Vanhankaupunginlahden (entisen Latokartanonlahden) suojelun historian selvittämistä vaikeuttaa, että erillisiä rauhoituspäätöksiä on kolme. Ensimmäisenä suojelualueen perusti Helsingin kaupunginhallitus kesällä 1948, kun taas Suomen valtio rauhoitti omistamansa Viikin ranta- ja vesialueet erillisellä asetuksella vasta vuonna 1959. Uudenmaan lääninhallitus yhdisti nämä kaksi luonnonsuojelualuetta viralliseksi Vanhankaupungin luonnonsuojelualueeksi vuonna 1962. Lahden ruovikkoinen pohjukka oli tosin rauhoitettu jo 1800-luvun lopulla. Uuden luonnonsuojelualueen perustaminen edusti luonnonsuojelun rantautumista yhteen kaupunkiin ja sen hallintoon.
Vanhankaupunginlahtea käsittelevät keskustelut tarjoavat näkökulman erilaisiin Helsingin kehitystä jäsentäisiin aatteisiin ja suunnitelmiin samoin kuin niitä edustaneisiin toimijoihin. Viimeistään 1900-luvun alussa Vanhankaupunginlahti edusti luonnon ja ihmisen yhdessä muokkaamaa ympäristöä. Yhtäältä se oli ihmisen muokkaama ja osin jo saastuttama. Toisaalta se oli lajistoltaan rikas ja maisemaltaan luonnollinen alue keskellä kaupunkia. Aikakauden ihanteen mukaisesti luonnonsuojelun tuli kohdistua alkuperäisenä pidetyn luonnon sekä harvinaisten kasvien ja eläinten suojelemiseen, toisin sanoen klassiseen luonnonsuojeluun, jonka tuli keskittyä kaupungin reunamille. Kaupungeissa luonnon tuli olla järjestettyä ja suunniteltua, mistä esikuvina toimivat bulevardit ja puistot. Muuttuvaa suhtautumista luontoon ja sen merkitykseen kuvastivat kuitenkin kaupungin reunamille perustetut kansanpuistot kuten Korkeasaari (1862) ja Seurasaari (1889) eräänlaisena sosiaalisena luonnonsuojeluna.
Luonnonsuojelun rantautuminen kaupunkiin
Luonnonsuojelualueet olivat 1900-luvun alussa harvinaisia. Vanhankaupunginlahden pohjukka eli Latokartanonlahti oli yksi Helsingin viimeisistä luonnontilaisista alueista. Se kuului valtion omistamaan Viikin sotilasvirkataloon. Senaatti oli vuokrannut tilan Waseniuksen perheelle vuonna 1846. Waseniukset hallinnoivat siten tilan metsästysoikeutta. Metsästysoikeuden rajaaminen oli yksityisten maanomistajien harjoittama erittäin tehokas luonnonsuojelutoimi, koska metsästyskielto esti samalla yksityismaalla liikkumisen. Vanhankaupunginlahden pohjukasta oli muodostunut yksityinen linnustonsuojelualue viimeistään 1880-luvun lopulla, jolloin Helsingin silloinen palopäällikkö Gustaf Fredrik (Gösta) Wasenius (1863–1939) henkilökohtaisesti valvoi metsästyskieltoa perheensä hallinnoiman lahdelman ruovikoissa. Metsästysoikeuden rajaamista kannatti myös Gustaf Waseniuksen veli Ernst Wasenius (1864–1949), joka oli tunnettu lintutieteilijä ja vuosina 1901–02 Societas pro Fauna et Flora Fennican (SFFF) jäsen. On hyvin mahdollista, että veljesten koulutus on vaikuttanut luonnonsuojeluaatteen omaksumiseen.
