Hyppää pääsisältöön

Vanhojen päivä

Koulun päättymistä on juhlittu kauan. Penkinpainajaisista on tietoja jo 1800-luvun loppukymmeniltä. Nykyiseen ajankohtaansa penkinpainajaiset asettuivat nykymuotoisten ylioppilaskokeiden myötä 1920-luvulla, ja penkkaritavat kehittyivät meille tuttuun suuntaan. Tällöin myös lukion toisluokkalaisten rooli koulun vanhimpina korostui, ja vanhojenpäivän perinne sai alkunsa. Vanhojenpäivällä ei ole esikuvia naapurimaissa, joten tapa lienee syntynyt Suomessa ja kenties juuri Helsingin suomenkielisissä kouluissa.

Pukujuhla levisi koulusta kouluun

Vanhimmat tiedot vanhojenpäivän vietosta helsinkiläiskouluissa ovat 1930–40-luvuilta. Tapa tunnettiin vain joissakin kouluissa ja juhlan muodot vaihtelivat oppilaiden päähänpistojen mukaan. Joskus pukeuduttiin erityisesti ikää ja kypsyyttä korostaviin vaatteisiin, muttei välttämättä aina vanhoihin asuihin.

Historiallinen pukuloisto oli vanhojenpäivänä harvinaista aina 1950-luvulle asti, jolloin uusi tapa alkoi levitä Helsingin kouluissa ja jossain määrin myös muualla maassa. Vanhojenpäivän yleistymistä vauhditti opettajien yleensä myönteinen ja kannustava asenne sekä lehdistön kiinnostus kuvareportaaseineen.

Vanhojen hartaasti kokoamat asut olivat 1950–60-luvuilla yleensä peräisin lähisuvun vinteiltä, joilta saattoi löytyä komeita 1800–1900-lukujen vaihteen pukuja. Varakkaat vanhat vuokrasivat pukunsa teattereista, joten tyylikirjo oli melkoinen. Kampaukset ja vähät ehostukset olivat lähes aina kotitekoisia, mutta monet pojat vuokrasivat muhkeita teatteripartoja ja -viiksiä.

Vanhat käyvät tanssiin

Vanhojenpäivään nykyään kiinteästi kuuluvat ”vanhat tanssit” eivät itse asiassa ole kovin vanhoja. Monet niistä, kuten Pas d'Espagne, Cicapo ja Mignon, ovat 1800–1900-lukujen vaihteen muotitansseja ja -sävelmiä, jotka jäivät osaksi ylioppilasosakuntien juhlia. Lukiolaiset, varsinkin tytöt, halusivat oppia "vanhat tanssit" pärjätäkseen akateemisissa juhlissa, ja monissa Helsingin lukioissa tansseja opeteltiin 1940–50-luvuilla voimistelunopettajan johdolla.

”Vanhojen tanssien” tanssimisesta nimenomaan vanhojenpäivänä on tietoja 1950-luvun alkupuolelta, mutta tanssi levisi pukeutumista hitaammin, ja koulujen välillä oli kauan suuria eroja tanssien laadussa, määrässä ja harjoittelussa. Vielä 1970-luvullakin vietettiin tanssittomia vanhojenpäiviä.

Tanssit olivat 1980-luvulle asti koulun sisäinen juhla, johon osallistui opettajien lisäksi vain alempien luokkien oppilaita. Vanhojenpäivä vaikutti vain vähän koulun arkeen. Monissa kouluissa vanhojenpäivä oli tavallinen työpäivä, ja vanhat istuivat tunneilla normaalisti pukuleikistä huolimatta. Usein juhlapäivä näkyi lähinnä välitunneilla vanhojen keikistellessä toistensa kameroille.

Vanhojen ilonpito oli muutenkin hillittyä. Jo 1940-luvulla marssittiin puvut yllä keskustaan leivoskahville mutta usein kahvilasta mentiin suoraan kotiin. Vanhojen illanvietot olivat 1950–60-luvuilla satunnaisia ja pienimuotoisia: kokoonnuttiin jonkun luokkatoverin luona eikä nakkeja kummempia herkkuja syöty.

