Helsingin yleiset käymälät

Varhaiset merkinnät Helsingin yleisistä käymälöistä ylettyvät peräti 1740-luvulle. Helsinki oli tuolloin Ruotsin valtakunnan mittapuulla varsinainen pikkukaupunki, läheistä Porvootakin pienempi. Kun alkaneiden Viaporin linnoitustöiden myötä Helsinkiin virtasi väkeä kevättalvella 1748, tuli tarpeen järjestää yleinen käymälä kaupunkiin. Niinpä maaliskuussa 1748 Helsingin maistraatti päätti kahden uuden käymälän rakentamisesta ja Kluuvinrannassa jo ennestään sijainneen käymälän korjauttamisesta. Luultavasti kahden uuden käymälän sijasta rakennettiin kuitenkin vain yksi. Vielä saman vuoden syyskuussa raatimies G. W. Clayhills, jolle kyseisten laitosten rakentaminen oli uskottu, osoitti kaupungille laskun teurastaja Vavilovin talon luo rakennetusta käymälästä. Nämä varhaiset käymälät saattoivat olla puitteiltaan sangen yksinkertaisia puuhökkeleitä, säästösyistä riu’uista ja rimoista rakennettuja.

Käymälöitä kivestä ja raudasta

Laajamittaisemmin yleisiä käymälöitä alettiin rakentaa Helsinkiin 1800-luvun loppupuolella. Yleiset pisoaarit olivat yleistyneet eurooppalaisissa suurkaupungeissa vuosisadan mittaan. Sellaisia pystytettiin myös Helsinkiin, ensimmäisen kerran luultavasti jo 1860-luvun puolivälissä. Tällöin Eteläesplanadin ja Unioninkadun kulmauksessa yliopiston apteekkia hoitanut apteekkari Alexander Collan oli joutunut maistraatin kuultavaksi, koska kaupungin katutarkastajat olivat pitäneet hänen talonsa edustaa liian siivottomana. Collanin mukaan syy lemuun ja likaisuuteen ei kuitenkaan ollut hänen eikä hänen vuokralaistensa vaan kaupungin, joka ei ollut onnistunut järjestämään asianmukaisia käymälöitä kauppatorilla asioivaa väkeä varten. Ilmeisesti Collanin puolustus oli tehonnut, ja maistraatti oli järjestänyt pisoaarit kaupungin laiturin tietämille.

Edellä kuvattu tapahtumaketju käy ilmi kirjelmästä, jonka Collan lokakuussa 1876 osoitti kaupunginvaltuustolle. Oli nimittäin niin, että nyt kymmenisen vuotta myöhemmin nämä taannoin pystytetyt laitokset oli purettu, eikä uusia ollut rakennettu tilalle. Uhka, jonka käymälöiden puute jälleen loi yksityisten pihamaiden siisteydelle, oli saanut Collanin tarttumaan kynäänsä ja vaatimaan korvaavia pisoaareja kaupunkiin.

Vierähti pari vuotta ennen kuin epäkohta saatiin korjatuksi. Esplanadin puistoon, Kauppatorille ja Aleksanterinkadun itäpäähän hankittiin valurautaiset pisoaarit loppuvuodesta 1878. Komeat laitokset olivat skotlantilaisen Walter Macfarlane & Co. -yhtiön valmistamia, vesijohdoin ja kaasulyhdyin varusteltuja. Kokemukset kolmesta käyttöön otetusta pisoaarista olivat ilmeisen myönteisiä, ja uusia laitoksia päätettiin hankkia vuosittain lisää.

Yleisten käymälöiden rakentamista puolsivat paitsi talonomistajien huoli pihamaidensa siisteydestä myös yleinen hygienia. Kulkutaudit kolerasta lavantautiin olivat kaupunkien vitsauksena, ja hygieniasyistä kadut ja aukiot oli syytä pitää puhtaina erinäisistä eloperäisistä jätteistä. Toisaalta yleiset käymälät oli – ja on edelleen – tarkoitettu kaupunkilaisten ja pääkaupungissa vierailevien mukavuudeksi. Pisoaareja pystytettiin aikakaudella, jolla ihmisten liikkuvuus lisääntyi ja Helsingin vetovoima kasvoi. Käymälöitä rakennettiin kaupankäynnin, hallinnon ja kulttuurielämän kannalta keskeisille paikoille, vaatihan liikkuminen julkisessa kaupunkitilassa toisinaan myös yksityisten tarpeiden toimittamista. Osaltaan yleiset käymälät olivat vuosisadan lopulla kehittyviä kunnallisia palveluita. Helsinki modernisoitui muutoinkin 1800-luvun lopulla, kun kaupunkiin toteutettiin yksityisin ja julkisin voimin uutta infrastruktuuria ja palveluita. Vesi- ja viemäriverkosto, kaasu ja sähkö sekä raitiovaunuliikenne olivat kaikki uudenlaisia mukavuuksia, joista pian tuli modernin elämän välttämättömyyksiä.