Helsingin kasvaminen johti katseiden kääntymiseen Viikin laajoille pelloille ja rannoille, mikä ei jäänyt luonnonsuojelua edistäneiltä henkilöiltä huomaamatta. Vuonna 1913 Rolf Palmgren (1880–1944), joka toimi Korkeasaaren eläintarhan intendenttinä, ehdotti Latokartanonlahden suojelua kaupunkilaisilta suljettuna luonnonpuistona, koska vastaavat lajirikkaat alueet olivat luonnonystävien suruksi muualta Helsingistä jo kadonneet. Siten Palmgrenin ehdottama luonnonpuisto olisi toiminut osin jo kadonneen luonnon muistomerkkinä. Luonnonpuisto erosi selvästi kansanpuistosta. Ensin mainittuun oli pääsy vain tutkijoilla, kun taas jälkimmäiseen pääsivät kaikki kaupunkilaiset, jotka saattoivat liikkua ja nauttia luonnosta kaikin mahdollisin tavoin. Vuonna 1918 Palmgren esitti vetoomuksen lahden suojelemiseksi teoksessaan Luonnon lapsia – kuvauksia luonnon elämästä seuraavin sanoin:
Kulttuurin damokleenmiekka uhkaa tätä pääkaupungin helmeä, vesilintujen paratiisia, jolla ei ole kaupungin laajenemispyrkimyksiin nähden vähintäkään merkitystä… Kaukokatseinen kaupungin edustajisto ja hallinto temmatkoot tämän ihanan luonnonkeitaan irti kulttuurin uhkaavasta syleilystä.
Keväällä 1917 Societas Flora et Fauna Fennican oli myös esittänyt rahatoimikamarille Latokartanonlahden suojelemista, mutta ehdotus hukkui yhteiskunnallisen kuohunnan pyörteisiin. Kuohunnan rauhoituttua Helsingin kaupungin rahatoimikamari esitti toukokuussa 1920 kaupunginvaltuustolle, että Vanhankaupunginlahtea ei tarvinnut suojella eikä erillistä luonnonsuojelulautakuntaa ei tarvinnut perustaa. Rahatoimikamarin mielestä Korkeasaaren eläintarhan intendentti saattoi edelleen vastata koko kaupungin luonnonsuojelusta.
Rahatoimikamari halusi turvata vuodesta 1912 valmistellun laajan maanhankintaohjelman menestyksen. Ohjelman tavoitteena oli uusien kaavoittamattomien esikaupunkien synnyn estäminen sekä maan varaaminen kasvavalle kaupungille tarpeellisten toimintojen kuten varastojen rakentamiseen. Ohjelmassa Viikin tilalle oli sijoitettu satama- ja varastotoimintaa huolimatta siitä, että alueen omisti Suomen valtio. Ajan henkeä ilmensi Eliel Saarisen ja Bertel Jungin vuonna 1918 julkaisema Pro Helsingfors -suunnitelma, jossa Vanhankaupunginlahden ”hyödyttömälle ruovikolle” piirtyi uusi suursatama varastoineen ja liikenneyhteyksineen. Se tosiseikka, että Kustaa Vaasan perustama vanhakaupunki oli pitänyt siirtää lahden pohjukasta lähemmäs avomerta vaikeasti purjehdittavan ja matalan väylän takia, ei vaikuttanut harmoniseen suunnitelmaan. Lisää rakennusmaata hamunnut ”Helsingin henki” pitikin Vanhankaupunginlahtea ja sen ruovikkoisia rantoja lähinnä rakennusmaareservinä 1920-luvulla.
Helsingin kaupunginhallinto kohtasi kuitenkin itseään vahvemman toimijan. Suomen valtio yllätti rahatoimikamarin ja kaupunginvaltuuston pahanpäiväisesti päättämällä olla luovuttamatta alustavasti kaupungille luvattuja alueita Viikin virkatalo mukaan luettuna. Valtio vaati maanvaihtoja luovutusten sijaan. Pitkällisten ja kaupungille epäedullisiksi muuttuneiden neuvottelujen jälkeen kaupunki ja valtio sopivat laajoista maanvaihdoista vuonna 1926. Osana maanvaihtoja valtio ja Helsingin kaupunki jakoivat Viikin tilan, josta suurin osa eli noin 414 hehtaaria maa-alueita ja 93 hehtaaria vesialueita jäi valtiolle. Helsingin kaupungin hallintaan maaliskuussa 1927 päätyi vain 187 hehtaaria maa-aluetta ja 176 hehtaaria vesialuetta.
