Hietalahden telakka

Pienimuotoista toimintaa

Valmistuessaan telakka-allas oli 91,5 metriä pitkä ja siellä oli kuivatelakka, kaksi liukutelakkaa, valimo ja konepaja. Telakka toimi tällöin vielä höyryvoimalla, ja laivat rakennettiin käsin. Hietalahden telakan ensimmäiset telakoidut laivat olivat siipirataslaiva Constantin ja Venäjän amiraliteetin laiva Amiral Platov. Laivojen telakoimista 20. huhtikuuta 1868 oli saapunut seuraamaan suuri väkijoukko, sillä laivojen telakoiminen oli tuohon aikaan suuri tapahtuma.

Telakka oli rakennettu Venäjän laivaston alusten korjauksia varten, ja ne olisivat työllistäneet sen vuosiksi eteenpäin. Korjaustilauksia ei kuitenkaan tullut, ja alkuvaiheessa telakalla valmistettiin esimerkiksi pieniä laivoja ja proomuja, pumppuja, höyrykattiloita, vaakoja, kassakaappeja ja ”rotankestäviä” ruoka-arkkuja. 1870-luku oli kuitenkin laivanrakennuksen nousun aikaa ja vuonna 1871 Hietalahden telakka työllisti jo 76 työläistä, kun vain vuotta aiemmin heitä oli ollut 33. Vuodesta 1877 lähtien telakalla toimi myös pieni saha. Telakan toiminta oli silti pienimuotoista ja muuttui ennen pitkää kannattamattomaksi.

Omistajanvaihdoksia, konkurssi ja nousu

Vuonna 1880 insinööri Oskar Eklund osti telakan. Eklundilla oli aiempaa kokemusta telakan pidosta, ja ensitöikseen hän alkoi uudistaa rakennuksia ja laajentaa telakka-aluetta vuokraamalla kaupungilta lisäalueita telakan ympäriltä. Samalla vuosikymmenellä hän otti telakalla käyttöön uuden energiamuodon: sähkön. Hän myös mekanisoi yhden nostotelakan, jolloin kyseisellä telakka-altaalla korjattavia laivoja ei enää tarvinnut nostaa ylös käsivoimin. 1880-luvun aikana telakan toiminta vilkastui, ja vuosikymmenen lopulla siellä alettiin valmistaa myös rautatievaunuja.

Vaikka Eklundin uudistukset olivat olleet tarpeellisia ja johtaneet telakan toiminnan vilkastumiseen, koitui niistä myös paljon kustannuksia, ja jo 1890-luvun alussa telakka oli jälleen kerran maksuvaikeuksissa. Vuonna 1894 telakka ajautui konkurssiin, ja keväällä 1895 järjestetyssä konkurssihuutokaupassa kauppias J.C. Burmeister osti sen. Hän perusti kauppaneuvos Paul Sinebrychoffin, kauppaneuvos Viktor Ekin, pankinjohtaja Alfred Normenin, insinööri Edvin Bergrothin sekä kauppiaiden Theodor Studen ja A. Einighorstin kanssa osakeyhtiön jatkamaan telakan toimintaa. Uusi yhtiö, Aktiebolaget Sandvikens Skeppsdocka och Mekaniska Verkstad, Osakeyhtiö Hietalahden Sulkutelakka ja Konepaja, oli taloudellisesti edeltäjiään huomattavasti vakavaraisempi, sillä kustannustaakkaa jakamassa ja päätöksiä tekemässä oli laajempi joukko maksukykyisiä ja kokeneita johtajia.

Uusi yritys alkoi kehittää telakan toimintaa entisestään. Telakan suuri nosturi uusittiin, kaupungilta ostettiin lisää maata alueen laajentamiseksi, ja vuonna 1900 telakalle hankittiin paineilmalla toimivia työkoneita. Tällöin Hietaniemen telakka kuului jo viiden merkittävimmän suomalaisen telakan joukkoon ja työllisti 500 työläistä. Uudet työkoneet olivat toiminnalle välttämättömiä, sillä laivoista rakennettiin entistä isompia ja aiemmin käytetyn puun sijaan ne rakennettiin teräksestä. Niiden rakentaminen ja siirtely käsivoimin ei ollut enää kustannustehokasta. Tehokkuus tuli tarpeeseen, kun Venäjän–Japanin sota syttyi vuonna 1904. Sodan alkaminen tarkoitti sotalaivatilauksia Venäjän meriministeriöltä. Tilauksista saaduilla tuotoilla telakkaa laajennettiin lisää. Telakalla siirryttiin myös käyttämään sähköhitsausta laivanrakennuksessa aiemman niittausmenetelmän sijaan, mikä nopeutti ja helpotti työskentelyä.

