Krimin sota laajenee Suomen rannikoille
Autonominen Suomi joutui vuonna 1855 mukaan Krimillä käytyyn sotaan, jossa vastakkain olivat Venäjä sekä toisaalta Osmanivaltakunta liittolaisinaan Englanti ja Ranska. Englantilais-ranskalainen laivasto-osasto purjehti myös Itämerelle, aina Pohjanlahdelle saakka, joten myös Suomen rannikot ja Ahvenanmaa joutuivat kahtena kesänä mukaan Oolannin sotana tunnettuun konfliktiin. Ahvenanmaalla tuhottiin Bomarsundin linnoitus ja Helsingissä pommitettiin Viaporia helsinkiläisten seuratessa spektaakkelia Ullanlinnan kallioilta. Sota oli lähellä mutta kuitenkin turvallisen matkan päässä. Uudenlaiset kemiallisella sytyttimellä laukeavat miinat, ”helvetinkoneet”, ja Helsingin edustan rikkonainen saaristo estivät vihollislaivaston pääsyn maihin.
Suomen rannikoiden puolustaminen edellytti tähän tarkoitukseen sopivia karttoja. Sodan aattona Venäjän pääesikunnassa alettiin tehdä ns. topografisia eli sotilaallisia karttoja. Näin syntyi suomalaisen eversti Adolf Kalmbergin (k. 1855) mukaan nimetty kartasto eli yhtenäinen samankokoisten karttojen yhteen nidottu sarja. Kalmberg oli aloittanut kadettina uransa sotilaskartoituksia tekevässä topografikunnassa, osallistui Kaukasian sotaan ja eteni Venäjän pääesikunnassa everstiksi. Vaimo oli vapaaherratar, Maria Charlotta Vilhelmina von der Brinken. Aikakauden upseereille tyypillisesti Kalmberg keräsi Kaukoidässä evenkien (tunguusit) etnografista esineistöä, jota on esillä Tukholman etnografisessa museossa.
Painettu Helsingin ensimmäisessä kivipainossa
Kalmbergin kartasto tehtiin sodan alla pikavauhtia vuosina 1854–1855. Se käsittää 85 karttalehteä, jotka ovat kooltaan 56 x 48 senttimetriä. Kartasto on vanhin näin laajan alueen käsittävä kartasto Suomesta. Ilman koordinaatistoa olevan kartaston mittakaava on 1:100 000. Kartastoa tehtiin kaksi painosta: ensimmäinen vuosina 1855–1856 ja jälkimmäinen 1870-luvun alussa lisäten siihen samalla uudet rautatielinjat. Ensimmäisessä painoksessa metsät ovat vihreällä, jälkimmäisessä ruskealla.
Kartat painettiin uudella kivipainotekniikalla Helsingin ensimmäisessä kivipainossa postiylijohtaja Ladaun talossa Senaatintorin kulmassa. Painon perusti 1834 vuorimestari Fredrik Tengström, joka myi sen vuonna 1845 alaiselleen kaivertaja F. O. Liewendahlille. Hän oli muiden helsinkiläisten kanssa itse seuraamassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta. Hänen ensimmäisen litografiansa aiheena olikin juuri tämä tapahtuma. Kivipainotekniikan takia kartta on aiempia kuparikaiverruskarttoja epätarkempi. Se ei kuitenkaan ole haitta, koska kyseessä on sotilaskartta. Sotilaskarttojen käyttötarkoitus oli toinen kuin siviilikartoissa, joissa oli suuremmat tarkkuusvaatimukset. Kivipainolle kartasto oli suuri ja kannattava toimeksianto, koska tilaaja oli pääesikunta. Sotaan varustautuminen toi elinkeinonharjoittajille uusia tilauksia – myös karttapainoille.
Kopioitu ja täydennetty kihlakunnankartta
Kalmbergin kartasto tehtiin jo olemassa olevien 1840-luvulla tehtyjen painamattomien kihlakunnankarttojen perusteella kopioimalla – siis toimistotyönä maastoon menemättä. Kartasto kuvasi näin ollen pikemminkin aiempaa eikä julkaisuajankohtansa maantieteellistä tilannetta. Asutustilanne ja eräitä muita kohteita kuitenkin päivitettiin saatavilla olevien karttojen ja muun tiedon avulla.
Vihollisen odotettiin hyökkäävän rannikolla – niin kuin se sitten tekikin. Myös Ruotsin mahdollista liittymistä sotaan vihollisen puolella pelättiin. Kokonaisuutena kartasto kattaa Suomen puolustamisen kannalta oleelliset alueet. Näitä olivat Etelä-Suomi syvimmillään Tampereen korkeudelle saakka ja rannikko Ouluun asti mutta sisämaan suuntaan ohuemmin. Turun ja Viipurin saaristoissa kartoitukset ulottuivat pitkälle merelle. Pohjanlahdella puolustus on ohuin. Ehkä laskettiin matalien rannikkovesien varaan.
Teitä, asutusta ja jääyhteyksiä
Topografikartoissa ei ollut tilusrajoja, koska ne olivat sotilaskartassa tarpeettomia. Sen sijaan kaikki sotajoukkojen liikkumisen kannalta tärkeät kohteet kuten tiet, asutus sekä maastotyyppi – metsää, peltoa, vesistöä – on kuvattu. Sotilaallisesti tärkeitä korkeuseroja (katvealueita ja korkeita paikkoja) kartastossa ei kuitenkaan ole. Rakennetut kohteet on merkitty karttamerkeillä ja kirjaimilla. Esimerkiksi Gd (Gård) tarkoittaa kartanoa ja T (tårp) torppaa. Helsingissä karttaan on tuotantolaitoksista merkitty ainoastaan Töölön sokeritehdas. Kartan selitysosassa on kuitenkin useita kymmeniä tuotantolaitosten lyhyenteitä.