Latokartanonlahden pohjukkaan oli tarkoitus sijoittaa erilaisia tilaa vieviä modernisoituvan pääkaupungin tarvitsemia toimintoja. Ensimmäisenä näistä oli lento(vene)satama. Hanketta ajoi silloinen kaupunginjohtaja Arthur Castrén (1866–1946). Lentosatama törmäsi sijaintiinsa useiden siltojen takana sekä Vanhankaupunginlahden ruovikkoisiin rantoihin, joiden rakentamiskustannukset tulisivat kaupungille aivan liian kalliiksi. Lentokoneiden kehittyessä muuttui alun perin kaavailtu lentosatama kuivan maan lentokentäksi. Suunnitelmana oli rakentaa Helsingin kaupungin lentokenttä Viikin pelloille sopivasti tyhjänä tilana, joka sijaitsi vieläpä lähellä kaupungin keskustaa. Peltojen kuivattamiseen oli käytettävissä vankityötä, mutta itse lentokenttä tyssäsi Hallainvuoren kallioihin, joihin nousevien ja laskevien lentokoneiden ennakoitiin törmäävän. Voisi tavallaan sanoa, että Vanhankaupunginlahden pohjukan rantojen vaikea rakennettavuus suojeli sitä rakentamiselta tehokkaammin kuin luonnonsuojeluaate ja sen edustajat.
Yksityinen suojelualue
Samaan aikaan, kun valtio ja rahatoimikamari neuvottelivat maanvaihdoista, päättyi Viikin tilan vuokrasopimus. Senaatti oli siirtänyt vuokrasopimuksen Helsingin kaupungille jo 1910-luvulla, mutta tietämättä tilan lopullisesta käytöstä oli rahakamaritoimi jatkanut Viikin tilan vuokraamista aina vuoden 1921 loppuun asti. Siten Gösta Wasenius saattoi hallinnoida lahden metsästysoikeutta aina tilan vuokrasopimuksen päättymiseen. Valtion ja rahatoimikamarin neuvottelujen venyessä päätti rahatoimikamari vuokrata Vanhankaupunginlahden metsästysoikeuden palopäällikkö Gösta Waseniukselle aina vuodeksi kerrallaan. Siten Vanhankaupunginlahden pohjukka oli keväästä 1922 alkaen yksityisen henkilön valvoma vaikkakin kaupungin omistama linnustonsuojelualue, jota ei ollut virallisesti rauhoitettu. Käytännössä rahakamaritoimi oli ulkoistanut luonnonsuojelun yksityiselle toimijalle. Rahatoimikamarin suurelliset suunnitelmat huomioon ottaen voi todeta, että Viikin tilan jääminen valtiolle suojeli myös lahden pohjukan rakentamiselta.
On syytä muistaa, että Waseniuksen valvoma Vanhankaupunginlahden suojelu oli käytännössä linnuston suojelua. Se keskittyi avovesiaikaan huhti-toukokuulta aina syys-lokakuulle. Talvisin lahden jäällä urheiltiin – hiihdettiin, luisteltiin ja pelattiin jääpallo-otteluita. Vanhankaupunginlahti oli myös yksi Helsingin tärkeimmistä kalastusalueista, jossa kalaa pyydystivät niin ammatti- kuin kotitarvekalastajatkin niin kesällä kuin talvella. Vuoden 1929 maaliskuussa rahatoimikamari kielsi kaikenlaisen kalastuksen ”Vanhankaupunginlahden kaislikkoisessa pohjukassa” alueella, joka rajoittui Lammassaaren eteläkärjestä sekä Viikin rantaan että Vantaanjoen itäisen haaran suuhun. Virallisesti kielto pyrki suojelemaan kalastuslain mukaisesti merkittävän kutualueen, mutta samalla se määritti Vanhanakaupunginlahden epävirallisen suojelualueen ensimmäisen vesialuerajan.
Gösta Waseniuksen harjoittaman suojelutyön tärkeimpinä ansioina aikalaiset pitivät salametsästyksen loppumista sekä harvinaisempienkin lintulajien vierailuja, kenties pesintöjäkin. Ennen kaikkea Vanhankaupunginlahden lajikirjo monipuolistui, mikä vauhditti keskustelua lahden ja sen ruovikkorantojen pysyvästä rauhoittamisesta 1930-luvun loppupuolella. Kesäkuussa 1939 palomestari Gösta Wasenius kuoli ja hänen nimiinsä kirjattu vuokrasopimus päättyi. Useat luonnonystävät pelkäsivät kaupunginhallituksen jälleen sallivan metsästyksen, mutta kaupunginhallitus piti metsästyskielloin voimassa todeten kuitenkin Suomen valtion voivan sallia metsästyksen omalla alueellaan.