Höyrykattiloita ja jäänmurtajia

Sodan päätyttyä vuonna 1905 tilaukset ehtyivät. Tilannetta heikensi myös Venäjän taantumuksellinen Suomen taloutta koskeva politiikka, jonka takia telakoiden toiminta hiljeni maanlaajuisesti. Hietalahdessa tilannetta paikattiin rakentamalla höyrykattiloita ja 1910-luvulla valmistettiin telakan ensimmäiset jäänmurtajat – tai jäänsärkijät, kuten siihen aikaan sanottiin. Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä telakan toiminta vilkastui uudelleen, kun se muutaman vuoden tauon jälkeen sai jälleen laivojen korjaustilauksia Venäjältä. Sodan aikana se toimitti Venäjälle 20 alusta, ja tuolloin telakalla työskenteli parhaimmillaan yli 1500 työläistä.

Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 lopetti laivatilaukset Venäjältä vuosikausiksi, eikä kotimaassa ollut tarpeeksi kysyntää uusille laivoille. Hietalahden telakalle 1920-luku olikin hiljaista aikaa. Rahoitusvaikeuksien takia telakka joutui luopumaan aikeestaan rakentaa uusi laivanrakentamo, ja lopulta vuonna 1926 Hietalahden Sulkutelakka myytiin Kone- ja Siltarakennus Osakeyhtiölle.

Samoihin aikoihin Suomen valtio ilmoitti, että se aikoi hankkia uuden, aiempaa suuremman jäänmurtajan. Kooltaan tämä ei kuitenkaan olisi enää sopinut Hietalahden vanhaan satama-altaaseen. Myös rahtilaivojen koko oli jatkanut kasvamistaan, ja niillekin telakka oli jäämässä pieneksi. Lopulta vuonna 1933 Helsingin kaupungin tuella Hietalahden telakkaa laajennettiin niin, että myös valtamerilaivat mahtuivat sinne. Maaliskuussa 1934 telakoimisongelmaa helpottamaan Hietalahdessa otettiin käyttöön myös ensimmäinen uiva telakka. Myöhemmin samana keväänä uusi suurtelakka oli valmis.

Seuraavana vuonna Kone- ja Siltarakennus Oy:n pääomistaja Robert Mattson kuoli. Hänen perikuntansa myi yhtiön osakkeet Oy Wärtsilä Ab:lle vuonna 1936 ja Hietalahden telakka siirtyi osaksi Wärtsilä-konsernia.

Sotakorvaukset työllistävät telakkaa

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset vilkastuttivat Hietalahden telakan toiminnan. Sopimuksen mukaan yli kolmasosa 300 miljoonan kultadollarin sotakorvauksista muodostui laivoista. Osa niistä annettiin suoraan Suomen omasta laivastosta, mutta suurin osa piti rakentaa.

Laivoille asetetut vaatimukset olivat kovat, mikä tarkoitti, että niiden rakentamiseen tarvittiin kaikkia Suomen merkittäviä telakoita. Wärtsilälle tämä tarkoitti sitä, että se joutui vastaamaan suurimmasta osasta sotakorvauslaivojen rakentamista, koska sillä oli sen ajan telakoista suurin tuotantokyky. Wärtsilän telakoista Hietalahden vastuulle lankesi 30 hinaajan, 19 järviproomun ja kahden merihöyryaluksen rakentaminen. Hinaajat rakennettiin vanhojen, Helsingin kaupungille rakennetun satamahinaaja Turson, piirustusten mukaan, joten sotakorvausalusten valmistaminen alkoi nopeasti. Hietalahden telakka toimitti ensimmäiset sotakorvausalukset jo vuonna 1945.

