Markus Rautio, näyttelijä ja radiopersoona

Näyttelijäperheen kasvatti

Näyttelijät Katri ja Alex Rautio solmivat avioliiton vuonna 1883. He valitsivat kotikielekseen suomen, jotta Katri (alun perin Wendla Katrina Bengtsson), oppisi sitä paremmin ja pärjäisi paremmin suomenkielisessä teatterimaailmassa. Heidän esikoisensa Olavi Aleksander syntyi 1884, syksyllä 1886 syntyi tytär, joka ei elänyt edes kahta kuukautta, ja viimeisenä syntyi Eino Markus 17.5.1891. Perhe asui Kampissa, ja Markus oppi ruotsia pihapiirin leikkikavereiltaan.

Markus opiskeli Helsingin Suomalaisessa reaalilyseossa ja sen jälkeen alle kaksi lukuvuotta Suomen Liikemiesten kauppaopistossa. Hän työskenteli jonkin aikaa liikealalla, mutta hakeutui sitten Kansallisteatterin oppilaskouluun. Hänen näyttelijänuransa alkoi vuonna 1912 Kansan Näyttämöllä, joka oli perustettu 1907. Kesäkuussa 1915 hän pääsi Kansallisteatteriin, jossa hän työskenteli lyhyen ajan yhtä aikaa isänsä ja äitinsä kanssa. Isä-Rautio kuoli yllättäen 58-vuotiaana huhtikuussa 1916. Seuraavana vuonna Katrikin lopetti uransa Kansallisteatterissa jo 53-vuotiaana, mutta sen jälkeen hän työskenteli opettajana ja johtajana Kansallisteatterin oppilaskoulussa ja myös Ruotsalaisen teatterin vastaavassa. Hän työskenteli myös vierailevana näyttelijänä Tampereen teatterissa, jossa myös Markus näytteli vuosina 1919–1923. Saatuaan kylliksi teatterin ankarasta säästökuurista Markus palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Sisällissodan jälkeinen aika oli kaikille teattereille vaikeaa.

Elokuva kiinnostaa

Alex Rautiolla oli ollut rooli Suomen ensimmäisessä näytelmäelokuvassa Salaviinanpolttajat, jonka ensi-ilta oli toukokuussa 1907. Tuolloin Markus oli 16-vuotias. Eipä ihme, että hän kiinnostui elokuvan tarjoamista työmahdollisuuksista. Ensimmäisen elokuvaroolinsa hän sai kesällä 1923 Konrad Tallrothin elokuvassa Suursalon häät. Markus Raution esittämän sivuhenkilön nimi oli Jaska Korpela. Miespääosaa esitti oopperalaulaja Oiva Soini ja tämän äitinä oli Katri Rautio ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Elokuvan tuotti Suomi Filmi Oy, jota johti Erkki Karu.

Loppukesästä 1924 Markus Rautio lähti S/S Majesticilla New Yorkiin. Sieltä hän suuntasi unelmien kaupunkiin eli Hollywoodiin oppimaan lisää elokuva-alasta ja pääsi Metro-Goldwyn-Mayerin studioille avustajaksi (extra). Työstä oli tietysti glamour kaukana, sillä suurin osa ajasta kului odottaessa, tarvittaisiinko avustajia johonkin joukkokohtaukseen tai ylipäänsä. Onneksi studioilla sentään oli kanttiinit. Kilpailu huomiosta ja työtehtävistä oli veristä. Rautio kirjoitti paikinamaisia juttuja havainnoistaan studioilla ja oppi englantia yhä enemmän. Mykkäelokuvien näyttelijät tarvitsivat kielitaitoa itsensä markkinoimiseen, vaikka katsojat eivät kuulleet heidän puhettaan. Suuressa filmireklaamikulkueessa Rautio näki ilmielävinä supertähdet Harold Lloydin ja Rudolf Valentinon. Rautio työskenteli MGM:n studioilla seitsemän kuukautta. Sieltä hän lähti Panaman kanavaa pitkin Kuubaan ja matkusteli sen jälkeen Yhdysvaltain itärannikolla. Hän lienee ollut ulkomailla yli vuoden ja palasi kotiin kuultuaan äitinsä sairastumisesta.

