Varhaismodernin ajan kaupungeissa ääni oli tiedonvälityksen keskeisin muoto. Virallisten tiedonantojen ohella tieto kulki suusta suuhun kerrottuna kaduilla ja yhteisillä kohtaamispaikoilla, kotitalouksissa ja pihapiireissä. Ajankohtaisia asioita kerrottiin jumalanpalveluksissa, joiden yhteydessä luettiin maallisia kuulutuksia. Osa niistä oli valtakunnallisia, mutta joukossa oli myös paikallisia tiedotteita: kirkossa saatettiin kertoa esimerkiksi katujen tulevista huoltotöistä tai muistuttaa, minne jätteitä sai laskea. Kiireellisiä tiedoksiantoja kuulutettiin kirkon lisäksi kaupungin kaduilla, jos asia ei voinut odottaa seuraavaan jumalanpalvelukseen saakka. Tällöin kaupungissa kajahti rummunpärinä, jota seurasi huudettu tiedotus. Aiheena saattoi olla esimerkiksi se, että kaupungissa oli tavattu varkaita. Tiedotteen avulla asukkaita varoitettiin ja mahdolliset silminnäkijät tavoitettiin nopeasti.
Äänimaisema välittää monenlaista tietoa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat erilaiset merkkiäänet ja hälytyssignaalit, joiden avulla huolehditaan järjestyksestä ja varoitetaan vaaratilanteista. Tiiviisti rakennetuissa puukaupungeissa tulipalot olivat ainainen pelko, minkä vuoksi palotorjuntaa varten oli kehitetty erilaisia varoitusääniä. Jos tuli pääsi irti, siitä vietiin tuota pikaa tieto torin päävartioon. Sieltä ammuttiin varoituslaukauksia, soitettiin kelloja ja lyötiin rumpua. Ääni ei kuitenkaan ollut pelkkää sattumanvaraista kakofoniaa, vaan tarkasti määriteltyjä merkkejä: äänten perusteella kuulija pystyi päättelemään, missä osassa kaupunkia tuli oli irti, oliko palo yltymässä vai oliko se jo sammumaisillaan. Äänimerkistä tiesi, oliko syytä kiirehtiä turvaamaan omaisuuttaan tai sännätä avuksi pelastustöihin – ja minne.
Satunnaisten varoitus- ja tiedotusäänien lisäksi kaupunkitilassa kajahti päivittäin arkisia äänimerkkejä. Varmimmin toistuvia ääniä olivat kaupungin palovahtien jokaöiset kellonaikahuudot. Palovahtien tehtävänä oli kiertää kaupungin katuja, valvoa uinuvan kaupungin turvallisuutta ja tiedottaa kaiken olevan hyvin. Kahden palovahdin vartio kiersi tasatunnein tietyille kadunkulmille huutamaan kellonajan. Ennen kunnollisten katuvalojen aikaa kaupunkitilan valvominen perustui kuuloaistiin. Jos yö oli pilvinen, pelkät hailakat lyhdyt eivät auttaneet näköaistia kovin pitkälle. Siksi vahtien oli terävöitettävä kuulonsa hämärää kaupunkia valvoessaan. Koska yöaika oli rauhoitettu levolle, häiritsevä meteli huomattiin helposti ja siihen puututtiin nopeasti.
Äänillä oli ylipäätään keskeinen merkitys ihmisten ajanymmärryksen kannalta. Vaikka vauraimmissa kodeissa oli kelloja ja taskukellotkin yleistyivät 1700-luvun lopulla, valtaosa kaupungin asukkaista eli vielä 1800-luvun alkupuolella ilman omaa kelloa. Kaupungissa oli yleinen kellotaulu kirkon kellotapulissa, mutta pääasiassa ajanymmärrys perustui paitsi valon määrään, myös kuultuihin kellonaikahuutoihin ja kirkonkellojen soittoon. Kirkonkellot ilmoittivat jumalanpalveluksesta, ja toisinaan ne soivat juhlakelloina. Erilaiset soitot ja niiden variaatiot tunnettiin hyvin: esimerkiksi kuolinkellojen sointi kertoi vainajan varallisuudesta, sillä kellonsoitosta täytyi maksaa. Mitä vauraampi oli, sen runsaammat soitot kellotornista kajahtivat.
