Lastentarhojen perustamisen varhaisvaihe
Pientenlastenkouluja voidaan pitää lastentarhojen edeltäjinä: vuonna 1847 Helsinkiin perustettiin englantilaisten mallien mukaan pientenlastenkoulu, joka sai nimen Marian turvakoti (Marias asyl) Venäjän keisarinnan mukaan. Helsingin toinen pientenlastenkoulu, ns. Sedmigradskyn pientenlastenkoulu, perustettiin yksityisin lahjoitusvaroin vasta vuonna1859. Pientenlastenkoulussa opetettiin alkeistietoja ja taitoja: lukemista ja kirjoittamista leikkien ja laulujen ohella. Pientenlastenkoulujen perustajat kuuluivat sivistyneistöön, ja toiminta oli osa heidän hyväntekeväisyys- ja valistustyötään. Köyhimpien vanhempien lapsille perustettiin Helsinkiin ulkomaisten mallien mukaan "köyhien lasten työtaloja". Niiden toiminnan eettisenä pohjana oli käsitys siitä, että "työ luo ihmisen". Työtupia perustettiin työläisten asuma-alueille, ensimmäinen Punavuoren ja toinen Kallion kaupunginosaan. Kolmas avattiin vuonna 1914 Vallilan työväenkaupunginosassa. Tuolloin näissä kolmessa työtuvassa kävi päivittäin 300 iältään 5–14-vuotiasta lasta työssä, joka koostui puusepän, suutarin ja ompelijan työstä. Hyväntekeväisyysjärjestöt, ensimmäisenä rouvasväenyhdistys ja lastenhuoltoyhdistys, toimivat aktiivisesti lasten hyväksi perustamalla paitsi työtupia, myös lastenkoteja ja lastenseimiä, joista oli huutava pula. 1800-luvun lopulla tunnetuimpia filantrooppeja oli aatelisneiti Fanny Palmén. Rouvasväenyhdistys perusti Helsinkiin ensimmäisen seimityyppisen päivähoitopaikan vuonna 1861.
Lastentarhojen perustamisessa Suomi oli Helsingin johdolla kehityksen eturintamassa. Helsingin ensimmäisen ruotsinkielisen lastentarhan perusti jo vuonna 1861 Ida Lindroos, joka oli opiskellut Saksassa Fröbel-laitoksessa. Legendaariseksi vaikuttajaksi nousi Hanna Rothman, joka perusti 1880-luvulla lastentarhan varakkaiden perheiden lapsille keskikaupungille (Aleksanterinkatu) ja vähemmän varakkaiden perheiden lapsille silloisen kaupungin laidalle (Lapinlahdenkatu). Helsingin Fröbel-laitoksen yhteyteen luotiin uusien opettajien koulutusta varten lastentarhaseminaari, joka oli lajissaan ainoa Suomessa. Vuonna 1888 oli Helsingissä toiminnassa edellisten lisäksi venäläinen lastentarha Fabianinkatu 20:ssä ja lastenseimi Merikatu 11:ssä.
Helsingin kansanlastentarhat olivat yksityisiä, lastentarhanopettajien perustamia laitoksia. Ne saivat hakemusten perusteella avustusta kaupungin anniskeluyhtiön voittovaroista. Kyseisen avustuksen lisäksi tarhojen oli hankittava lisävaroja myös muualta. Kansanlastentarhat oli tarkoitettu erityisesti köyhien perheiden lapsille sekä pakottavista syistä työssä käyvien äitien alle kouluikäisille lapsille. Niiden tarkoituksena oli tarjota lapsille "silmälläpitoa ja kasvatusta", jota vähävaraisten kotien oli kaupunkiyhdyskunnassa lapsille vaikea antaa. Yksi tarhojen tärkeimpiä periaatteita oli kuitenkin olla erottamatta lapsia kokonaan kodin yhteydestä.