Palattuaan matkalta Markus Rautio meni Erkki Karun puheille. Hän sai roolin elokuvasta Muurmannin pakolaiset, josta tuli vuoden 1927 yleisömenestys.

Radio kutsuu

Markus Rautiosta ei tullutkaan elokuvatähteä, ainakaan sanan varsinaisessa mielessä. Toki hän sai myöhemmin esiintyä elokuvissa radioäänenä esimerkiksi uutistenlukijana ja Markus-setänä. Syksyllä 1926 hän istui syömässä äitinsä kanssa, kun äiti muisti kertoa, että muuan Alexis af Enehjelm Yleisradiosta oli soittanut ja tiedustellut Markusta tämän ollessa töissä. Suuresti ihmetellen Markus oli soittanut af Enehjelmille, joka oli pyytänyt häntä käymään radiossa, joka tuolloin sijaitsi osoitteessa Unioninkatu 20. Koska työmäärä oli kasvanut liian suureksi, Yleisradion tuolloin ainoa kuuluttaja ja ohjelmatyöntekijä af Enehjelm tarvitsi kollegan, ja sellaiseksi hän halusi Raution. Yhtiö nimeltä O.Y. Suomen Yleisradio - A.B. Finlands Rundradio oli perustettu 29.5.1926, ja sen ensimmäinen lähetys oli 9. syyskuuta samana vuonna. Rautio oli muistelmiensa mukaan ensin hyvin vastahakoinen ja epäileväinen, mutta af Enehjelm onnistui oveluudella narraamaan hänet esiintymään radiossa johtokunnan kuunnellessa ja arvioidessa ”työnhakijan” soveltuvuutta. Kun Rautio oli saanut paikan, jota ei edes tiennyt hakeneensa, hän suostui, olihan kysymyksessä kuitenkin jotain aivan uutta ja jännittävää.

Raution ja af Enehjelmin ammattinimike radiossa oli taiteilija, mikä olikin sopivaa, sillä Rautiohan oli näyttelijä ja af Enehjelm oopperalaulaja. Radion alkuaikoina heidän piti tehdä kaikkea: kuuluttaa ohjelmat, lukea uutiset, hankkia esiintyjät, maksaa näiden palkkiot ja tehdä omia ohjelmiaan. Jos paikalle lupautunut esiintyjä ei päässytkään paikalle, kuuluttajan piti keksiä muuta ohjelmaa, esimerkiksi soittaa pianoa ja laulaa, lukea tai kertoa tarinoita, sillä lähetys oli aina suora, kun äänitystekniikkaa ei vielä ollut.

Keväällä 1927 Yleisradio muutti Aleksanterinkatu 46:een, jossa sillä oli käytössä peräti yhdeksän huonetta aikaisemman kolmen sijasta. Radiossa työskenteli 25-vuotias kassanhoitaja Ingrid Maria Stenius, jonka kanssa Markus Rautio avioitui 37-vuotiaana heinäkuussa 1928. Tuohon aikaan Yleisradiossa vallitsi nykyisin erikoiselta tuntuva sääntö, jonka mukaan avioparista kumpikin puoliso ei saanut olla yhtiön palveluksessa. Niinpä Ingrid jätti työpaikkansa. Kun sääntö myöhemmin kumottiin, hän sai takaisin paikkansa.