Helsingissä Kalmbergin kartaston erikoisuutena mainittakoon Töölössä nykyisen Hesperian puiston läpi mennyt veneiden vetokannas eli ”vetotaipale”, kuten näitä suomeksi kutsuttiin, josta alueella oleva kortteli Taipale on saanut nimensä. Vetotaival oli tärkeä pienalusten yhteys ja maa- ja vesiliikenteen yhtymäkohta, jota käyttäen ei tarvinnut kiertää koko Vironniemeä eli eteläistä Helsinkiä. Vetotaipaleet (ruots. draget) olivat sotilaallisesti tärkeitä. Helsingistä länteen seuraavat olivat Porkkalassa ja Hankoniemellä.
Jään päällä kulkevat talvitiet on kuvattu katkoviivoilla. Ne muodostivat talvisin uuden pikaliikenneyhteyden. Kovimpina talvina niillä voitiin ylittää Suomenlahtikin. Siksi myös ne olivat sotilaallisesti tärkeitä.
Meritietoa
Kalmbergin kartastossa on paljon meritietoa. Syvyysvaihtelut on kuvattu sinisävyisellä valöörillä ilman numeerisia luotaustietoja mutta kuitenkin tunnollisesti – mitä matalampaa sitä tummemman sinistä. Yksittäisiä kareja ja matalikkoalueita on merkitty kuten myös merireitit, majakat ja luotsipaikat (lotsplats). Reimarit ja kummelit puuttuvat. Niitä ei karttaan turvallisuussyistä haluttu laittaa. Sodan syttyessä merimerkit poistettiin, ja vihollinen laittoi tilalle omia.
Majakoita ja luotsiasemia on merkitty kartastoon. Majakoita oli 1800-luvun puolimaissa kahdenlaisia, tunnusmajakoita ja valomajakoita. Gråharassa on tunnusmajakka (Bk, bååk). Valomajakoita oli Uudenmaan rannikolla vain yksi Porkkalan Rönnskärissä (Fr eli tulimajakka). Siinä paloi tuli/valo vain osan vuotta normaalisti 15.8. ja 5.12. välisen ajan. Majakkavahteja oli kaksi, joista toinen vastasi majakan tulen palamisesta auringon laskusta klo 12:een ja toinen siitä aamunkoittoon. Valo oli heikkotehoinen. Tulimajakka edellytti vakinaista henkilöstöä, ja niinpä Rönnskäriin rakennettiin neljän huoneen asuntorakennus. Saaristoon syntyi uusi majakkavahtien ja heidän päällystönsä virkapukuinen ammattikunta. Rönnskär oli tärkeä majakka, koska se turvasi samalla Suomen ja Viron välistä pääreittiä Suomenlahden kapeimmassa paikassa. Sitä vastapäätä oli Naissaaren majakka. Helsingin edustalla oli kaksi luotsiasemaa Vallisaaressa ja Harmajalla. Kummassakin on luotsilaivan kuva.
Optinen lennätin
Maa- ja vesiyhteyksien lisäksi kartastoon on merkitty myös tietoliikenneyhteys, ns. optinen lennätin. Se valmistui vuonna 1855 ja yhdisti linnoituskaupungit Kronstadtin, Helsingin ja Hangon. Helsingissä ja sen lähialueilla oli lennätinasemat Sipoossa, Laajasalossa, Ulanlinnanmäellä, Lauttasaaressa ja Gräsassa eli nykyisessä Westendissä.
Lennätinasemien väli oli vain 5–13 km, jotta asemien merkkikoodit olisivat näkyneet joka säässä. Varalla oli hevosmies tai vene. Lennättimellä voitiin näyttää numerokoodien avulla vain tiettyjä ennalta määrättyjä sanomia. Linja oli sotilaallinen kohde. Vihollisen laivasto tulitti Lauttasaaressa Myllykalliolla olevaa lennätinasemaa. Asemat olivat samalla tähystys- ja vartiopaikkoja, ja niiden hoito oli luotsien vastuulla, sillä se sopi heidän aiempaan toimenkuvaansa. Luotsit olivat nimittäin vastanneet tiettyjen välimatkojen päässä olevien luotsiasemien meriliikenteestä ja kuljettaneet tarvittaessa kuriiripostia. He olivat tottuneet tähystämään merelle.
Sodan päätyttyä rakennettiin optisen lennättimen tilalle ylivoimaisesti parempi sähkömagneettinen lennätin. Näin sai alkunsa Suomen lennätinlaitos. Optinen lennätin on nykyisten teleyhtiöiden kaukainen edeltäjä.
Lähteet ja kirjallisuus
Kalmbergin kartasto on ladattavissa esim. Jyväskylän yliopiston JYX-julkaisuarkistosta
https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/6534(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Elomaa, Ville, Tommila, Päiviö ja Hult Heikki. Krenatööreistä Rämäpäihin. Lauttasaaren linnoittamisen vaiheet Krimin sodasta toiseen maailmansotaan. Lauttasaari-Seura 2005.
Huhtamies, Mikko. Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633–2008. Maanmittauslaitos 2008.
Kuisma, Markku. Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki. 1991.
Kyläkoski, Kaisa. Töölön Taipaleesta. Books on Demand 2024.
Laati Iisakki, Suomen Luotsi- ja majakkalaitoksen historia 1808–1846. Merenkulkuhallitus 1946.
Risberg, Einar. Suomen lennätinlaitoksen historia 1855–1955. Posti- ja Lennätinhallitus Helsinki 1959.
Jan Strangin karttatieto. Venäläiset topografiset kartat 1849–1917. https://www.strang.fi/karttatieto/#ven100(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) (katsottu 25.7.2024)