Ensimmäisen kansanlastentarhan perustamisen jälkeen Helsinkiin syntyi 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä 11 uutta kansanlastentarhaa. Niiden määrän kasvu jatkui voimakkaana 1920-luvun lopulle asti. Vuosina 1900–01 kansanlastentarhoissa oli tilastojen mukaan 565 paikkaa. Vuosina 1913–14 oli toiminnassa 15 kansanlastentarhaa, joissa oli yhteensä 1 796 hoitopaikkaa, joista kokopäiväisiä oli 134. Vuosina 1929–30 voitiin tarjota hoitoa 28 tarhassa, joissa oli yhteensä hieman yli 3 000 paikkaa, joista 471 oli kokopäiväisiä.
Hyväntekeväisyysyhdistykset, kuten Yhdistys lastenhoidon edistämiseksi, perustivat lastenseimiä, samoin monet uskonnolliset järjestöt. Vuonna 1900 edellisen perustama seimi toimi Kalliossa Kolmannella linjalla ja Pelastusarmeijan lastenseimi toimi Pursimiehenkadulla. Kauppaneuvoksetar Alice Borgströmin ylläpitämä lastenseimi sijaitsi Jääkärinkadulla. Yksityiseen hyväntekeväisyyteen perustuvan kansanlastentarhatoiminnan synnyn ja nopean yleistymisen voi nähdä osana laajempaa aikakaudelle tyypillistä hyväntekeväisyysaatteen voimistumista.
Helsingin lastentarhoja oli rakennettu ottamalla oppia ulkomailla suoritetuista kokeiluista. Lastentarhatyössä tehtiin jo varhain yhteistyötä pohjoismaisella tasolla, erityisesti seurattiin keskustelua mm. Montessori-metodista. Kaupungin kiinnostusta kansanlastentarhojen kehittämiseksi eurooppalaisten mallien mukaisiksi osoittaa kansanlastentarhojen tarkastajan viran perustaminen vuonna 1912. Virkaan valitun Thyra Gahmbergin edellytettiin tutustuvan kolmen kuukauden ajan uusimpaan pedagogiikkaan. Hän sai pyynnöstä kolme kuukautta lisäaikaa. Gahmberg vieraili Lontoon, Pariisin, Berliinin, Charlottenburgin, Münchenin, Leipzigin, Frankfurt am Mainin, Breslaun, Budapestin, Wienin, Kööpenhaminan, Norrköpingin ja Tukholman lastentarhoissa. Matkakertomuksessaan hän kiinnitti huomiota paitsi opetusmetodeihin, myös kansanlastentarhanopettajien koulutukseen, palkkaukseen ja työoloihin. Hän oli kiinnostunut myös kehityksessään jälkeenjääneistä lapsista ja heidän opetuksestaan. Sairastaminen lastentarhoissa ja siisteys sekä pukeutumissäännöt olivat hänen kiinnostuksensa kohteina. Budapestissä häntä kiinnostivat opettajien säestyskyky sekä viulunsoitto- ja tanssitaidot. Fröbeliläinen metodi sai Gahmbergin varauksettoman kannatuksen.
Helsinki oli 1900-luvun vaihteessa mitä kansainvälisin kaupunki. Näin oli myös vieraskielisten lastentarhojen määrällä mitattuna. 1800-luvun loppupuolelta ensimmäiseen maailmansotaan Helsingissä toimi kuusi vieraskielistä lastentarhaa. Vuonna 1900 toiminnassa oli kolme saksankielistä lastentarhaa, kaksi ranskankielistä ja yksi venäjänkielinen. Vuosiin 1913–14 mennessä niiden määrä oli laskenut neljään, ja Suomen itsenäistyttyä toimi enää yksi saksankielinen lastentarha. Tämän muutoksen taustalla voi havaita jo 1800-luvun lopulla käynnissä olleen vieraskielisen väestön osuuden vähenemisen Helsingissä. Kun ulkomaisen väestön osuus oli vuoden 1870 väestölaskennan mukaan 14,7 %, oli se vuoteen 1920 tultaessa laskenut 4,9 %:iin. Tuona aikana alle 20 000 asukkaan kaupunki oli kasvanut yli 150 000 asukkaan "pieneksi suurkaupungiksi". Pääosa Helsinkiin muuttajista oli suomenkieliseltä maaseudulta.
