Demokraattisesti valittu Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui ensimmäisen kerran uudessa kokoonpanossaan 16. tammikuuta 1919 kello 19.00. Yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit oli pidetty edellisvuoden lopulla, 27.–28. joulukuuta 1918. Äänioikeus oli vaaleissa kaikilla 20-vuotiailla paitsi holhouksenalaisilla ja kansalaisluottamusta vailla olevilla. Kaupunginvaltuutettujen kokouspaikkana toimi Pörssisali Fabianinkadulla. Tunnelma oli erään aikalaiskuvauksen mukaan suorastaan lähes käsin kosketeltavan tiivis tässä ensimmäisessä kokouksessa. Valtuustosalin lehtereillä parveili runsaasti väkeä, joista osa oli tullut juhlistamaan uuden tasa-arvoisemman aikakauden alkua ja osa pelkästä uteliaisuudesta. Varsinkin uusien edustajien, työväestöä edustavien valtuutettujen ja naisten, ilmestymistä kunnallisen päätöksenteon keskeisimpään ”pyhäkköön” tarkkailtiin herkeämättömällä mielenkiinnolla. Eräs tarkkailija huomioikin, että naiset olivat pukeutuneet mustaan ja he liikkuivat silmiinpistävän itsevarmasti. Kaikki valtuutetut, kaupungin isät ja äidit, kuten aikalaisilla oli tapana kaupunginvaltuutettuja kutsua, esiintyivätkin vakaasti ja arvokkaasti – eli juuri siten kuin heidän odotettiinkin käyttäytyvän.
Kaupunginvaltuuston kokous avattiin ilmoituksella uusista valtuutetuista, joita oli yhteensä 60. Valtuutettuja ei esitelty puolueittain vaan numeroiduin listoin. Näistä listoista oli kuitenkin nähtävissä, mistä puolueesta oli kyse. Listalta yksi eli sosiaalidemokraattien listalta oli valittu 26 kaupunginvaltuutettua (muun muassa Väinö Tanner, Matti Paasivuori ja Miina Sillanpää). Lista kaksi oli Kokoomuksen lista ja siltä oli valittu kahdeksan kaupunginvaltuutettua (muun muassa K. A. Paloheimo, Hedvig Gebhard ja Onni Tarjanne). Lista kolme kuului Edistyspuolueelle ja siltä nousi valtuustoon neljä valtuutettua (muun muassa Santeri Ivalo, Alvar Niklander ja Olga Oinola). Valtuuston suurin porvarillinen ryhmä oli lista neljä eli Ruotsalaisen puolueen lista, jolta valtuustoon nousi 22 valtuutettua (muun muassa A. Tollet, A. Frey, E. von Frenckell ja Jenny af Forselles). SDP oli valtuuston suurin ryhmä 26 valtuutetullaan, mutta porvarillisella puolella oli silti enemmistö, yhteensä 34 valtuutettua.
Valtuusto suoritti ensi toimenpiteenään puheenjohtajan valinnan, mikä tapahtui salaisella lippuäänestyksellä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin Alexander Frey (RKP) 32 äänellä. Väinö Tanner sai 23 ääntä, Kaarlo Heinonen (SDP) ja Arthur Tollet (RKP) saivat kumpikin yhden äänen. Puheenjohtajaksi valinnan jälkeen Frey kiitti valtuustoa luottamuksenosoituksesta. Hän toivoi valtuustolta myötämielisyyttä, joka helpottaisi tehtävän hoitamista. Hän arvioi vaikeuksia voivan syntyä siitä, että valtuuston työ oli rakennettava kokonaan uudelle ja ennen kokemattomalle pohjalle ja koska valtuuston kokoonpanokin oli olennaisella tavalla muuttunut. Vain 13 valtuutettua oli vaikuttanut edeltävässä valtuustossa.
Frey mainitsi erityisesti myönteisenä muutoksena sen, että valtuutettujen keskuudessa oli nyt ensi kerran naispuolisia edustajia. Frey myös muistutti, että vaikka kunnallisasetus ja valtuuston kokoonpano olivat uusia, olivat kaupunginvaltuuston tehtävät silti pääasiassa samat kuin aiemmin. Tosin uusi aika saattoi asettaa kunnille entistä suurempia vaatimuksia, varsinkin sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisella alalla, mutta tämäkin oli hänestä vain aiemmin aloitetun työn edelleen kehittämistä. Lopuksi Frey vielä ohjeisti tulevaa valtuustoa: ”Pääpainon tahtoisin kuitenkin kohdistaa siihen seikkaan, että valtuuston työ on puhtaasti käytännöllistä laatua, joka ei anna aihetta abstraktiseen politikoimiseen eikä voi rajoittua ainoastaan kunnallisten laitosten järjestelyssä tai toiminnassa esiintyvien puutteellisuuksien kielteiseen arvostelemiseen, vaan vaatii sangen usein ratkaisemaan lukuisat käytännölliset asiat yhtä nopeasti kuin liike-elämässä on tavallista.” Ja hän toivoikin valtuustolta hyvää ja vahvaa yhteishenkeä, joka muodostaisi hyvän pohjan valtuuston työlle.