Juhlakielteisyydestä iltapukujen loistoon

Nuorison aatemaailman radikalisoituessa 1960-luvun lopulla valveutuneet oppilaat alkoivat joissakin Helsingin kouluissa boikotoida vanhojenpäivää turhana pröystäilynä eivätkä menneet edes katsomaan tansseja. Juhlakielteisyys leimasi 1970-lukua, mutta vanhojenpäivä sinnitteli hengissä, levisi ja vakiintui, joskin puvut, tanssit ja juhlinta olivat yleensä melko vaatimattomia.

Ilmapiiri muuttui jo 1970-luvun lopulla aatteiden palon laantuessa ja elintason noustessa. Juhlakielteisyys ja perinteiden hylkiminen vaihtuivat juhlainnoksi ja perinteennäläksi. Vanhojen tanssien suosio elpyi lukioissa ja pian myös akateemisissa piireissä uuden polven juhlahaluisten ylioppilaiden aloittaessa opinnot. Vanhojenpäivä levisi 1980-luvulla koko maan lukioihin, myös maaseudulle, ja alkoi saada uusia piirteitä, jotka kertovat vaurastumisesta ja nykyajalle tyypillisestä yksilöllisyyden tavoittelusta.

Pukuihin, kampauksiin ja meikkiin alettiin sijoittaa yhä enemmän rahaa, ja vinttien aarteet väistyivät vuokrapukujen ja teetettyjen luomusten tieltä. Tanssivalikoima laajeni ja monipuolistui liikunnanopettajien alkaessa etsiä omaperäisiä uutuuksia. Koko komeuden rahoittajina vanhemmat alkoivat vaatia osaansa, ja tuli tavaksi kutsua heidät katsomaan tansseja. Myös vanhojen oma iltajuhla muuttui ylellisemmäksi ravintolapäivällisen vakiintuessa osaksi vanhojenpäivää.

Vanhojenpäivä on 1990-luvulta alkaen muistuttanut yhä enemmän televisiosta ja elokuvista tuttuja amerikkalaislukioiden prameita prom-päätöstanssiaisia. Pukujen ”vanhuus” on tytöillä vaihtunut ajanmukaiseen, paljastavaan iltapukueleganssiin. Poikien pukeutumisessa on yleensä kaksi vaihtoehtoa: tumma puku tai enemmän panostavilla frakki. Yksilöllisyyttä haetaan mielikuvituksellisilla luomuksilla. Myös tanssiohjelmassa, etenkin vuodesta 1992 lähtien Jäähallissa järjestetyissä suurtanssiaisissa, on entisestään loitottu perinteisistä ”vanhoista tansseista”, joiden oheen on koottu monentyylinen tanssikirjo.

Päivä prinsessana

Vanhojenpäivä on säilyttänyt suosionsa yli 70 vuoden ajan, aikojen, aatteiden ja muotien muutoksista huolimatta, lukio-opintojen rakenneuudistuksista puhumattakaan. Tavan elinvoimaa on pitänyt osaltaan yllä sen kasvatuksellinen tarkoituksenmukaisuus – korostaahan juhla arvokasta ja kurinalaista käytöstä ja hyviä tapoja. Perinnettä ovat kantaneet eritoten naiset: tyttöoppilaat, joita laittautuminen ja tanssi yhä kiehtovat, sekä tyttöjen liikunnanopettajat, joilla on kauan ollut vanhojenpäivän valmisteluissa tärkeä osa.

Vanhojenpäivä on nykyään toisaalta konservatiivinen toisaalta etenkin jatkojen osalta riehakas juhla. Muutokset selittää elintason nousu, joka on kasvattanut juhlahalua ja valmiutta sijoittaa juhliin rahaa. Juhlan toistuminen samannäköisenä kuuluu vanhojenpäivän luonteeseen: nuoremmat oppilaspolvet haluavat kokea saman elämyksen, jota he ovat ihailleet tanssisalin reunalta. Siksi juhlassa ilmenee vain pieniä persoonallisia lisiä ja sävyjä eikä itse peruskaavaa haluta muuttaa rajusti.

Lue lisää:

 

Jere Jäppinen: Mitä vanhaa on vanhojenpäivässä? – Yhtä juhlaa. Helsingin kaupunginmuseo 2007. 

https://docplayer.fi/16539312-Syvat-juuret-sahkovatkain-kuuluu-juhlaan-viimeinen-uni.html