Kun tutkitaan, missä lastentarhat sijaitsivat vuonna 1900, havaitaan että suurin osa kansanlastentarhoista toimi työväestön asuinalueilla. Kansanlastentarhoista Töölössä toimi Töölön kansanlastentarha Läntisellä Viertotiellä (nyk. Mannerheimintie), Kalliossa Sörnäisten lastentarha Itäisellä Viertotiellä (nyk. Alli Tryggin puisto), Punavuoressa Kansanlastentarha Sepänkadulla ja Kampissa Suomalainen lastentarha Annankadulla. Sen sijaan vieraskieliset tarhat sijoittuivat aivan keskustaan: Läntiselle Heikinkadulle (nyk. Mannerheimintie), Aleksanterinkadulle, Yrjönkadulle, Rikhardinkadulle ja Konstantininkadulle (nyk. Meritullinkatu).
1920- ja 1930-luvut
Suurin muutos tultaessa 1920-luvulle on vieraskielisten lastentarhojen lähes täydellinen katoaminen ja kansanlastentarhaverkoston laajuus. Vuonna 1928 kansanlastentarhaverkosto saavutti jo varsinaisen kaupunkialueen ulkopuoliset Toukolan, Pasilan ja Käpylän kaupunginosat.
Lastentarhojen kunnallistamisesta keskusteltiin 1920-luvulla kaikissa Suomen suurissa kaupungeissa. Helsinki teki koko maan lastentarhatyön kannalta tärkeän päätöksen, kun se vuonna 1928 päätti ottaa siihen asti tuetut kansanlastentarhat kaupungin välittömään hallintaan. Päätöksen seurauksena 28 yksityistä kansanlastentarhaa siirtyi 1.1.1931 kaupungin omistukseen. Myös yksityisille lastenseimille päätettiin antaa suurempia avustuksia. Koko Suomessa oli 1930-luvun alussa toiminnassa lähes sata lastentarhaa. Tuolloin maassa oli asukkaita noin 3 650 000.
Sosiaaliministeriö vahvisti Helsingin lastentarhoille ohjesäännön vuonna 1930. Samalla kansanlastentarha-nimi lyheni lastentarhaksi. Kunnallistamisen myötä lastentarhojen perustamisen uskottiin vauhdittuvan. Pula-aika 1930-luvun alussa hidasti kuitenkin suunnitelmien toteutumista. Helsingin ensimmäinen alun perin kunnallinen lastentarha oli vuonna 1955 Kallion työläiskaupunginosaan Castréninkadulle perustettu lastentarha Kaleva. Kansallishenkinen nimi johtui tuona vuonna 100 vuotta täyttäneestä Suomen kansalliseepoksesta Kalevalasta. Vuonna 1939 toimi Helsingissä 34 kunnallista lastentarhaa. Asukkaita oli tuolloin noin 260 000.
Keskustelu siitä, kenen valvontaan lastentarhojen pitäisi kuulua, opetushallituksen vai sosiaaliministeriön, on käyty 1900-luvun alusta alkaen. Aluksi ne miellettiin ennen muuta huolto- tai kasvatuspaikoiksi, itsenäisyyden ajan alussa lastentarhat olivat kouluhallituksen alaisia, ja vuodesta 1924 lähtien ne siirrettiin sosiaaliministeriön suojeluosaston alaisiksi.
Helsingin kaupunki laati ensimmäisenä Pohjoismaissa kokonaisvaltaisen suunnitelman lastensuojelutyöstä. Siihen sisältyi ennalta ehkäisevää toimintaa. Helsingin imeväiskuolleisuus oli koko 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun koko maan keskiarvoa korkeampi. Osasyynä tähän olivat asumisahtaus ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten korkeat kuolleisuusluvut. Helsingin imeväiskuolleisuusluvut alkoivat laskea 1900-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla. Vuonna 1909 Helsingin imeväiskuolleisuus oli 14,5 %, ja 1920-luvulla se oli noin 10 %, mikä merkitsi koko maan tasoa.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Maitopisarayhdistys aloittivat 1920-luvulla kampanjan imeväiskuolleisuuden pienentämiseksi järjestämällä äitiys- ja lastenneuvoloita, joiden määrä oli 1930-luvulle tullessa noussut kahdeksaan.
