Maataloutta ja päivätöitä Helsingin kuninkaankartanossa

Helsingin kuninkaankartanon yhteyteen perustettiin 1550 Viikin latokartano (Wijkz ladugårdh), jonne kartanon maatalous keskitettiin. Vantaan suistoon Kuninkaankartanonsaarelle jäi kartanon päärakennus, talousrakennuksia, lohimerrat, venesatama, ranta-aitat ja myllyt. Ympäristön talonpojat maksoivat veronsa kuninkaankartanolle. Osana verotusta tehtiin päivätöitä (dagswärk), joita oli vuosittain tietty määrä ja jotka vouti määräsi.

Kuninkaankartanonsaarella asuvan vouti Anders Larsson Korpin tekemä luettelo vuodelta 1557 kertoo, millaisia päivätöitä tehtiin. Mainittuna vuonna niitä tehtiin yhteensä 2363 päivää. Päivätöiden laatu ja määrä osoittaa samalla kartanon tuotannon painopisteet ja tarpeet. Ne jakaantuivat voudintileissä olevan luettelon mukaan seuraavasti:

Lannanajoon kartanon mailla 21 päivätyö- eli taksvärkkipäivää

Kevätkyntöön sekä rukiin ja ohran ajoon 71

Katiskapuun (pajun) hankintaan ja katiskojen punomiseen 9

Heinätöihin 119

Rukiin ja ohran puintiin ja ajoon 108

Ojituksiin 83

Puunkaatoon, uittoon ja maakuljetuksiin 270

Kahden riihen ja tuvan rakentamiseen 78

Lannanajoon Sipoon Massbyn kartanoon 710

Kyntötöihin ja mullan levitykseen 260

Heinänajoon 138

Rukiin ja ohran puintiin 193

Kaskeamiseen 85

Katiskapuun hankintaan ja kuljetukseen 60

Kartanon omiin päivätöihin 159

Viikin latokartano oli karjatila

Päivätyöluettelon mukaan karjanpito oli kartanon päätuotantohaara ja viljanviljelyä tärkeämpää. Siihen käytettiin eniten työpäiviä. Kuninkaankartanossa oli vuonna 1557 lehmiä 70. Lampaita oli kolmisensataa, kanoja kymmeniä ja hanhia toistakymmentä.

Maidosta tehtiin voita, joka oli kartanon tärkeimpiä vientitavaroita Tukholmaan, muun muassa siellä olevien laivamiesten ravinnoksi. Lehmien tuottaman voin määrä oli nykyiseen verrattuna vähäinen. Maidon saannin edellyttämä talviruokinta oli ongelma. Lehmä tuotti kuninkaankartanossa vuodessa kolme leiviskää eli noin 25 kg voita (leiviskä 8,5 kg). Voin ohella Tukholmaan vietiin keitinrasva (kökenfeth). Myös sitä käytettiin laivojen huoltoon. Takilanosia kuten köysistöä rasvattiin keitinrasvalla hiertymisen estämiseksi. Varsinkin purjeiden ja raakapuiden nostimet joutuivat koville. Arvokasta rasvaa saatiin paitsi ruuanvalmistuksen sivutuotteena, myös varta vasten keittämällä. Lampaanmaidosta tehtiin juustoa.

Karja tuotti maanviljelyn kannalta tärkeää lantaa, jonka kuljetukseen käytettiin eniten päivätöitä, yhteensä 731 päivää. Lantaa vietiin Viikin latokartanosta Massbyn kartanoon Sipoossa. Matkaa oli linnuntietä 18 kilometriä. Karjanpidon piiriin kuului heinänteko ajoineen, jota tehtiin 138 taksvärkkipäivän edestä. Kaiken kaikkiaan karjanpidon edellyttämät päivätyöt olivat 30 prosenttia kartanon vuotuisen päivätyön määrästä ja suurin yksittäinen urakka.

Karjanpidon etuna oli, että se edellytti vähemmän työvoimaa ja voitiin fyysisesti kevyempänä hoitaa myös naistyönä. Tällä oli merkitystä sota-aikoina. Koska heinä oli tärkeässä osassa, niityt olivat strateginen resurssi, jota pantattiin, myytiin ja ostettiin. Niityistä alkoi tuotantoketju, jota seurasivat lehmä, maito, voi ja kuljetus Tukholmaan. Rasva suojasi kylmältä ja ravitsi. Heinää tarvittiin paitsi kartanon oman karjan ruokkimiseen, myös tarvittaessa kaupunkiin saapuvien tai sen läpi kulkevien sotajoukkojen hevosille. Heinästä oli pulaa, koska sitä saatiin lähinnä luonnonniityiltä. Istutettuja niittyjä ei vielä ollut. Kartanossa harjoitettiin niinikään eläinjalostusta. Kotieläiminä oli englantilaisten lampaiden ohella friisiläishevosia. Kustaa Vaasalla oli kaupallisia ja dynastisia yhteyksiä Friisinmaalla ja Juhanalla Englantiin.