Vuorovaikutteinen lastentunti

Markus-sedän lastentunti sai alkunsa jo joulukuussa 1926. Alkusyksystä 1927 Markus Rautio vietti pari viikkoa Tukholmassa tutustuen Ruotsin radioon (Radiotjänst), joka oli aloittanut pari vuotta ennen Suomen Yleisradiota. Siellä hän tutustui Sven Jerringiin, joka oli urheiluselostaja ja toimittaja mutta myös Farbror Sven. Hänellä oli lastenohjelma nimeltä Barnens brevlåda, johon lapset saivat lähettää kirjeitä luettavaksi radiossa. Rautio innostui esimerkistä ja lisäsi matkalta palattuaan ohjelmaansa kirjeosion. Markus-sedän lastentunti oli ensimmäinen radio-ohjelma, johon kuuntelijat saivat osallistua aktiivisesti. Hän luki heidän kirjeitään radiossa ja kommentoi niitä, saattoipa kirjoittaa vastauksenkin. Lisäksi hän värväsi kuulijoitaan esiintyjiksi.

Vuonna 1927 ruotsinkielinen lastentunti radioitiin tiistaisin ja suomenkielinen torstaisin kello 18. Parin vuoden päästä Raution työmäärä oli kasvanut ja hän lopetti ruotsinkielisen lastentunnin. Esikuvaltaan Sven Jerringiltä Rautio omaksui roolileikin: hänestä tuli Markus-setä, joka neuvoi lapsia syömään kaurapuuroa ja tottelemaan vanhempiaan. Rautio laati ohjelmalle rungon, mutta muuten se eteni vapaasti.

Kun lähetystekniikka kehittyi, lastentunteja ja muita ohjelmia alettiin lähettää Helsingin lisäksi muualtakin. Lauantaina 14. helmikuuta 1931 tehtiin suomalaista radiohistoriaa, kun Markus Rautio ja teknikko Pekka Järvinen tekivät ensimmäisen suoran lähetyksen ulkomailta, nimittäin Tallinnasta.

Vuonna 1934 lähetyksiä alettiin nauhoittaa pikalevyille, joihin mahtui neljä minuuttia. Ennen sitä kaikki radiolähetykset olivat suoria. Vaikka äänitystekniikka kehittyi, säilyneitä Markus-sedän lastentunteja on Radioarkistossa ainoastaan seitsemän, mikä on erittäin vähän suhteessa radiointien määrään. Syynä on, että tallennusmateriaalia käytettiin yhä uudelleen, eli levy tai nauha pestiin ja sen päälle nauhoitettiin uutta.

Ensimmäisten lastentuntien esiintyjiä olivat Raution työkavereiden, sukulaisten ja tuttavien lapset, jotka lausuivat runoja ja lauloivat. Lastentunti on toiminut ponnahduslautana monelle viihdealan ammattilaiselle. Esimerkiksi Maire Suvanto ja Lasse Pöysti ovat debytoineet Markus-sedän lastentunnilla, ja sanavalmiista Orvo Kalevi Kontiosta tuli suorastaan ohjelman vakiovieras. Hän tuli aikuisena tunnetuksi lasten tv-ohjelmasta Sirkus Papukaija, jota tehtiin vuosina 1961–1967. Siitä on peräisin yleisesti tunnettu sanonta kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Koko kansan Markus-setä

Alkuaikoina joka kodissa ei ollut radiota, ja silloin kokoonnuttiin porukalla radion omistavan naapurin tai sukulaisen luokse seuraamaan radiolähetystä. Niinpä Markus-sedän lastentuntia kuuntelivat myös aikuiset, jos eivät varta vasten niin kuitenkin muun tekemisensä lomassa. Markus-setä oli suuri auktoriteetti, joka saattoi myös tuntua pelottavalta, sillä hän tiesi, mitä lapset tekivät. Ainakin sellainen vaikutelma syntyi pienissä kuulijoissa, joiden omatunto ehkä kolkutteli pienoinen tuhmuus, kuten kaurapuuron kanssa nirsoilu. Markus-sedän tarinat olivat opettavaisia ja jännittäviä. Jonkin verran radioon tuli vanhemmilta palautetta, jonka mukaan ne olivat liiankin pelottavia. ”Joukko syvästi huolestuneita naisia” ilmaisi paheksuntansa siitä, että Markus-setä oli antanut säestää lastenlaulua hanurilla, joka oli syntinen soittopeli. 