1930-luvun lopulla Helsinki oli saavuttanut monilla indikaattoreilla mitattuna Tukholman tason lasten terveydenhuollossa. Tämä oli seurausta tehokkaasta hygieniavalistuksesta, jota suorittivat neuvoloiden terveydenhoitohenkilökunta, terveyssisaret ja kiertävät sairaanhoitajat. Nämä opettivat lastenhoitoa, sairaiden hoitoa ja eristämistä sekä ohjasivat henkilökohtaisessa hygieniassa. Marttajärjestö ja maatalousnaiset aloittivat tehokkaan kurssituksen elintarvikkeiden käsittelystä ja säilytyksestä.
Sota-aika, 1940-luku
Kodinhoitajien koulutus 1940-luvulla synnytti uuden ammattikunnan "äidin sijaiset", joista tuli kodinhoidon ammattilaisia ja neuvojia, aluksi kotien ja teollisuuslaitosten, sittemmin kuntien palvelukseen. Vuosina 1945–1986 valmistui Väestöliiton opinahjoista 3 778 kodinhoitajaa. 1950-luvulta lähtien Helsingin kaupunki, kuten monet muutkin kunnat, alkoivat perustaa kodinhoitajan virkoja. Helsingin kaupunki otti vastuulleen kodinhoitajiensa koulutuksen 1980-luvun alussa.
Sota-aikaan liittyy monen helsinkiläislapsen elämässä dramaattisia käänteitä. Jo syksyllä 1939 sodan uhan kasvaessa perheitä kehotettiin siirtymään pois Helsingistä maaseudulle turvaan. Neuvostoliiton hyökätessä ja talvisodan sytyttyä 30.1.1939 lapsia alettiin lähettää myös Ruotsiin. Jatkosodan aikana (1941–44), erityisesti vuosina 1942 ja 1944, suomalaislapsia lähetettiin turvaan etupäässä Ruotsiin, mutta joitakin tuhansia lapsia myös Tanskaan. Helsinkiä kohdanneitten Neuvostoliiton lentokoneitten suorittamien ns. suurpommitusten jälkeen maaliskuussa 1944 Ruotsissa oli 17 500 helsinkiläislasta. Kaikkiaan sotalapsia oli yli 70 000, joista noin 15 000 ei palannut takaisin Suomeen.
1940-luvulta lähtien kaupungin väkiluvun kasvu ja naisten työssäkäynnin yleistyminen lisäsivät entisestään lastentarhojen tarvetta. Helsinkiin perustettiinkin uusia lastentarhoja, ja vuoden 1946 suuri alueliitos kasvatti edelleen niiden lukumäärää. Kaupunkiin liitettyjen alueiden yksityisiä lastentarhoja otettiin kaupungin omistukseen. Hoitopaikkojen tarve ylitti kuitenkin kysynnän. Vuonna 1950 kaupungin 49 omassa lastentarhassa hoidettiin n. 4 100 lasta. Samana vuonna ilman hoitopaikkaa jäi pari tuhatta lasta. Tosiasiallisesti paikkojen tarve oli vieläkin suurempi, sillä paikkojen vähäisyyden vuoksi niitä ei useinkaan kannattanut edes hakea.
Uusi päivähoitolaki
Suomi on ollut tunnettu lastensuojeluun, lastentarhoihin ja päiväkoteihin sekä terveydenhoitoon ja koulutukseen liittyvistä innovaatioista. Merkittävää näissä kaikissa palveluissa on ollut palvelujen saattaminen kaikkien ulottuville, ilmaisuus tai käyttäjälle aiheutuvat pienet kustannukset riippumatta siitä, mihin väestöryhmään henkilö kuuluu tai millä alueella hän asuu. Tämän tasapuolisuuden on taannut valtion tuki. Näitä sosiaalisia palveluja on rahoitettu kaikkialla Pohjoismaissa verovaroista, mikä osaltaan on johtanut kansainvälisesti katsoen korkeaan veroasteeseen.