Frey toimi valtuuston puheenjohtajana vuodet 1919–1921 eli ne alkuvuodet, jolloin vasemmisto ja naiset pääsivät ensimmäistä kertaa osallistumaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä kaupunginvaltuuston päätöksentekoon. Itsenäiset ja varakkaat naimattomat naiset, kuten lesket, olivat saaneet aikaisemminkin äänestää kaupunginvaltuuston vaaleissa, mutta nyt naiset saivat myös oikeuden asettua ehdokkaiksi valtuustoon. Äänioikeus oli perustunut ennen äänioikeusuudistusta veronmaksukykyyn. Tämä oli sulkenut tehokkaasti työväestön ja heidän edustajansa pois valtuustosta. Sosiaalidemokraatit olivat olleet tästä syystä kunnallisvaalilakossa Helsingissä aina vuodesta 1905 lähtien – kunnes demokraattinen kunnallinen äänioikeusuudistus muutti tilanteen.
Kunnallinen kukkarovalta, kuten aikalaiset sitä nimittivät, olikin herättänyt kritiikkiä varsinkin vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, jolloin valtiollisissa vaaleissa toteutui yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Eduskuntavaaleissa sekä miehet että naiset olivat saaneet äänestää varallisuudesta riippumatta jo vuosikausia ja myös naisilla oli ollut oikeus asettua ehdokkaaksi. Siksi osa naisvaltuutetuista olikin jo kokeneita kansanedustajia, kun heidät valittiin ensimmäistä kertaa valtuustoon. Helsingin ensimmäiset naisvaltuutetut olivat Miina Sillanpää (SDP), Toini Johansson (SDP), Hedvig Gebhard (kok.), Paula af Heurlin (kok.), Olga Oinola (edist.), Elin Holmberg (RKP), Bertha Tabelle (RKP), Emma Åström (RKP) ja Jenny af Forselles (RKP). Näistä Sillanpää, Gebhard ja af Forselles olivat toimineet kansanedustajina.
Naisvaltuutetut eivät muodostaneet valtuustossa yhtenäistä rintamaa. He edustivat miesten tapaan pääasiassa omia poliittisia puolueitaan ja ammattinsa tai muun yhteiskunnallisen aseman mukanaan tuomaa asiantuntijuutta. Keskeisimmissä vasemmistoa ja porvarillisia erottavissa kysymyksissä naiset olivat oman ryhmittymänsä, vasemmiston tai porvarillisen puolen, takana. Käytännössä naiset toivat kuitenkin valtuuston keskusteluihin näkemyksiä, jotka edistivät porvarillisen puolen ja vasemmiston yhteistyötä, sillä naiset edustivat yleensä asiantuntijuutta alueilla, joita vasemmisto ajoi – kuten köyhäinhoito-, asunto- ja elintarvikekysymyksissä sekä lapsia koskevissa asioissa. Valtuutetut olivat tavallisesti valmiimpia käyttämään kaupungin varoja nimenomaan heidän omaan asiantuntija-alueeseensa liittyviin asioihin, joten naisvaltuutettujen asiantuntijuus kävi usein helpommin yhteen vasemmiston tavoitteiden kanssa. Vasemmiston tapaan naisvaltuutettujen oli kuitenkin omaksuttava valtuuston byrokraattisen hidas, valmisteluihin perustuva ja lakeihin ja sääntöihin vahvasti pohjautuva päätöksentekokulttuuri, mikä esti radikaalien muutosten ja uudistusten tekemisen. Vähitellen, askel kerrallaan asenteet kuitenkin muuttuivat ja uudistuksia vietiin eteenpäin. Työväestön edustajat ja naiset kyseenalaistivat muun muassa valtuustossa vahvasti vallinneen ja epäpoliittiseksi ymmärretyn liiketaloudellisen rationaliteetin, mistä edellä kuvattu Freyn kiitospuhe oli hyvä esimerkki, ja he vaativat laajempaa ja muun muassa tasa-arvon huomioivaa näkökulmaa valtuuston päätöksentekoon.