Minä otin ja suutuin pahan kerran. Kuulutin radiossa, että kirjoittakaa hyvät ihmiset vapaasti meille kahden viikon aikana, arveletteko lastenne sielujen olevan vaarassa sen vuoksi, että ’Jänö istuu maassa torkkuen’ soitetaan hanurin säestyksellä, vai ettekö pidä tätä kuolemansyntinä. - -Viisituhatta kirjettä, joista viidessä sanottiin hanurinsoiton vievän lapset perikatoon. Muut puolustivat yksimielisesti hanurin viattomuutta.

Rautio hankki jo varhain aikuisia mukaan ohjelmaansa kertomaan satuja ja valistamaan. Hän sepitti itsekin satuja ja satunäytelmiä, joita esitettiin teatterissa ja radiossa. Ihmesatu Pikku Pirkko Pirkkalasta esitettiin Kansallisteatterissa 26.12.1932. Hänen seuraava näytelmänsä oli Sisu-Seppo ja Taru-Teppo. Nämä ovat myös ilmestyneet Otavan kustantamina kirjoina.

Markus-setä oli näkyvästi läsnä myös aikakauslehdissä, joita ennen oli huomattavasti enemmän kuin nykyään. Oli useita lapsille suunnattuja lehtiä, kuten Pikku Matti, ja radion kuuntelijoille suunnattuja lehtiä, kuten Yleisradio ja Radiokuuntelija sekä kasvatuksellisia aikakauslehtiä, kuten Koti, ja sanomalehdissäkin oli lastenpalstoja. Ainakin Yleisradio-lehdessä Markus-sedällä oli oma Kirjelaatikko-palsta, ja moniin aikakaus- ja sanomalehtiin hän kirjoitti satunnaisesti. Lisäksi hänen ohjelmaansa käsiteltiin paljon eri lehdissä, olihan sillä suuri vaikutus kasvaviin lapsiin, jotka tunnetusti ovat vaikutteille mitä altteimpia. Ainakin Opettajain Lehden Työlampun ääressä -pakinapalstalla Markus-setä sai kirjoittajalta täyden tuen ja kiitoksen. 

Markus-sedän lastentunti ei ollut pelkästään viihteellinen vaan myös kasvatuksellinen. Markus-setä korosti aina, miten tärkeää on olla kohtelias, ystävällinen ja kiitollinen. Lehtihaastatteluissa ja muistelmissaan hän kertoo hassuista sattumuksista ja hieman rasittavista ihmisistä, jotka soittivat hänelle radioon, kirjoittelivat kirjeitä vuosikausia ja jopa tunkivat paikan päälle radion tiloihin vaatien päästä kuuluttamaan esimerkiksi profetioitaan. Hän suhtautui aina empaattisesti, kärsivällisesti ja humoristisesti tällaisiin tapauksiin. Hän halusi hoitaa kiperät tilanteet tahdikkaasti nolaamatta ketään.

Markus-setä oli nykykielellä sanottuna henkilöbrändi ja instituutio. Ihmisten mielissä roolihahmo sekoittui todelliseen henkilöön. Rautio tunnistettiin paitsi äänestä myös lehtikuvien perusteella. Maakuntamatkoilla etenkin alkuaikoina lapset ja vanhemmatkin tulivat rautatieasemalle katsomaan, minkä näköinen se kuuluisa Markus-setä oikein oli. Moni pettyi, kun hän näyttikin ihan tavalliselta mieheltä eikä vähimmässäkään määrin vaikkapa Joulupukilta. Markus-sedälle kirjoittivat kaiken ikäiset ilojaan ja surujaan, hän kertoo muistelmissaan olleensa kuin rippi-isä. Mikäli kirjoittaja oli antanut yhteystietonsa, Rautio vastasi. Hän näyttää suhtautuneen vakavasti vastuulliseen asemaansa kansallisaarteena ja auktoriteettina. 

