Tsaarin linnoitus keskellä Helsinkiä
Vuonna 1550 perustettu Helsinki muutti 1640 Koskelasta Vironniemelle (Estnäs) nykyiselle paikalleen Kauppatorin ja Kruununhaan paikkeille. Uudella paikallaan Helsinki oli käytännössä saari ja vain Kluuvin ja Kaupunginlahden kannaksen kautta kytköksissä mantereeseen. Kaupunki oli Kruunuvuorenselän saarien ja suljettavien kapeikkojen suojassa. Suuren Pohjan sodan aikana 1713 Pietari Suuri pääsi kuitenkin yllättämään helsinkiläiset Herttoniemen ja Laajasalon välisestä kapeikoista venetsialaisen komentajansa Ivan Bozitsin johtamana. Helsinki miehitettiin, ja kaupungin keskustaan tsaari rakennutti suuren maavallilinnoituksen. Se ulottui nykyisen Suurkirkon kohdalta Kruununhakaan. Pietari Suuri oli siten ensimmäinen Vironniemen linnoittaja.
Linnoitus oli sotilaallisesti erikoisessa paikassa kaupungin sisällä eikä merellä sisääntulopaikoissa kuten Viapori myöhemmin. Tsaari tiesi, ettei Ruotsilla ole laivastoa (varsinkaan saaristolaivastoa), jolla se voisi yllättää linnoituksen mereltä. Maahyökkäys oli ainoa mahdollisuus ja sekin Ruotsin altavastaajan asema huomioiden epätodennäköinen. Suuren Pohjan sodan kokemusten, kaupungin palon ja uuden puolustusdoktriinin vaikutuksesta vuonna 1747 alettiin rakentaa Ranskan rahoittamana Viaporin merilinnoitusta ja suosia paloturvallisuuden takia kivirakentamista. Viaporin suurtyömaa ja sen aiheuttama taloudellinen noususuhdanne oli kovia kokeneen Helsingin ensimmäinen suuri positiivinen käännekohta. Kaupunki alkoi kasvaa, ja uuden kaksoiskaupunki Helsinki-Viaporin väkiluku nousi tuhansiin ja sen valtakunnallinen merkitys aivan uudelle tasolle. Oheinen kartta kuvaa vuosien 1810–1816 aikana jo tehtyjä asemakaavamuutoksia ja suunnitelmia: Plan som utvisar hvad förändringar Helsingfors Stad undergått ifrån år 1810 till år 1816 samt hvad som Nybyggnads Direction vidare skall värkställas.
Ehrenströmin asemakaava 1812
Entinen Viaporin linnoitusupseeri J. A. Ehrenström laati Helsingille uuden asemakaavan. Siinä näkyi Helsingin asema pääkaupunkina. Hallinto- ja edustusrakennuksille ja keisarilliselle palatsille puistoineen varattiin tilaa. Pyrittiin näyttävään ja tavallaan kaupungin kokoa suurempaan ja mahtavampaan lopputulokseen, joka olisi yhteneväinen Pietarin arkkitehtuurin kanssa. Tuloksena oli esikuvaansa tyylillisesti jäljittelevä Pikku-Pietari, kuten empirekauden Helsinkiä alettiin kutsua.
Esikaupungeille hahmoteltiin luonnosvaiheessa ennen Engelin varsinaista asemakaavaa aluksi kaksi luonnontilaista aluetta. Pohjoisosassa, nykyisen Siltavuoren (Broberget) alueella, oli Hämeen esikaupunki (Tavastländska Forstaden), kun taas koko eteläinen osa kaupunkia oli merkitty Uudenmaan esikaupungin (Nyländska Förstaden) alueeksi. Se muodostui lopulta koillis-lounais-suuntaiseksi alueeksi myöhemmän Bulevardin ja sen poikkikatujen muodostamalle alueelle. (Lopulta päädyttiin vain yhteen esikaupunkiin, Uudenmaan esikaupunkiin Engelin asemakaavassa.) Bulevardin linjaus suuntautui Vanhankirkon puiston paikkeilla olleen köydenpunontaradan mukaisesti kohti Hietalahden satamaa (Sandviken). Köydenpunontarata oli rakentuvan esikaupungin tiellä ja siirrettiin etelämmäksi paikkaan, joka sai myöhemmin nimen Ratakatu.