Sodasta syntynyt suojelu
Vanhankaupunginlahden suojelukysymys hukkui marraskuussa 1939 alkaneen sodan pyörteisiin. Vaikka talvisota päättyi raskaaseen rauhaan, sai luonnonsuojelutyö siitä poikkeuksellisen piristeen. Tammikuussa 1941 valtion luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola (1909–1982) vaati alkuperäisen luonnon suojelemisen tehostamista kaikkialla Suomessa kaupungit mukaan luettuina. Kalliolan vetoomus saavutti suurmenestyksen. Saman vuoden lopulla jo 215 suomalaista kuntaa oli asettanut luonnonsuojeluasiamiehen tai -toimikunnan, ja vuoden 1942 aikana luonnonsuojelutyö oli kunnallistettu jo 330 kunnassa pois lukien suuria alueliitoksiaan odottava Helsinki. Helmikuussa 1943 Kalliola vetosikin kaupungin päättäjiin luonnonsuojelualueen perustamiseksi maan pääkaupunkiin.
Jatkosodan päättyminen alueluovutuksiin edesauttoi kuitenkin Vanhankaupunginlahden suojelua. Karjalassa sijainneiden varhaisten suojelualueiden menetys sekä kasvanut kiinnostus itsenäisenä säilyneen Suomen suojeluun toimi kimmokkeena uuden suojelualueen perustamiselle. Vanhankaupunginlahden lajikirjon kasvu oli tehnyt siitä yhden koko Suomen tärkeimmistä lintujen levähdys- ja pesimäalueista, joten se sopi paremmin kuin hyvin rikkaana lintujen pesimä- ja pysähdyspaikkana jo vuonna 1929 rauhoitetun Muolaan kunnassa sijaitsevan Äyräpäänjärven korvaajaksi. Suomen Lintutieteellinen Yhdistys ehdotti Helsingin kaupunginhallitukselle huhtikuussa 1946 Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen perustamista, koska lahden lajikirjo sekä pesivien lintujen yksilömäärät tekivät siitä arvokkaan sekä nähtävyytenä että tieteellisenä tutkimuskohteena.
Helsingin kaupungin ensimmäiseksi luonnonsuojelualueeksi kaupunginvaltuusto rauhoitti Lauttasaaren Tiirakarin vuonna 1946. Vasta toukokuussa 1948 kaupunginhallitus rauhoitti kaupungin omistamat Vanhankaupunginlahden maa- ja vesialueet. Kaupunginhallituksen päätös johti äärimmäiseen kiintoisaan vaikkakin monista syistä kiusalliseen tilanteeseen: kaupungin omistamat alueet oli rauhoitettu, mutta viereiset valtion omistamat alueet eivät olleet rauhoitettuja. Samalla rauhoitus kattoi vain lintujen pesimäkauden, jolloin Vanhakaupunginlahden suojelulla oli myös ajallinen rajaus.
Vanhankaupunginlahden suojelun rajaus juontui yhtäältä Viikin tilan jakamisesta valtion ja kaupungin välillä keväällä 1927. Toisaalta se juontui vuoden 1923 luonnonsuojelulaista, joka jakoi luonnonsuojelun valtioneuvoston ja yksityisten maanomistajien toiminnaksi. Siinä missä valtioneuvosto saattoi perustaa luonnonsuojelualueen valtion omistamalle maalle, yksityinen maanomistaja kaupungit mukaan luettuna saattoi rauhoittaa yksityisiä luonnonsuojelualueita. Näistä virallisen ja pysyvän luonnonsuojelualueen saattoi muodostaa vain lääninhallitus. Vuonna 1941 lakia oli muutettu niin, että valtioneuvosto saattoi erillisellä asetuksella perustaa alle 50 hehtaarin luonnonsuojelualueen.
Valtion luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola painostikin Viikin tilaa hallinnoinutta Helsingin yliopistoa suojelemaan Vanhankaupunginlahden ranta- ja vesialueet, mihin maa- ja metsätieteellinen tiedekunta suostui pitkällisen pohdinnan päätteeksi vasta vuonna 1952. Valtion omistaman mutta Helsingin yliopiston käyttämän alueen 40 hehtaarin laajuisen rauhoitti lopulta marraskuussa 1959 erillisellä asetuksella tasavallan presidentti Kekkonen. Viikin ranta-alueet muodostivat ensimmäisen erillisellä asetuksella rauhoitetun luonnonsuojelualueen koko Suomessa. Kolmea vuotta myöhemmin heinäkuussa 1962 Helsingin kaupunginvaltuuston viimein toimitettua lausuntonsa luonnonsuojelualuiden yhdistämisestä Uudenmaan lääninhallitus yhdisti Helsingin kaupungin ja Suomen valtion omistamat luonnonsuojelualueet Viikin linnustonsuojelualueeksi.