Kuunnelmia aikuisille

Markus Rautio kirjoitti ja ohjasi myös aikuisten kuunnelmia ja esiintyi joskus niissä itsekin. Yleisradioon perustettiin 1934 erillinen kuunnelma- ja lausuntaosasto, jonka johtajaksi Rautio nimitettiin. Talvisodan puhjettua radion lähetystoiminta hajautettiin eri puolille, jotta se jatkuisi, vaikka jokin asema joutuisi pommitetuksi. Rautio siirrettiin Poriin. Siellä hän kuuli pommitusten aikana Ruotsin radiosta kuunnelman, joka herätti hänen kiinnostuksensa. Kyseessä oli Hertha Odemanin Klockan på Rönneberga. Sodan jälkeen Rautio hankki siihen oikeudet ja Huugo Jalkanen suomensi ja muokkasi sen suomalaiseen maalaisympäristöön. Markus Raution ohjaama Könnin kello sai ensiesityksensä 2.12.1940. Kuunnelmasta tuli hyvin suosittu, ja Rautio ohjasi siitä vuosien varrella peräti kuusi eri versiota. 

Toisen maailmansodan jälkeen Yleisradion hallinnossa ja ohjelmapolitiikassa toteutettiin muutoksia poliittisen suhdannevaihtelun hengessä. Kuunnelma- ja lausuntaosasto muutettiin teatteriosastoksi, jonka pääohjaajaksi valittiin Markus Rautio. Vuonna 1948 Yleisradioon perustettiin Euroopan ensimmäinen vakituisin näyttelijöin toimiva radioteatteri, jolloin Raution pitkäaikainen unelma toteutui. 

Etäiseksi jäävä yksityishenkilö

Aikalaiset kertovat, miten helposti Markus-setä myös vapaa-ajallaan solahti lasten mielikuvitusmaailmaan ja tuli toimeen lasten kanssa. Muistelmissaan hän kertoo enimmäkseen radiotyöstään, ei yksityiselämästään eikä muista töistään. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut lähinnä kahdesta asiasta: luonnosta ja muista ihmisistä, sillä niissä riittää aina kiehtovaa tarkkailtavaa. Lapsista hän pitää, koska he ovat vilpittömiä ja osaavat heittäytyä, heistä puuttuu laskelmointi ja teeskentely. Kollegoiden mukaan Markus Rautio pukeutui aina siististi. Hän oli pikkutarkka ja äärimmäisen täsmällinen eikä voinut sietää myöhästelyä. Hän oli kohtelias ja ystävällinen mutta ei juuri puhunut itsestään eikä sukulaisistaan. Joskus harvoin hän innostui juhlimaan mutta ei silti puhunut henkilökohtaisista asioistaan. 

Vuonna 1954 Rautiot muuttivat Kruununhaasta Munkkiniemen Apinalinnaan (Laajalahdentie 20–24), jossa asui runsaasti teatteri- ja elokuvaväkeä. Heillä ei ollut omaa kesäpaikkaa, mutta toisinaan he lomailivat taiteilijoiden suosimassa Kangasalan Lepokodissa, jossa Markus oli aikoinaan viettänyt kesiä äitinsä kanssa. Muistelmissaan hän kertoo viettäneensä ”kymmenkunta kesää yhteen menoon” Vilppulan ja Ruoveden välimailla sijaitsevassa syrjäisessä paikassa, jossa ei ollut radiota, puhelinta eikä gramofonia.