Ehrenström käytti lähtökohtanaan osittain 1700-luvun asemakaavan pääkatuja. Uudessa kaavassa jo olemassa olevia katuja kuitenkin merkittävästi laajennettiin uuden empiretyylin ja paloturvallisuuden vaatimusten mukaisesti. Asemakaavoitusta ja rakentamista alkoi johtaa uudelleenrakentamiskomitea ja sen jälkeen vuonna 1811 perustettu intendentinkonttori. Keskustan rakentaminen oli tarkkaan valvottua, mutta kaupungin reuna-alueilla köyhä kansa rakensi omin päin. Yksi näistä alueista oli Katajanokka, jonka lounaisosan hökkelialue tunnettiin nimellä Kalastajanmäki. Magnus von Wrightin Kalastajanmäkeä kuvaavasta Katajanokalla (1868) maalauksesta ilmenee, että hökkeleiden rakennusaineena käytettiin merestä nostettua hylkytavaraa. Kalastajat pääsivät tähän tavaraan käsiksi merellä muita paremmin. Tuskinpa hylkytavara ajelehti suoraan Katajanokan rantaan Kruunuvuoren selän saarten kapeikkojen läpi.
Vapaata esikaupunkiasutusta alkoi vuosisadan jälkipuoliskolla muodostua myös Punavuoren ja Jätkäsaaren sataman alueelle. Sinne syntyi kalastajien, satamatyöväen ja muun työväestön asuinalue. Uloimmat rannat täyttyivät kalamajoilla. Ne olivat yllättävän pitkäikäisiä ja ovat näkyvissä vielä 1900-luvun alun Jätkäsaaren rantojen valokuvissakin. (Mainittakoon, että Eiran Sirpalesaaressa oli vielä 1980-luvulla Suomalaisen Pursiseuran alueella osittain veden päällä oleva kalamajakeskittymä, joka sai nimen ”Hong Kong”.)
Punavuoren seutu sai vuosisadan loppupuoliskolla pahamaineisen luonteen ainakin keskikaupungin eliitin piirissä, joka vieraili ainakin Iso-Robertinkadun punaisten lyhtyjen alueella. Punavuori lienee kuitenkin ollut mainettaan parempi eläväinen kaupunginosa. Suurin ja tunnetuin työväenkaupunginosa syntyi, tosin vasta vuosisadan lopulla, Pitkänsillan pohjoispuolelle.
Vanhoja ja uusia katuja
Helsingin vanha pääkatu oli Storgatan (nyk. Aleksanterinkadun paikalla). Sen eteläpuolinen Strandgatan kulki suurin piirtein Pohjoisesplanadin paikalla. Storgatanin länsipäässä kulki lyhyt poikittainen Glostrandgata. Kaupungin koilliskulmassa upottavan rämealueen läpi kulki kaksi ”suokatua”: Stora och Lilla Kärrgatan (kartassa Kiärrgatan), nykyiset Rauhankatu ja Mariankatu. Ehrenströmin kaavan ensimmäinen uusi suuri katu oli Läntinen Kirkkokatu (Unioninkatu), joka ulottui Hämeen tullista Ullanlinnaan. Se oli kaupungin arvokatu, jota pitkin Aleksanteri I saapui kaupunkiin vuonna 1819. Kaksi muuta suunnitteilla olevaa katua olivat nykyisen Snellmaninkadun paikalla sekä siihen nähden poikittainen myöhempi Liisankatu pohjoisessa.
Esplanadista pohjoiseen Kluuvinlahteen rakennettiin uusi katu, Mikonkatu, jonka pettävää pohjaa jouduttiin perustamaan tukeilla. Ullanlinnan kiertävä katu rakennettiin vuosisadan jälkipuoliskolla täytemaalla veteen upotetun arkun ja mantereen väliin. Vuonna 1825 täyttömaa luhistui rantamakasiinien kohdalla. Merenpohjassa oli vähäinen sorakerros ja sen alla pohjatonta lietettä. Tähän paikkaan on tulossa uusi arkkitehtuuri- ja designmuseo.
Kallioinen ja soinen ulkosaariston maasto
Kallioinen ja paikka paikoin upottava maasto hankaloitti rakentamista. Varsinkin Läntinen Kirkkokatu oli työläs. Sitä rakennettaessa romahti rakennuksia. Pahimmat mäkipaikat eli nykyisten Tuomiokirkon, yliopiston kirjaston ja Kansallisarkiston alueet jätettiin aluksi suosiolla väliin. Viaporin linnoitusta oli louhittu jo vuodesta 1747, joten louhintatöistä ja järjestelyistä oli kokemusta. Laajenemista rajoitti kaupunkia ympäröivä meri, mutta toisaalta se helpotti raskaan tavaran kuljetuksia. Helsinki oli tuulista ulkosaaristoa, jossa merilinnut olivat osa kaupungin äänimaailmaa ainakin silloin, kun jatkuva pauke ja räjäytykset hetkeksi taukosivat.
Kanavat olivat 1700-luvun suuria rakennushankkeita Euroopassa ennen rautateitä. Suomessa oli 1700-luvun hyödyn ajalla aloitettu ns. läpikulkuvesitien suunnittelu ja rakentaminen. Sisävesien, kanavien ja koskenperkausten avulla Päijänne oli tarkoitus yhdistää Suomenlahteen. Hanke oli ylivoimainen. Myös Helsinkiin suunniteltiin ajan hengen mukaisesti kanavaa. Karttaan on merkitty Projekterad Communaction Emellan Finska viken och Gloet (Q) – suunnitteilla oleva yhteys Suomenlahden ja Kluuvin välillä. Kanava olisi yhtäältä ollut osa kaupungin kahteen osaan jakavan Esplanadin palomuuria, ja toisaalla sen toivottiin kuivattavan Kluuvin (Gloet), kaupunkilaisten haisevan kaatopaikan ja tautipesän.
