotatalvina 1914–17 Helsingin asukkaat kärsivätkin jatkuvasta polttopuupulasta ja puu otettiin säännöstelyn alaiseksi. Tätä varten kaupunginvaltuuston alaisuuteen perustettiin erityinen halkokonttori, joka vastasi polttopuun jakelusta kaupunkilaisille sekä määräsi myyntihinnat.
Tuonnin katkeaminen aiheutti kriisin myös toisen maailmansodan aikana. Tällöinkin Suomi joutui turvautumaan metsiinsä energiantuotannossa. Sotavuosina ja näiden jälkeisenä säännöstelyn aikana helsinkiläisten kodit lämpenivät taas pääosin polttopuulla, jota haalittiin pääkaupunkiin ympäri maata. Siviilejä kehotettiin “mottitalkoisiin”, joissa yhteiskuljetuksilla lähdettiin Helsingin ulkopuolisiin metsiin puun kaatoon. Talkoista ja säännöstelystä huolimatta voimalaitokset olivat usein kapasiteettinsa rajoilla ja sähkökatkot olivat osa arkea.
Egyptin ja Syyrian hyökkäys Israeliin vuonna 1973 käynnisti globaalin öljykriisin, jonka vaikutukset näkyivät myös Suomessa. Jom Kippur -sodan aikana öljynvientijärjestö OPEC:n arabijäsenmaat rajoittivat voimakkaasti öljyn vientiä, mikä nosti sen hintaa räjähdysmäisesti. Suomessa vaikutukset olivat lievempiä Neuvostoliiton kanssa solmittujen pitkien tuontisopimusten ansiosta, mutta Helsingissäkin otettiin käyttöön laajoja energiansäästötoimia. Talvella 1973–74 kiellettyä oli muun muassa rakennusten liika lämmittäminen, kauppojen näyteikkunoiden valaisu iltaisin ja autojen lämmittäminen sähköverkosta pikkupakkasilla. Öljykriisillä oli myös merkittävä rooli Helsingin energia- ja teollisuuslaitosten öljyn käytön vähentämisessä.
Säästötoimenpiteisiin jouduttiin turvautumaan Helsingissä myös talvella 2022–23, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan sekoitti Euroopan energiamarkkinat ja nosti sähkön hinnan pilviin. Rajoituksia tuli niin uimahallien saunoihin kuin Keskuspuiston valaistukseen.
Finna: 1 00 000 mottia talkootahdissa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Finna: Avusta tuotantoa, säästä sähköä(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
YLE: Energiakriisi ajoi kansalaiset säästökuurille 1970-luvulla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Energiantuotanto kaupunkikuvassa
Energiatekniikan kehittyessä siihen liittyvä infrastruktuuri on siirtynyt yhä enemmän piiloon ja pois kaupunkikuvasta. Sähkö ja kaukolämpö kulkevat koteihin syvällä katujen alla, eikä blokkiasemia tai savupiippuja enää näy keskustassa. Kävelyllä oleva kaupunkilainen saattaa tosin kiinnittää huomiota katujen varsien pieniin sähkökaappeihin, joita on viime vuosina koristeltu katutaiteella sekä luvallisesti että omin päin.
Kaupunkikuvallisesti näkyvimmät energiainfrastruktuurin jäänteet Helsingissä lienevät Vanhankaupunginkosken vesivoimala sekä Sörnäisten voimala-alue. Vanhankaupunginkoskesta saatiin vesivoimaa aina vuoteen 2019 asti. Kosken haarojen välissä olevalla Kuninkaankartanonsaarella, Suomen ensimmäisen vesilaitoksen tiloissa, toimii nykyään tekniikan museo. Vanhat voimalarakennukset ovat yhä pystyssä, mutta kosken padon purkamisesta Vantaanjoen lohien suojelemiseksi on käyty pitkään keskustelua.
Sörnäisten voimala-alue Suvilahdessa ja Hanasaaressa taas lienee suurin yhä kaupunkikuvassa näkyvä muisto Helsingin raskaasta teollisuudesta. Alueen kolmesta voimalasta Hanasaari A purettiin 2000-luvun alussa ja massiivinen, punatiilinen Hanasaari B lopettaa toimintansa vuonna 2023. Suvilahden alueesta on kuitenkin muodostunut 2000-luvulla tärkeä kaupunkikulttuurin kehto, sillä alueella järjestetään sekä suurtapahtumia että omaehtoista toimintaa.
Kirjallisuutta
Aalto, Laura. Sörnäisten energiahuoltoalue. 100 vuotta energiarakentamista Helsingissä(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Helsingin energia 2006.
Aalto, Laura. Kaupunkikuva. 100 vuotta energiarakentamista Helsingissä. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)Helsingin energia 2008.
Herranen, Timo. Kaasulaitostoimintaa Helsingissä 1860–1985.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Helsingin kaupunki 1985.
Kruut, Marja. Savua ja nokea. Teoksessa Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta (toim.). Helsingin kaupunginmuseo 1999: 168-210.
Mattila, Timo. Halkoskandaalista öljykriisiin: vuosisata energiahistoriaa. Teoksessa Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan. Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.). Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 64–75.
Turpeinen, Oiva. Energiaa pääkaupungille: Sähkölaitostoimintaa Helsingissä 1884–1984.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