 

Pelloilta saatiin ruista ja ohraa

Viikissä olevat latokartanon pellot olivat Westervikissä ja Östervikissä omissa aitauksissaan lohkojaossa, toisin kuin sarkajakoiset talonpoikaispellot. Latokartanon viljelyksiä oli kahdeksan veroyksikön edestä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Lauttasaaren kahden talon yhteisveroluku oli puolitoista veroa. Kartanon viljelypinta-ala oli 50 tynnyrinalaa eli nykymitoissa 25 hehtaaria. Se oli kartanoihin verrattuna suhteellisen vähän ja esimerkiksi vähemmän kuin läheisten Espoon ja Massbyn kartanoiden. Nykytermein Kuninkaankartano oli pientila, jolla oli paljon karjaa ja erinomaiset kalavedet.

Peltotöihin – kevätkyntöihin, puintiin ja viljankuljetuksiin – käytettiin yhteensä 632 taksvärkkipäivän työpanos. Pellot kynnettiin kehäauralla, joka oli maata leikkaavaa kärkeä lukuun ottamatta puuta. Sillä pystyi kääntämään härän vetämänä savimaitakin, mutta pehmeämmässä maassa riitti hevonen. Verrattuna aiempiin varsinkin kaskimailla käytettyyn äestyyppiseen karhiin, kehäaura ei vain raapinut ja sekoittanut pintamaata vaan todella käänsi sitä. Kyntösyvyyttä voitiin säätää. Se sopi viljelylohkoille mutta ei sarkajakoisille pelloille, koska se käänsi maan naapurin puolelle. Kartanon vetojuhtina käytettiin hevosia ja härkiä. Kartanossa oli kyydityshevosia ja työhevosia (werkhäster). Varsinkin teiden varsilla asuvien talonpoikien keskuudessa suosittiin härkiä, koska kruunulla oli tapana ottaa hevosia omiin kuljetuksiinsa. Hitaita härkiä ei kuljetuksiin otettu.

Kartanossa viljeltiin ruista ja ohraa. Ruis sopi viinanpolttoon, mutta mainintoja kartanossa poltetusta viinasta ei tältä ajalta vielä ole. Viinaa tuotiin Virosta vaihtaen sitä silakkaan, jota Viron puolelta ei saatu. Ohrasta tehtiin olutta neljänä eri vahvuutena. Olut oli pitkään olennainen osa ruokavaliota. Vilja puitiin leikkaamalla sirpillä. Viljaa saatiin myös kaskimaista. Kaskeamalla voitiin nopeasti lisätä viljelypinta-alaa mutta vain tilapäisesti maata köyhdyttäen, minkä takia paikkaa oli vaihdettava. Kartanon päivätöissä kaskeamiseen käytettiin suhteellisen vähän päivätöitä. Töölö mainitaan kartanon kaskimaana.

 

Katiskoja, ojituksia ja metsätöitä

Kalastus oli Kuninkaankartanonsaarella Vantaan suistossa olevan kartanon tärkein tuotantohaara. Kalansaaliit olivat erittäin suuria. Lähes kaikkia kaloja saatiin, säilöttiin eri tavoin ja syötiin joko itse tai vietiin muualle. Harvinaisempia kaloja saatiin vain vähän, kuten ankeriasta vain muutama kilo. Sitä on jäänyt sattumanvaraisesti pyydyksiin, mutta sitäkin saatiin lähes joka vuosi. Myös toutainta kalastettiin. Kampelaa tileissä ei mainita. Kalastusvälineiden eli katiskojen (katzle) tekoon meni 69 taksvärkkipäivää. Katiskat tehtiin ikivanhaan tapaan pajusta. Verkkoja tehtiin niinestä. Turskaa pyydystettiin turskasiimalla.

Metsätöihin kuljetuksineen meni 270 työpäivää. Kuljetuksissa auttoi jokiyhteys, jota pitkin puuta voitiin uittaa joenvarsikylistä. Myös talvi ja vallitseva kylmä ilmastovaihe auttoivat, kun lasteja voitiin kuljettaa reellä metsässä ja jäätynyttä Vantaata pitkin. Puut kaadettiin aina perinteisesti tammi-helmikuussa, jolloin se oli kuivaa. Perusparannuksiin, ojituksiin, rakennustöihin ja kartanon omaan tarpeeseen meni yhteensä 320 taksvärkkiä. Ojituksiin meni 83 taksvärkkiä.

Kartanossa oli 40 ojankaivuulapiota. Kartanolla ei ollut riittävästi omaa metallituotantoa, vaan lapiot olivat tuontitavaraa. Laivuri Håkon Krock toi ne kartanolle Såldanen-laivalla Tukholmasta vuonna 1556. Ojituksiin osallistui tämän perusteella kymmeniä miehiä. Lapioiden kärkiosa oli rautaa. Metalliosat alkoivat vähitellen tulla työkaluihin ainakin kuninkaankartanoissa, jotka olivat mallitiloja. Talonpojilla ei välttämättä ollut kuin puisia lapioita. Metalli oli arvokasta ja vaihdettiin pakkotilanteessa suolaan.

Arkistolähteet ja kirjallisuus

Helsingin voutikunnan tilikirja 1556, 1557 (KA 3040:53; 3070:76)

Aalto, Seppo 2012. Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1639. Helsinki: Otava.

Kuisma, Markku 1990. Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Suolahti Eino E. 1950. Vantaan Helsinki. Teoksessa Helsingin kaupungin historia I osa. Helsinki.

Narinkka.  Helsinki 1550–1640. Helsingin Kaupunginmuseo. 1994.