Koskenperkaustöiden tarkastaja K. Rosenkampffin mielestä hanke olisi tullut liian kalliiksi (750 000 ruplaa) ja sama kuivatushyöty olisi hänen mukaansa saatu täyttämällä Kluuvi. Kanavasta olisi tullut mereen johtava pääviemäri, kaupungin cloaca maxima. Kanavasta luovuttiin ja säästyneet rahat käytettiin Esplanadin kaunistamiseen. Esplanadi oli alun perin ollut Kluuviin päin viettävä niitty, jota käytettiin laitumena. Se istutettiin ja aidattiin puistoksi. Kluuvin täyttäminen alkoi vuosisadan alussa. Nykyisen Rautatientorin, Ateneumin ja Aleksanterinkadun alue aina Kluuvin kauppakeskukseen asti on paalutettua täyttömaata, joka ei ole aina kestänyt rakennusten painoa. Osa Kluuvin rantatörmää on edelleen havaittavissa Yliopistonkadun ja Vuorikadun risteyksessä. Kalteva paikka voi olla talvella liukas.
Rantoja rakennetaan
Ehrenströmin asemakaavan rakentamisen aikaan aloitettiin rantojen laiturointi ja uusi satama pienveneille Kaupunginlahdella (Eteläsatama). Tavoitteena oli tehdä Helsingistä keisarikunnan kukoistava satamakaupunki. Laiturointi alkoi Ullanlinnasta, kiersi Katajanokan ja päättyi Siltasaareen. Pääsatama ja suurten laivojen laivalaituri (Skiepps Brygga) oli vanhassa paikassa Katajanokan ja Kruununhaan kulmassa Storgatanin itäpäässä. Siitä vähän länteen oli vanha tulli- ja pakkahuone. Sen tilalle rakennettiin 1765 edelleen olemassa oleva vanha pakkahuone. Rakennus on muihin taloihin nähden oudosti vinossa, mikä johtuu siitä, että se oli osa Ehrensvärdin suunnitelmaa ympäröidä kaupunki kivirakennuksilla, mutta ideasta toteutui vain tämä rakennus. Vuonna 1854 rakennettiin uusi pakkahuone Katajanokan rantaan.
Kaupungin rannoille perustettiin uimapaikkoja. Kylpylät olivat kasvavassa kaupungissa tarpeen, koska asukkailla oli puutteelliset peseytymismahdollisuudet taloissaan. Käymäläjäte tyhjennettiin talojen tunkioille tai mereen. Siltavuoren rantaan on merkitty käymälöitä (latriner). Ne on sijoitettu linnoitusalueelle, jossa niitä hygieniasyistä eniten tarvittiin. Ullanlinnan käymälä oli sekin laiturin päässä. Ullanlinnan merikylpylän yhteyteen syntyi myöhemmin Kaivohuone.
Kivirakentaminen alkaa
Kivitalojen rakentaminen alkoi vähitellen Ehrensvärdin asemakaavan voimaan tulon jälkeen. Pääkaupunki tarvitsi keisarillisen palatsin. Sen paikaksi aiottiin aluksi ns. Asehuoneen mäkeä, joka on Päävartion pohjoispuolella. Suunnitelma ei toteutunut, vaan ns. Heidenstrauchin talo (nyk. Presidentinlinna) ostettiin tätä tarkoitusta varten. Senaatin arkisto muutti Turusta Helsinkiin aluksi Etholénin taloon Unioninkadun ja Etelä-Esplanadin kulmaan, myöhemmin Rauhankadulle. Muille tärkeille rakennuksille alettiin määritellä paikkoja, mutta niitä ei vielä rakennettu. Ehrenströmin kaavan jälkeen varmistui paikka Nikolainkirkolle, myöhemmin saivat paikkansa ja valmistuivat Keisarillisen senaatin rakennus (1822), Yliopiston päärakennus (1832) ja kirjasto (1844) sekä Nikolainkirkko (1852).
Lähteet ja kirjallisuus
Riksarkivet, Tukholma. Plan som utvisar hvad förändringar Helsingfors Stad undergått ifrån år 1810 till år 1816 samt hvad som Nybyggnads Direction vidare skall värkställas.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Hornborg, Eirik 1950. Ajanjakso 1721–1809. Teoksessa Helsingin kaupungin historia II. Helsinki 1950.
Lindberg, Carolus ja Rein Gabriel 1950. Asemakaavoittelu ja Rakennustoiminta. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III. Helsinki 1950.
