Suvilahden voimalaitos
Suvilahden voimalaitos on Sörnäisten teollisen historian näkyvimpiä maamerkkejä. Suvilahden voimalaitos sai alkunsa vuonna 1907, kun Helsingin kaupunginvaltuusto päätti uuden höyryvoimalla toimivan sähkölaitoksen rakentamisesta Sörnäisten niemelle. Kaupunki halusi perustaa kunnallisen sähkölaitoksen, joka kykenisi vastaamaan Pitkänsillan pohjoispuolisen alueen raskaan teollisuuden vaatimaan kysyntään.
Paikan valintaa puolsivat lähialueilla Sörnäisissä ja Vallilassa jo sijainnut teollisuus, tuotannossa syntyvien saasteiden etäisyys asutuksesta sekä mainiot liikenneyhteydet. Sörnäisten satama ja sinne rakennettu ratayhteys mahdollistivat rakennusmateriaalien ja polttoaineena käytetyn puun ja kivihiilen helpon kuljettamisen. Rakennusympäristö oli kuitenkin haastava, sillä Suvilahden alue oli huteraa, täytettyä merenlahtea.
Suvilahden höyryvoimalaitos valmistui vuonna 1909. Uusinta rakennus- ja energiatekniikkaa edustava laitos oli merkittävä insinöörityön ponnistus ja Suomen ensimmäinen teräsbetonirakennus. Rakennustöitä oli johtanut insinööri Bernhard Wuolle, joka nimitettiin myös kunnallisen sähkölaitoksen ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Myös energiatekniikka oli aikansa huippua: voimalaan asennettiin kolme turbiinia, jotka tuotiin Englannista ja Sveitsistä. Vuonna 1910 valmistui myös kaasulaitos.
Vuodesta 1910 vuoteen 1976 Suvilahti tuotti sähköä höyryturbiinilla, kunnes Hanasaaren voimalaitos otettiin käyttöön. Kaasun tuotanto Suvilahdessa päättyi vuonna 1994. Alueella tuotetaan kuitenkin yhä päästötöntä energiaa, sillä vuodesta 2015 Suvilahdessa on toiminut suuri aurinkovoimala. Viime vuosikymmenet Suvilahti on tullut kaupunkilaisille tutuksi erityisesti festivaalien ja omaehtoisen kaupunkikulttuurin tapahtuma-alueena. Vanha turbiinihalli on toiminut niin liikuntasalina kuin keikkapaikkana, ja alueelle on rakennettu muun muassa skeittipuisto(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Kaupunginarkisto: Kaasulaitoksen perustaminen Helsinkiin(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Hanasaaren voimalaitos
Sotien jälkeen 1940-luvun lopulla Suvilahden voimalan tuotantokapasiteetti alkoi olla huipussaan. Laajeneva Helsinki ja sen kehittyvä elinkeinoelämä vaativat kuitenkin yhä enemmän energiaa, eikä Suvilahden voimalaitos enää kyennyt vastaamaan kasvavaan kysyntään. Ruoholahden Salmisaareen valmistui voimalaitos vuonna 1953, mutta energiapulan jatkuessa kaupunki halusi taata omavaraisuutensa energiantuotannossa tulevaisuudessakin. Synty päätös Sörnäisten energiahuoltoalueen radikaalista laajentamisesta.
Suvilahden voimalan laajentaminen ei ollut mahdollista, sillä vanha voimala kattoi liki kaiken rakentamiskelpoisen maan. Uusi voimalaitos päätettiin rakentaa Hanasaaren jämerälle kalliolle, joka liitettiin mantereeseen valtavan maantäyttöoperaation myötä. Sörnäisten rantaviiva ja maisema muuttuivat rakennustöiden myötä radikaalisti. Hanasaareen ja sen viereiseen, vielä pienempään Kanan saareen nousi kaksi erillistä voimalaitosta, Hanasaari A ja B. A-voimala otettiin käyttöön vuonna 1960 ja B-voimala vuonna 1974.
Hanasaaren voimalat olivat valtavia rakennushankkeita, jotka synnyttivät luonnollisesti myös poliittisia kiistoja. Rakentamisen kustannuksia kyseenalaistettiin, sillä Hanasaari B oli valmistuessaan kaupungin kallein kunnallinen rakennushanke. Lisäksi A-voimalan höyrykattiloiden tilauksessa epäiltiin vilppiä kilpailutuksessa. Investointi kuitenkin kannatti: Hanasaaren tuotantokapasiteetista muodostui valtava, ja vaikka sitä operoiva Helsingin kaupungin energialaitos ei toiminutkaan voiton maksimoinnin periaatteella, maksoi voimala investointinsa takaisin vain kuudessa vuodessa. Sähköntuotannon ohella Hanasaaren voimaloilla on ollut tärkeä tehtävä kaukolämmön tuottajina ja helsinkiläisten kotien lämmittäjinä.
Hanasaari A purettiin vuonna 2008, ja Hanasaari B lopetti toimintansa huhtikuussa 2023, sillä aika on ajanut fossiilisilla polttoaineilla toimivien laitosten ohi. Voimala ja sen näkyvät hiilikasat ovat myös olleet vuosien ajan näkyvän ympäristöaktivismin ja -lobbauksen kohde, sillä Hanasaaren voimalaitos on ollut koko Suomen suurimpia yksittäisiä päästölähteitä. Kivihiilen polttoa on jo aiemmin pyritty vähentämään lisäämällä esimerkiksi puupellettien käyttöä polttoaineena, mutta yhä suurempi tietoisuus ilmastonmuutoksesta, päästökaupan hinta ja ympäristöjärjestöjen paine on muokannut kaupungin energiastrategiaa kohti uusiutuvia energianlähteitä.
Kirjallisuutta
Aalto, Laura: Sörnäisten energiahuoltoalue. 100 vuotta energiarakentamista Helsingissä(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Helsingin energia 2006.
Aalto, Laura: Kaupunkikuva. 100 vuotta energiarakentamista Helsingissä. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)Helsingin energia 2008.
Herranen, Timo: Kaasulaitostoimintaa Helsingissä 1860–1985.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Helsingin kaupunki: 1985.
Kruut, Marja: Savua ja nokea. Teoksessa Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta (toim.). Helsingin kaupunginmuseo 1999, 168–210.
Mattila, Timo: Halkoskandaalista öljykriisiin: vuosisata energiahistoriaa. Teoksessa Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan. Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.). Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 64–75.
Turpeinen, Oiva: Energiaa pääkaupungille: Sähkölaitostoimintaa Helsingissä 1884–1984.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