Eläkkeellä

Markus Rautio täytti 65 toukokuussa 1956. Sen kunniaksi Yleisradio järjesti historiansa suurimman yleisöohjelman. Ohjelman suunnitteli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli juuri palannut Melbournesta Australiasta. Markus-sedän jäähyväisjuhla pidettiin 30.12.1956 Messuhallissa, jossa oli paikalla 7000 hengen yleisö. Kuuluttajana toimi radiokreivi Carl-Erik Creutz, ja esiintyjiä olivat Radio-orkesteri, Radion viihdeorkesteri, Kipparikvartetti, Eugen ja Georg Malmstén, Markus-sedän kanssa 30 vuotta sitten lapsina esiintyneitä aikuisia sekä iso ryhmä kansallispukuisia maakuntien lapsia. Lavalle astelivat myös lastentunneista tutut Mikki Hiiri, Susi Hukka ja Meripeikko sekä tietysti itse Markus-setä. Ohjelmanumerot ja esiintyjät olivat läpileikkaus lastentuntien 30 vuodesta. Taiteilija Rautio jäi taas Markus-sedän varjoon, sillä jäähyväisjuhlassa häntä muisteltiin nimenomaan Markus-setänä, ei Yleisradion teatteriohjelmien uranuurtaja. Yleisradio järjesti vielä erikseen pienemmällä porukalla läksiäisjuhlat ravintola Klaus Kurjessa, ja niissä puhuttiin toki muustakin kuin lastentunneista. Koko radiouransa ajan Rautio toimi myös kuuluttajana ja myöhemmin kuuluttajien esimiehenä. 

Markus-sedän nimiin on pantu lukuisia anekdootteja ja sutkauksia, mutta koska lähetyksiä ei ole tallessa, niiden todenperäisyyttä ei voida tarkistaa. Tunnetuin näistä on, että lähetyksen jälkeen olisi mikrofoni unohtunut päälle ja Markus-setä lausunut lähtevänsä nyt paskalle. Rautio ei itse mainitse tällaista tapausta muistelmissaan, vaikka kertoo muista kiusallisistakin sattumuksista. On mahdollista, että lausuman takana olikin Alexis af Enehjelm, joku muu tai ei kukaan. Olipa tarina totta tai ei, sitä on kerrottu yhä uusille sukupolville. Itsekin kuulin sen lapsena isältäni, joka oli syntynyt vuonna 1928. Lastentunnin perusrakennetta ja Markus-sedän tyyliä on parodioita useasti, varhaisimpana esimerkkinä nimimerkin Serp (Seere Salminen) huvinäytelmä Lennokki, jota esitettiin kansanteatterissa 1936–1937. Vesa-Matti Loirin sketsihahmo Nasse-setä on myös Markus-sedän innoittama, vaikka se parodioi huonoja lastenohjelmien juontajia eikä Markus-setää.

Markus-setä oli julkinen henkilö vielä eläkkeelläkin. Häntä haastateltiin lehtiin, hänen ohjelmiaan muisteltiin ja niitä esitettiin uusintoina. Vaikka Rautio oli kiinnostunut uusista viestimistä ja toiminut aikanaan elokuvan parissa, hän ei innostunut televisiosta, jonka esiinmarssi alkoi hänen ollessaan eläkeiässä. Markus Rautiolle myönnettiin teatterineuvoksen arvonimi vuonna 1967. Eläkepäivinään hän matkusteli, teki kävelylenkkejä, luki etenkin historiaa ja katsoi televisiosta elokuvia. 80-vuotishaastattelussaan hän sanoo Helsingin Sanomissa, ettei ole koskaan kokenut julkisuutta rasitteena. Markus Rautio siirtyi ajasta ikuisuuteen 14.2.1973. Hänen vaimonsa Ingrid meni perässä alle kolme vuotta myöhemmin. Heidät on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. 

Lähteet

Helsingin Sanomat 16.2.1973, s. 13.

Markus-setä kaipaa onnellista lapsuutta. Helsingin Sanomat 17.5.1971, s. 7.

Oinonen, Paavo: Markus-setä. Suomen ensimmäinen radiopersoona. Yleisradio, Helsinki 2015. 

Opettajain lehti 20.11.1936, s. 11(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)  

Rautio, Markus: Markus-setä muistelee. Otava 1957. 

Salovuori, Eero: Markus-setä. Eeva 1.2.1935, s. 6–7.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)  

Suomen tunnetuin ääni. Seura 20.2.1935, s. 11–12.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)