Päätoimittaja ja politiikan taustavaikuttaja
Lauri Aho (s. 1901 Pyhäjärvi – k. 1985 Helsinki) oli Helsingin ensimmäinen 1900-luvulla syntynyt kaupunginjohtaja. Aho tunnetaan kaupunginjohtajakautensa lisäksi erityisesti pitkästä mediaurastaan sekä merkittävästä roolistaan Kokoomuksen taustavaikuttajana.
Aho syntyi Uudenmaan perukoilla Pyhäjärvellä vuonna 1901 melko vaatimattomiin oloihin, kaupanhoitajan perheeseen. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa humanistisia tieteitä maisteriksi saakka. Ylioppilasvuodet tutustuttivat Ahon sekä mediaan että hänen tuleviin poliittisiin kontakteihinsa. Hän työskenteli Ylioppilaslehdessä päätoimittajana ja oli samalla aktiivisesti mukana Akateemisen Karjala-Seuran toiminnassa 1920-luvulla. Karjala-seurassa Aho tutustui moniin tulevien vuosikymmenien keskeisiin päättäjiin, kuten Kekkoseen. Aho kuului AKS:n maltilliseen siipeen ja erosi järjestöstä Mäntsälän kapinan jälkeen.
Yliopistosta valmistuttuaan Aho työskenteli kustannusyhtiö Gummeruksen johtajana. Työ avasi uusia suhteita pääkaupungin sivistyneistöön. Ahon uran merkittävin askel oli kuitenkin siirtyminen Gummerukselta Kokoomuksen pää-äänenkannattajan, sanomalehti Uuden Suomen palvelukseen vuonna 1934, päätoimittajan apulaiseksi. Ahosta tuli lehden päätoimittaja vuonna 1940.
Aho oli kokoomusaktiivi, ja hän oli noussut Kokoomuksen puoluehallitukseen vuonna 1936. Puolueen sisällä hän sai toimia persoonalleen sopivasti sovittelijan roolissa. Jo ennen nousuaan puoluehallitukseen hän oli sovitellut Uuden Suomen lapualaishenkisen päätoimittajan ja Kokoomuksen maltillisen puheenjohtajan J. K. Paasikiven välejä. Paasikiven noustessa pääministeriksi 1940-luvulla Aho sai toimia tämän yhteyshenkilönä koko puoluejohtoon, mikä samalla antoi Ahon omille pääkirjoituksille ja teksteille Uudessa Suomessa huomattavaa painoarvoa ja julkisuutta. Aho ei pyrkinyt mukaan valtakunnanpolitiikkaan vaan pysytteli puolueen taustavaikuttajana, mutta Helsingin kaupunginvaltuustoon hänet valittiin vuonna 1946.
Helsinkiä kehittämään
Vuonna 1953 Helsingin kunnallisvaaleissa siirryttiin henkilövaaliin valmiiden listojen sijasta. Taitavasti imagokampanjoinut Aho hankki itselleen julkisia suosituksia Helsingin merkittäviltä poliitikoilta, mikä oli vaalitaktiikkana tuolloin vielä harvinaista. Persoona edellä toteutettu kampanja toi komean äänisaaliin, ja Ahosta tuli vaalien jälkeen valtuuston puheenjohtaja.
Kaupungin ykköspaikalle Aho nousi vuonna 1956. Kokoomus ja SDP neuvottelivat yhdessä Ahosta kaupunginjohtajan, mikä aiheutti valtuuston pienemmissä ryhmissä vastalauseita ja syytöksiä lehmänkaupoista. Samalla Ahon nousu kaupunginjohtajaksi oli myös osoitus kunnallispoliittisen akselin ja kompromissihalun vahvistumisesta Kokoomuksen ja SDP:n välillä.
Aho ryhtyi heti toimeen uudessa virassaan. Hänen kauttaan kaupunginjohtajana voi kuvailla suurien suunnitelmien ja odotusten kaudeksi Helsingissä: Aho uskoi pääkaupungin kehittyvän todelliseksi suurkaupungiksi, mikä vaatisi pitkäjänteisiä suunnitelmia ja tarkkoja investointeja. Ahon kauden ensimmäisiä merkittäviä linjauksia oli kaupungin budjetoinnin uudistaminen ja pitkän aikavälin investointisuunnitelmien luominen. Jos Eero Rydmanin aikana kaupunki oli vielä elänyt sotien jälkeisen ajan kädestä suuhun -taloudessa, oli Ahon ja kaupungin johdon mielestä seuraavaksi varmistettava edellytykset kaupungin kasvulle.
Ahon näkemyksen mukaan Helsinki kasvaisi tulevina vuosikymmeninä voimakkaasti ja kaupungin alueelle voitaisiin mahduttaa jopa 700 000 asukasta. Tällaisen kasvun edellyttämä kaupunkirakenne ja palvelut vaativat huolellista suunnittelua, jota varten Helsinkiin perustettiin investointitoimikunta huolehtimaan kaupungin varallisuuden kehityksestä sekä vuonna 1964 erillinen kaupunkisuunnitteluvirasto. Virasto oli erityisesti SDP:n ajama hanke, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa.
Jälleenrakennusajan niukkuudesta päästiin vähitellen eteenpäin ja Helsinki panosti tulevaisuuteensa. Erityisesti teollisuuslaitokset ja infrastruktuurin päivittäminen olivat Ahon kauden keskeisiä toimia. Kaupungin kasvaessa energian kulutuksen arvioitiin kaksinkertaistuvan kymmenessä vuodessa ja tuotantokapasiteettiin panostettiin menestyksekkäästi: sähkölaitos oli 1950-luvun lopulla kaupungin suurin tulonlähde. Helsinkiin nousi vedenpuhdistamo ja vesitorneja (joiden tarvetta korosti suoranainen vesipula kuivana kesänä 1959), ja esikaupunkien liikenneyhteydet alkoivat viimein parantua.