Luonnonsuojelua suurkaupungissa
Vanhankaupunginlahden suojelukeskustelu siirsi kaupungin rajoille ulkoistetun luonnonsuojelun osaksi tiiviimmän kaupungin suunnittelua. Moderni kaupunkisuunnittelu ja luonnonsuojelu törmäsivät juuri Vanhankaupunginlahden pohjukassa. Helsingin kaupungin tekniset toimialat hallitsivat keskustelua maankäytöstä ja pitivät orastavan luonnonsuojelun puristuksessaan aina 1940-luvulle. Kaupunginhallituksen päätös suojella Vanhankaupunginlahden pohjukka keskellä kiivainta jälleenrakennuskautta oli yksi merkittävimmistä kunnallisen luonnonsuojelun saavutuksista. Suojelupäätöstä saattoi edesauttaa vuoden 1946 suuri alueliitos, joka tyydytti ”Helsingin henkeä” tarjoamalla uutta vaivattomammin rakennettavaa maata vuosiksi.
Vanhankaupunginlahden suojelu kuvasti myös luonnonsuojelun muuttumista yhdeksi kunnallishallinnon toimialaksi. Suojelukeskustelu käynnistyi rahatoimikamarin vuoden 1912 maanhankintaohjelmasta. Vastareaktiona eri toimijat ehdottivat sekä luonnonsuojelua uudeksi kaupunginhallinnon toimialaksi että Latokartanonlahden suojelua vaikkakin tuloksetta. Vasta valtion luonnonsuojeluvalvojan toiminta välirauhan aikana nosti luonnonsuojelun julkiseen keskusteluun, mistä yhtenä osoituksena oli Vanhankaupunginlahden rauhoittaminen.
Vanhankaupunginlahti ilmensi luonnonsuojeluaatteen muuttumista. Se edusti klassisen luonnonsuojelun viimeisiä henkäyksiä suljettuna linnustonsuojelualueena. Alun alkaenkin tavoitteena oli ollut suljetun suojelualueen perustaminen suurkaupungin sydämeen. Tavoitteena ei ollut sosiaalisen luonnonsuojelun mukainen puisto, jossa kaupunkilaiset voisivat ihailla maisemia, kasveja ja eläimiä. Gösta Waseniuksen harjoittama valvonta tuki luonnonsuojelua sulkemalla lahden pohjukan kaupunkilaisilta avovesiaikaan. Silti luonnonsuojelu muuttui yhä enemmän ihmisen muokkaamia alueita huomioivaksi ympäristönsuojeluksi, mutta se ei vaikuttanut Vanhankaupunginlahden suojelukeskusteluun merkittävästi. Vanhankaupunginlahden suojelukeskustelu valaiseekin erilaisia rajoja ja rajauksia, jotka määrittävät yhä ajankohtaista kysymystä luonnonsuojelusta suurkaupungissa.
Kirjallisuus
Lehtonen, Leo (1945). Lintuparatiisi pääkaupungin liepeillä. Porvoo: WSOY.
Laakkonen, Simo, Louekari, Sami & Anu Lahtinen (2019) Kunnallispuistojen ympäristöhistoriaa – Suomen kunnat sosiaalisen luonnonsuojelun edelläkävijöinä.Historiallinen Aikakauskirja 4, 401–417.
Schott, Dieter (2005). Resources of the city: Towards an European urban environmental history. Teoksessa Dieter Schott, Bill Luckin & Genevié Massard-Guilbaud (toim.) Resources of the city. Ashgate: Aldershot, 1–27.
Laakkonen, Simo & Hannikainen, Matti O. (2018). Ulkoistettu luonnonsuojelu – Helsingin luontoalueet ennen vuotta 1946. Kvartti 3, 64–73.
Palmgren, Rolf (1918). Luonnon lapsia – kuvauksia luonnon elämästä, 204. (suom. Hannes Salovaara). Porvoo: WSOY 1918.
Palmgren, Rolf (1922). Luonto ja kulttuuri II (suom. Hannes Salovaara). Otava: Helsinki.
Vuorisalo, Timo & Lahtinen, Rauno (2007). Floran ja faunan haltiattaret surupuvussa: sota ja luonnonsuojelu. Teoksessa Laakkonen, Simo & Timo Vuorisalo (toim.) Sodan ekologia – sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Historiallinen arkisto 125. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 193–236.