Paine lastentarhojen perustamiselle tuli naisten aktiivisesta osallistumisesta työelämään. Vuonna 1975 naiset muodostivat noin 44 % työvoimasta koko maassa, ja naisten osuus koko työllisestä työvoimasta on ollut pitkään 50 %. Vuonna 2002 naisten työhönosallistumisaste (työllisen työvoiman osuus 15–74-vuotiaista) oli Helsingissä 63,2 %, hieman korkeampi kuin miesten vastaava osuus 62,9 %.
Uusi lasten päivähoitolaki astui voimaan 1.4.1973. Sen myötä Helsingin kaupungin lastentarhoista, lastenseimistä ja koululaisten päiväkodeista ryhdyttiin käyttämään nimitystä päiväkoti. Laki antoi kunnille aiempaa laajemmat taloudelliset ja hallinnolliset edellytykset ja velvoitteet päivähoidon järjestämiseksi. Kunnat saivat uudessa järjestelmässä valtionapua 35–38 % lastenhoidon käyttökustannuksiin. Tuolloin perhepäivähoidosta tuli tasavertainen hoitomuoto päiväkodeissa annettavan hoidon rinnalla. Päivähoidosta muodostui hyvin organisoitu sosiaalipalvelujärjestelmä, jonka päämäärä oli tukea lasten tervettä kasvua ja kehitystä.
Vuonna 2000 Helsingissä oli 336 kunnallista päiväkotia, joissa hoidettiin noin 20 000 lasta, ja vuonna 2005 kaupungissa oli 282 kunnallista päiväkotia, joissa oli 16 600 lasta. Päiväkotien määrä oli kasvanut kolmanneksella vuodesta 1980 lähtien, jolloin Helsingissä oli 213 kunnallista päiväkotia, joissa hoidettiin noin 13 000 lasta.
Vaihtoehtoisena hoitomuotona ovat koko ajan olleet myös perhepäivähoito ja yksityiset päiväkodit. Kun Helsingissä oli vuonna 1980 yksityisiä päiväkoteja 57 ja 1591 päiväkotipaikkaa, niiden määrä oli lähes kaksinkertaistunut vuoteen 2000 mennessä. Tuolloin niitä oli 116 (yhteensä 3 011 paikkaa). Vuonna 1980 kunnallisessa ohjatussa perhepäivähoidossa oli 3 433 lasta, ja vuonna 2000 lapsia oli 2 207. Kunnallisten päiväkotien rakentaminen vaikutti siihen, että perhepäivähoitopaikkojen määrä pieneni. Naiden hoitomuotojen ohella hoidettiin helsinkiläisissä kodeissa yksityisessä valvotussa perhepäivähoidossa yhteensä 2 411lasta vuonna 1980, mutta vuonna 1995 enää 379 lasta. Vuonna 2005 oli yksityisessä perhepäivähoidossa 84 lasta.
Lasten palvelua olivat myös kunnalliset koko- ja osavuotiset leikkipuistot valvojineen. Vuonna 1955 niitä oli 17, kun taas vuonna 2000 niitä oli 65. Päiväkodit ja lastentarhanopettajien koulutus, joka tapahtuu yliopistossa, edustavat edelleen vahvaa suomalaista osaamista. Lastentarhanopettajien professionalisoituminen ja kansainvälistyminen näkyvät myös siinä, että Helsinki isännöi pohjoismaisia kongresseja vuosina 1928, 1950 ja 1978.
Teksti on julkaistu teoksessa Helsinki Helsingfors: Historiallinen kaupunkikartasto. Historic towns atlas (toim. Marjatta Hietala, Martti Helminen, Merja Lahtinen). Helsingin kaupunki, Tietokeskus, 2009 (painopaikka Hämeenlinna, Kariston Kirjapaino).