Varhaismodernin ajan työnteon äänimaisema kuului osaksi kaupunkikuvaa. Satamassa lastattiin, purettiin ja punnittiin, käsityöläisten pajoissa taottiin ja punottiin. Arkeen kuuluivat pyykinpesun äänet kaupungin rannoilla ja eläinten laitumille vienti kaupungin pääkatujen kautta. Kun Helsingistä ryhdyttiin rakentamaan pääkaupunkia 1820-luvulla, suurien rakennustyömaiden moninaiset äänet kaikuivat kaupunkitilassa vuosien ajan. Kallioita räjäyteltiin, rakennustelineitä pystytettiin ja purettiin – kilkutettiin, kolkutettiin, vasaroitiin ja paukutettiin, työmailla huudeltiin ja ehkäpä työn sujuessa laulettiin ja laskettiin leikkiä.
Kun Viaporia eli nykyistä Suomenlinnaa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1748, Helsingistä tuli linnoituskaupunki. Siksi monenlaiset tykinlaukaukset ja aseen pamahdukset muodostuivat 1700-luvun jälkipuolella tutuksi osaksi Helsingin äänimaisemaa. Harvinaisempia ääniä olivat juhlamenoihin liittyvät tykinlaukaukset tai sotatilaan liittyvä tykinjyly, mutta arkisempaa oli kuulla sotilaiden harjoittelevan eritoten Kampin harjoituskentällä. Myös siviiliväestön keskuudessa oli aseenkantajia, ja eritoten pikkulintujen metsästäminen oli tavallinen kaupunkilaisharrastus pitkälle 1800-lukua. Kuitenkaan varsinaisella asemakaavoitetulla kaupunkialueella ei saanut ampua. Kaupunkitilaa valvovat viranomaiset olivat nopeasti paikalla, jos laukaus kajahti kummallisen läheltä – eritoten, jos ääni kuului pyhäpäivänä.
Tiiviisti asutussa kaupunkitilassa ei voida välttyä ajoittaiselta meteliltä. Varsinkin varhaismodernina aikana mekkalaa syntyi tämän tästä, sillä kaupungissa oli kymmeniä kapakoita ja railakkaat vapaahetkien vietot kuuluivat eritoten sotilaiden, merimiesten, nuorten kisällien ja talonpoikien arkeen ja juhlaan. Kapakoille oli määrätty tiukat aukioloajat ja niistä poikkeaminen nimenomaan kuultiin. Humalainen meteli nimittäin kantautui ikkunaluukkujen läpi kadulle ja viranomaisten korviin. Usein ääntä siedettiin ja toisinaan jopa vartiot saattoivat jättää hiprakassa kulkijat huomiotta, mutta pyhäpäivisin ja arvokkailla paikoilla kuri oli tiukempaa. Öiseen aikaan nukkuvien häirintä, tappeleminen ja toisten omaisuuden vahingoittaminen, kirkonmenojen aikaan metelöinti ja ylipäätään kirkon lähellä äänekkäästi temmeltäminen saivat nopeasti vartion paikalle. Syyllisiä odotti vienti torin päävartioon ja tapauksen käsittely kaupungin tuomioistuimessa.
Äänimaisema kertoo kaupunkitilan arjesta. Äänten yhteissointi ei koskaan toistu päivästä toiseen tismalleen samanlaisena, mutta äänimaisemassa on silti tuttuutta, jatkuvuutta ja ennakoitavuutta. Koska ääniin liittyy yhteisiä merkityksiä ja muistoja, äänet luovat osaltaan yhteisöä. Kuitenkaan kaupungin äänimaisema ei ole samanlaista kaupungin kaikissa osissa, eivätkä kaikki kuule ääniä samalla tavoin, jos ollenkaan. Vaikka kaupunkitila ja sen äänet muuttuvat, jotain pysyy – tuulenpuhuri, meren aallot ja rannalla pesivien lintujen huudot ovat kaikuneet täällä jo ennen Helsinkiä.
Lähteet
Kilpeläinen, Veikka (2024), Kaupunki yhteisenä tilana. Kaupunkitilan käyttö kustavilaisen ajan ja autonomian ajan alun Helsingissä (1770–1820). JYU Dissertations 840. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Englund, Peter (2003), Hiljaisuuden historia. Helsinki: WSOY
Helsingfors stads brand-ordning, af borgmästare och råd, efter öfwerläggning med borgerskapets äldste författad år 1782, och af Kongl. Maj:t til obrottslig efterlefnad i nåder gillad och stadfästad den 27 februarii år 1784. Turku.
Savolainen, Panu (2019), Det akustiska stadssamhället. Ljudlandskapet som informationsförmedlingskanal för den offentliga makten och för stadsbor i 1700-talets Sverige. Julkaisussa: Historisk Tidskrift för Finland. 1:2019.