Sähköhitsaus nopeutti laivojen rakentamista, mutta osaavista työntekijöistä oli pulaa. Tilannetta helpottamaan telakalla otettiin käyttöön oppipoikamenetelmä, jossa kokeneet hitsaajat opettivat apupoikansa hitsaamaan, ja kun apupojat oppivat tarvittavat taidot, heille itselleen määrättiin koulutettava. Näin telakka sai nopeasti pätevää työvoimaa ja pystyi suoriutumaan sotakorvauslaivojen rakentamisesta annetussa ajassa: viimeinen sotakorvaushinaaja luovutettiin Hietalahden telakalta olympiavuonna 1952.

Loiston vuosikymmenet

Tulevina vuosikymmeninä Wärtsilä oli edelläkävijä laivanrakennuksessa. Vuonna 1952 valmistui Hietalahden telakalla jäänmurtaja Voima, joka on vanhin edelleen käytössä oleva jäänmurtaja Suomessa. Uusi jäänmurtajatyyppi herätti kiinnostusta maailmanlaajuisesti, sillä siinä oli neljä potkuria, joista kaksi sijaitsi takana ja kaksi edessä. Etupotkurit pienensivät kitkaa, joka aiheutui murrettavasta jäästä ja sohjosta. Yhteensä sodan jälkeen telakalla valmistettiin 59 jäänmurtajaa, joita myytiin Neuvostoliittoon, Ruotsiin, Saksaan ja jopa Argentiinaan. Telakan yhteyteen perustettiin vuonna 1969 jäälaboratorio, jossa kokeiden avulla pyrittiin kehittämään jäänmurtajien jääominaisuuksia.

Telakalla alettiin valmistaa myös risteilyaluksia. Ensimmäinen matkustajalaiva, M/S Ilmatar, valmistui vuonna 1964 ja ensimmäinen loistoristeilijä, Song of Norway, vuonna 1970. Seuraava merkittävä virstanpylväs telakalle oli vuonna 1977 valmistunut GTS Finnjet, joka oli maailman ensimmäinen kaasuturbiineilla toimiva risteilylautta ja omana aikanaan maailman nopein, suurin ja pisin autolautta.

Kriisejä ja muutoksia

1980-luvun lopussa laivateollisuus ajautui kriisiin, jonka seurauksena Wärtsilä ja sen kilpailija Valmet yhdistyivät. Uuden yrityksen, Wärtsilä Meriteollisuuden, tavoitteena oli sulkea Hietalahden telakka. Wärtsilä Meriteollisuus ajautui kuitenkin konkurssiin ennen kuin se ehti sulkea telakan. Kaatuneen yrityksen toimintaa jatkamaan perustettiin Masa-Yards Oy, jonka Kvaerner-konserni osti vuonna 1991. Tämän jälkeen telakan omistaja on vaihtunut useasti.

Myös telakka-alue on muuttunut 2000-luvulla. Entinen työläisten kaupunginosa on nykyään muodikas asuinalue, ja osa ennen ulkopuolisilta suljetusta telakka-alueesta on otettu rakennuskäyttöön. Hietalahden telakka on jo yli 150-vuotias. Sen merkitys Helsingin ja koko Suomen taloudelle on ollut pitkän historiansa aikana merkittävä ja toiminta jatkuu edelleen.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Helsinki Shipyard. Helsingin telakan historia. 

Hietalahden ranta. Ympäristöhistoriallinen selvitys. Studio Terra Oy, 2020.

Hillo, Hannu ja Erkki Riimala. Navis Fennica. Suomen Merenkulun Historia. Osa 3, Telakat, satamat ja valtion alukset. Porvoo: WSOY, 1994.

Kervanto Nevanlinna, Anja. Helsingin Historia Vuodesta 1945. 4, Voimat, jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010. Helsingissä: Otava, 2012.

Koski, Torsti. Hietalahden telakkatyöväen historia 1865–1965. Helsinki: Hietalahden telakkatyöväen ammattiosasto ry. n:o 41, 1994.