Vuonna 1889 kerrottiin kaupungissa olevan kaikkiaan jo 13 pisoaaria ja kolme yleistä mukavuuslaitosta. Jälkimmäiset olivat suurempia, useapaikkaisia käymälärakennuksia miehille ja naisille erillisine osastoineen. Käymälöistä kaksi oli valmistunut samana vuonna: kivinen käymärakennus teatteriesplanadille oli arkkitehti Theodor Höijerin kynästä, Etelärantaan makasiinirakennuksen tontille rakentunut käymälä oli puolestaan piirretty kaupungin rakennuskonttorilla. Näiden lisäksi sijaitsi Bockin talossa toimineella raatihuoneella seitsemänpaikkainen yleinen käymälä. Piirustukset ajoportin yhteyteen sovitettua laitosta varten oli laatinut arkkitehti Gustaf Nyström.

Käymälät eivät suinkaan tarjonneet helpotusta kaikille tasavertaisesti. Kaupungin lukuisat yleiset pisoaarit oli tarkoitettu ainoastaan miessukupuolen käyttöön. Toki edellä esitellyissä suuremmissa mukavuuslaitoksissa oli naisille osoitettu erilliset osastot, mutta usein nämäkin jäivät paikkamäärältään miesten vastaavia pienemmiksi. Käymäläverkosto määrittikin julkista kaupunkitilaa miesten alueeksi.

Kaupunki hätää kärsimässä

1900-luvun alkupuoliskolla yleisten käymälöiden järjestämisestä Helsinkiin tehtiin useita suunnitelmia, jotka kerta toisensa jälkeen jäivät toteutumatta tai toteutuivat vain osin. Vaikka kaupunki kasvoi, käymälätilanne junnasi paikallaan.

Pääkaupungin rakennustoiminta oli erityisen vilkasta 1920-luvun jälkipuoliskolla. Kaupungin asukasluku kasvoi ja uusia kivitaloja kohosi laajenevaan keskustaan. Käymälöitä oli puolestaan harvakseltaan, uusilla asuinaluilla ei miltei lainkaan. Ne harvatkin mukavuudet, jotka kaupunki tarjosi, olivat usein monin tavoin puutteellisia. Edellisellä vuosisadalla pystytetyt valurautaiset pisoaarit alkoivat olla jo vanhaa perua. Niiden huono kunto ja alhainen siisteystaso sai jatkuvasti moitteita osakseen.

Helsingin katsottiin olevan jo sen kokoinen kaupunki, että keskustan vilkasliikenteisillä paikoilla uudet mukavuuslaitokset tulisivat tarpeeseen. Niinpä vuonna 1929 kaupungin rahatoimikamari päätti perustaa käymäläkomitean, jonka puheenjohtajaksi valittiin Erik von Frenckell. Komitea laati esityksen kaupunkiin rakennettavista pisoaareista ja maanalaisista mukavuuslaitoksista. Lopulta kaupunginhallitus luopui viimeksi mainittujen laitosten rakentamisesta.

Kaupungin kurjia käymäläoloja yritettiin kohentaa toistamiseen 1930-luvun lopulla. Suunnitelmia jouduttivat Helsinkiin kesäksi 1940 kaavaillut olympiakisat. Asiaa hoitamaan perustettiin jälleen uusi komitea, jonka johtoon nimitettiin von Frenckell. Maanalaisten mukavuuslaitosten suunnittelu uskottiin Risto-Veikko Luukkoselle ja Aarne Hytöselle, arkkitehtikaksikolle, joka oli aiemmin suunnittelut Messuhallin kaupunkiin. Yhdessä puhtaanapitolaitoksen johtajan kanssa he tekivät opintomatkan Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliiniin tutustuen paikalliseen käymäläarkkitehtuuriin. Arkkitehdit laativat havaintojensa pohjalta piirustukset eri puolelle kaupunkia sijoitettavia maanalaisia käymälöitä varten. Sodan sytyttyä peruuntuivat kuitenkin sekä olympialaiset että uusien käymälöiden rakentaminen.