Kunnallisklubi
Ahon aikana kaupungin johdossa korostui suurten puolueiden sovitteleva ja kompromisseja hakeva linja porvarijohdosta huolimatta. Tämä ei kuitenkaan aina näyttäytynyt kaupunkilaisille kovin avoimena toimintana. Kaupungin investointitoimikunnan kokouksien jatkoista kehittyi Ahon aikana niin kutsuttu kunnallisklubi, jossa kaupungin johtohenkilöt tavasivat epämuodollisesti ja keskustelivat samalla polttavista kuntapolitiikan kysymyksistä. Kaupunginjohtajilla oli tapana tuoda klubiin puitavaksi omien toimialojensa hankalaksi muuttuneita asioita. Aho oli tiiviisti mukana klubissa, joka oli sovittelu- ja neuvottelutaidoistaan tunnetulle kaupunginjohtajalle luonteva ympäristö toimia.
Klubissa käytettiin yleisöltä piilossa merkittävää neuvotteluvaltaa 1950- ja 60-luvuilla valtuuston ja hallinnon välimaastossa. Toisaalta klubi edisti kompromisseja ja vähensi riitelyä valtuustossa, toisaalta sitä saattoi perustellusti pitää kiusallisten kysymysten ratkomisena kaupunkilaisilta piilossa. Ahon johtajakaudella Helsingissä kuitenkin myös edistettiin eri kunnallisten elinten demokratisoitumista vähentämällä virkamiesvetoista hallintoa.
Monumentteja ja suunnitelmia
Kulttuuri oli Aholle rakasta, ja hän harmitteli rivivaltuutettuna toimiessaan julkisesti pohjoismaisille kollegoilleen Helsingin kulttuuripolitiikan kapeutta. Sinfoniaorkesteri Helsingistä kyllä löytyi, mutta muuten kunnallinen kulttuuritarjonta oli vielä verrattain kapeaa. Tämä toki sopi porvarilliseen kuntakäsitykseen, jossa taiteen tuottaminen oli ensisijaisesti yksityisten tahojen tehtävä. Ahon aikana Helsinkiin nousi kuitenkin kaksi kulttuurielämän maamerkkiä, kaupunginteatteri ja Finlandia-talo.
Kaupunginteatteri oli erityisesti vasemmiston ajama hanke, jolle löydettiin kuitenkin poliittinen sopu. Rakennustöihin päästiin vasta 1960-luvulla vuosien odotuksen jälkeen. Aho oli hankkeen ystävä mutta seurasi muun oikeiston tavoin kaupungin veroprosenttia tarkalla silmällä. Tiukka taloudenpito ei jättänyt helposti varaa suuriin julkisiin taidehankkeisiin.
Finlandia-talo taas oli jättihanke, jonka toteuttamista Aho oli ajanut aktiivisesti heti tultuaan valituksi valtuustoon. Helsingissä oli tasokas kaupunginorkesteri muttei huippuluokan konserttisalia. Lopulta konserttisali saatiin Alvar Aallon suunnittelemaan Finlandia-taloon, joka tunnetaan nykyään yhtenä Helsingin keskustan maamerkeistä. Ahon uskotaan vaikuttaneen jopa rakennuksen ikoniseen väriin; Aalto olisi tiettävästi harkinnut ulkomateriaaliksi mustaa graniittia.
Finlandia-talo oli lopulta ainoa toteutunut osa Alvar Aallon suuresta keskustasuunnitelmasta, jonka hän loi kaupunginjohtaja Ahon kaudella. Liikennemäärien kasvaessa ja elinkeinoelämän vilkastuessa kaupungin keskusta vaati kehittämistä, ja sen tulisi olla vireän suurkaupungin näyteikkuna – eikä ankea Valtion rautateiden tavaravarikko, joka kattoi suuren osan nykyisestä eduskuntatalon ja Töölönlahden välisestä alueesta. Aho julistikin vuonna 1961 Aallon suuren keskustasuunnitelman julkistaessaan, että ”pääkaupungin keskusta on koko valtakunnan asia”. Aallon visiossa Töölönlahden rannasta olisi muodostunut julkisten rakennusten ja kulttuurilaitosten yhtenäinen näyteikkuna. Suurhanke jäi kuitenkin valtaosin toteutumatta valtuuston toistuvan vastustuksen ja muutosvaatimusten vuoksi.
Ahon kaupunginjohtajakauden kenties repivin poliittinen kiistakysymys liittyi myös suureen rakennusprojektiin, metroon, jonka suunnittelutyö aloitettiin Ahon aikana. Metron rakentaminen sopi sinänsä Ahon näkemyksiin kasvavan suurkaupungin tarpeista ja pitkäjänteisestä liikennesuunnittelusta, mutta puolueensa Kokoomuksen tavoin Aho suhtautui hankkeeseen loppuun asti skeptisesti. Autoistuminen nähtiin liikkumisen tulevaisuutena, ja maanalaisen hintalappu hirvitti. Kahdella vuosikymmenellä sovussa kompromisseja luonut kunnallisklubikin alkoi kuihtua kalliin rakennuspäätöksen vaikeuden takia. Vuoden 1968 kunnallisvaalit – joissa Aho astui sivuun kaupunginjohtajan paikalta – olivatkin ennen kaikkea ”metrovaalit”.
Lähteet
Kolbe, Laura; Helin, Heikki. Helsingin historia vuodesta 1945: 3. Kunnallishallinto ja politiikka. Kunnallistalous. Helsinki: Helsingin kaupunki 2002.
Vesikansa, Jyrki. Aho, Lauri. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biografica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.