Sodan keskellä Helsinkiin rakennettiin maanalainen käymälä Erottajan pommisuojan yhteyteen. Rauhanaikana suojassa palveli käymälän lisäksi erinäisiä kioskeja, yleisöpuhelin ja tavaransäilytyshuone. Maanalaiset tilat oli suunniteltu kaupungin huonerakennusosastolla, mutta maanpäällisen paviljongin suunnitteli kilpailuvoiton tuloksena professori Alvar Aalto. Arkkitehtisuuruuden kerrotaankin aikanaan vitsailleen, ettei ole saanut suunnitella muita rakennuksia Helsinkiin kuin Erottajan pisoaarin.

Olympiahuumaa ja helpotusta

Olympialaiset olivat jälleen kimmokkeena, kun vuonna 1951 alettiin pääkaupunkiin järjestää uusia käymälöitä. Lukuisista aiemmista yrityksistä huolimatta kaupungissa ei ollut Erottajan maanalaisen käymälän lisäksi yhtä ainutta suurempaa yleistä mukavuuslaitosta. Käymäläkysymyksen järjestämisellä oli kiire, sillä Helsinkiin ennakoitiin saapuvaksi kymmeniä tuhansia ulkomaisia kisavieraita, joille haluttiin antaa moitteeton kuva maan pääkaupungista. Helsingin yleisökäymälöiden vähäinen määrä oli aiheuttanut huolta ulkomaita myöten. Eräskin Helsingissä vieraillut englantilainen matkatoimiston johtaja varoitti asiakkaitaan vähäisistä laatuhotelleista, kalliista viskistä ja yleisten käymälöiden puutteesta.

Kaupungin rakennustoimistolla oli jo ryhdytty kokoamaan ehdotusta pysyvistä sekä tilapäisistä, vain kisojen ajaksi kaupunkiin sijoitettavista käymälöistä. Erillisten käymälärakennusten lisäksi vessoja oli määrä sijoittaa myös kauppahallien yhteyteen. Rakennustoimistolla tyyppipiirustukset uusia pisoaareja ja käymälöitä varten laati arkkitehti Uno Moberg. Näitä Mobergin suunnittelemia käymälärakennuksia löytyy edelleen ympäri Helsinkiä: Punatiiliset käymälät Mäntymäellä ja Tehtaanpuistossa ovat saaneet uuden elämän anniskeluravintoloina. Sen sijaan heitteille ovat jääneet valkoiseksi rapattu käymälä Kaivopuistossa ja pisoaarirakennelma Seurasaarentiellä.

Huoltamokäymälät ja muovipisoaarit

50- ja 60-luvuilla Helsingissä purettiin lukuisia vanhoja huonokuntoisia pisoaareja. Uusien erillisten laitosten rakentamisen sijasta suosittiin yleisökäymälöiden sijoittamista muiden toimintojen yhteyteen. Autoistumisen myötä eri puolille Helsinkiä rakennettiin uusia huoltoasemia, ja kaupunginhallitus päätti vuonna 1956, että kaupungin vuokramaille rakennettaessa uusien asemien oheen oli sijoitettava yleinen käymälä. Käymälöitä sai käyttää kuka hyvänsä maksutta. Asemille annetun velvoitteen ansiosta käymäläverkko laajeni myös kaupungin laitaosiin. Samalla kaupungin resurssit säästyivät, kun laitosten rakentaminen ja ylläpito jäi öljy-yhtiöiden hoidettaviksi. 60-luvun lopulla kaupungin 80 yleisestä käymälästä yli puolet palveli huoltoasemien yhteydessä.

1970-luvun mittaan purettiin viimeisetkin edeltäneeltä vuosisadalta peräisin olevat valurautapisoaarit. Rauta vaihtui ajanmukaiseen muoviin, ainakin osittain. Vuonna 1972 otettiin kokeiluun lujitemuovista valmistetut käymälät, joista ensimmäinen pystytettiin Varsapuistikkoon. Muovikopit eivät kuitenkaan valloittaneet kaupungin puistoja ja kadunvarsia. Öljykriisi moninkertaisti raaka-aineiden hinnan, ja lopulta muoviset pisoaarit jäivät lähinnä tilapäisratkaisuksi.

Ranskalaiset soivat vessat

1980-luvulla Helsingin käymäläolot ottivat suuren kehitysaskelen, kun kaupunkiin vuokrattiin ranskalaisen katukalustevalmistaja JCDecaux’n valmistamat automaattikäymälät. Niiden avaruuskapselia muistuttava ulkomuoto, sisätilojen lämmitys ja automaattitekniikka liukuovineen olivat tehneet ilmeisen vaikutuksen kaupungin silloiseen ylipormestariin Raimo Ilaskiveen. Aikalaisuutisoinnin mukaan ylipormestari oli testannut käymälöitä virkamatkallaan Pariisissa, ja reissusta palattuaan hän oli kehottanut kaupungin virkamiehiä kyseisten vessojen kokeilemiseen Helsingissäkin.

Kokeilumielessä hankituille automaattivessoille osoitettiin lopulta – pienten kaupunkikuvallisten kiistojen jälkeen – paikka Kauppahallin luota. Kesäkuussa 1986 Helsingin Sanomissa uutisoitiin ranskalaisvessojen asennustöistä ja kuvailtiin uudenaikaisten laitosten toimintaperiaatetta:

Kaikki on viimeisen päälle automatisoitu. Kun kävijä on pesaissut kätensä ja poistunut vessasta, pömpelin sisäosa kallistuu taaksepäin, lattia ja istuin puhdistetaan sekä desinfioidaan automaattisesti. Jokainen asiakas vierailee hyperhygieenisessä vessassa.

Kokemukset vessoista olivat niin myönteisiä, että jo heti vuoden sisään vessoja päätettiin hankkia kahdeksan lisää. Aikansa huippumodernilla tekniikalla varustetut käymälät herättivät innostuksen lisäksi epäilyksiä. Kaupungilla kiersivät urbaanit legendat pisoaareihin jumiin jääneistä ihmispoloista. Erikoisuutena käymälöissä soi asioinnin ajan taustamusiikki, ja niinpä laitoksia alettiin kutsua ranskalaisiksi soiviksi vessoiksi. Kerrottiinpa jopa joidenkin asiakkaiden tanssineen vessassa soineen musiikin tahtiin niin lujasti, että lattiarakenteet olivat vaurioituneet.

Vihreät vessat

Ranskalaiset vessat korvattiin vuosituhannen vaihteen jälkeen uudemmilla citykäymälöillä. Alkujaan ruotsalaisvalmisteiset käymälät mukautettiin Helsingin kaupunkikuvaan yhteistyössä kaupungin arkkitehtiosaston kanssa. Tämä teräskasetein verhoiltu käymälämalli tunnetaan edelleenkin tummanvihreän värityksensä tähden ”vihreänä vessana”.

Ensimmäinen vihreä vessa otettiin käyttöön juhlallisin menoin Esplanadin puistossa syyskuussa 1999. Kaupungin uuden käymälän kunniaksi järjestetyissä avajaisissa tervetulosanat lausui kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja Polyteknikkojen Kuoron kvartetti viihdytti yleisöä.

Esplanadinpuiston käymälä on sittemmin päivitetty uudempaan unisex-malliin. Se sijaitsee kutakuinkin samalla paikalla puistoa, missä valurautapisoaari toi helpotusta jo 1800-luvun lopulla.

Lähteet

Kirjallisuus

Hornborg, Erik. 1950. Helsingin kaupungin historia II osa. Helsinki.

Lahti, Louna. 1997. Alvar Aalto ex intimo - aikalaisten silmin. Jyväskylä: Atena.

Lehdet

Helsingin Sanomat, 26.6.1986, s. 15.

Hufvudstadsbladet, 21.9.1999, s. 10.

Ilta-Sanomat, 5.4.1972, s. 9

Uusi Suomi, 28.12.1951, s. 8

Uusi Suomi, 25.6.1985, s. 7.

Arkistolähteet

Helsingin kaupunginarkisto (Hka)

Berättelse angående Helsingfors stads kommunalförvaltning 1889. Hka.

Magistratens och Drätselkammarens skrifvelser angående utgifts- och inkomstförslaget för år 1880. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1879. Hka.

Handlingar angående revision af Helsingfors stads räkenskaper för år 1880. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1881. Hka.

Kaupunginvaltuuston pöytäkirja liitteineen 17.10.1876, 17 §. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja liitteineen 22.10.1931, 1 524 §. Hka.

Kaupunginvaltuuston pöytäkirja liitteineen 25.1.1939, 21 §. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja liitteineen 22.10.1951, 2 567 §. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja liitteineen 19.4.1956, 1 230 §. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja liitteineen 2.9.1965, 2 291 §. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja liitteineen 3.2.1969, 367 §. Hka.