Suota, metsää ja villiä rakentamista
Vuonna 1875 suurin osa kaupungin etelä- ja lounaisosista, siis ”Kampin malmi”, Punavuori ja Katajanokka liitettiin asemakaavoituksen piiriin, jolloin näillä alueilla 30–40 vuotta jatkunut sääntelemätön rakentaminen loppui ja niiden ilme muuttui siistimmäksi. Niinpä sääntelemätön asutus alkoi levitä pohjoisille laita-alueille, jonne oli halvempaa asettua kuin kaavoitetulle kaupunkialueelle. Töölössä ja Pitkänsillan pohjoispuolella oli toki ollut jonkin verran asutusta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta teollistuminen ja kaupunkiin suuntautuvan muuttoliikkeen kiihtyminen toivat 1870-luvulla runsaasti työläisiä Helsinkiin.
Eteläiset köyhien asuttamat kaupunginosat eivät olleet sosiaalisesti yhdenmukaisia, sillä joillakin kaduilla, kuten Bulevardilla, asui myös herrasväkeä. Sen sijaan Pitkänsillan pohjoispuoli oli eristyksissä ja sosiaalisesti homogeenistä. Pitkänsillan pohjoispuolta kutsuttiin sen eteläpuolella yleisesti vain Sörnäisiksi. Nykyisiä virallisia kaupunginosia ei ollut vielä olemassa vaan oli huvila-alueita, suota ja metsää. Sörnäisistä tuli asemakaavoitettu 10. kaupunginosa vuonna 1893, mutta vasta vuonna 1959 sen nimeksi vahvistettiin Sörnäinen, Sörnäs. (Vuoteen 1959 saakka kaupunginosista käytettiin virallisissa yhteyksissä ainoastaan numeroita.)
Vilhonvuori ja muut huvila-alueet
Pitkänsillan pohjoispuolella oli 1800-luvun loppupuolella tilapäisten hökkeleiden lisäksi työläisten vuokrataloja kaupungin perustamilla ”huvila-alueilla”, joita Pitkänsillan pohjoispuolella olivat Suvilahti, Vilhonvuori, Lintulahti, Haapaniemi ja Näkki. Lintulahden ja Haapaniemen huvila-alueet olivat reheviä, toisin kuin kallioiset naapurinsa.
Vilhonvuori on nimetty Wilhelm Andstenin mukaan, joka perusti vuonna 1842 alueelle Suomen ensimmäisen fajanssi- ja kaakelitehtaan. Hän rakennutti myös huvilan, jolle antoi nimeksi Wilhelmsberg. Alueen aikaisempia nimiä olivat Kauraholma ja Kulmavuori eli Höörneperi.
Andstenin kaakelitehdas luopui tonteistaan ja rakennuksistaan 1920-luvulla, ja Hämeentie 21:een tuli bensiiniasema vuonna 1929. Korttelin 250 talot purettiin 1960-luvulla ja korvattiin aikakauden ihanteiden mukaisilla. Sörnäisten kallioita on vuosikymmenten aikana räjäytetty ja maastosta on tullut aikaisempaa tasaisempi. Entisestä Vilhonvuoresta on jäljellä enää Marjatan kalliot Katri Valan puistossa.
Maantäytöllä lisätilaa
Sörnäisten rantatien ensimmäiset korttelit rakennettiin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Siihen aikaan meri lainehti huomattavasti lähempänä tietä kuin nykyään. Käenkujan ja Vilhonvuorenkadun välisellä alueella oli 1920-luvulla venevalkama, josta pääsi esimerkiksi Korkeasaareen. Myös asukkaat saivat pitää siellä veneitään, joilla he kävivät kalassa tai tekivät retkiä lähisaariin. Kalastus oli tärkeää runsaslapsisten työläisperheiden ruokataloudelle.
Maantäyttö on poistanut kartalta useita pieniä saaria, kuten Kanan, Nihdin ja Sompasaaren. Pannukakku-saareen pääsi Näkinniemestä puista kävelysiltaa pitkin, ja siellä sijaitsi uimala. Pannukakun saaressa alkoi teollinen toiminta jo vuonna 1791, jolloin Natanael Heidenstrauch perusti sinne piipputehtaan. Sen jälkeen siellä on rakennettu ajokaluja ja harjoitettu raskasta metalliteollisuutta. Rautatiesilta yhdisti saaren mantereeseen, mutta 1900-luvun alussa mantere nielaisi saaren täyttömaan avulla.
Satama ja teollisuusalue
Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatieyhteyden valmistuttua rakennettiin Pasilasta Sörnäistenniemeen rautatieyhteys satamaan. Satamarata avattiin 1863, ja se oli toiminnassa vuoteen 2010 asti. Sörnäisten satama oli ensisijaisesti puutavaran vientisatama, mutta vuonna 1889 sinne rakennettiin ensimmäinen öljysäiliö. Sieltä Nobelin öljyä vietiin eri puolille Etelä- ja Länsi-Suomea lukuisien öljylamppujen polttoaineeksi.
Satama muodosti pitkään oman eksoottisen yhteisönsä. Vuonna 1871 sinne perustettiin kapakka nimeltä Ostkap, jossa oli englanninkielisiä lehtiä ja ulkomaalaisia merimiehiä. Siellä oli keilarata ja talvella kelkkamäki. Alue oli etenkin lasten silmissä jännittävä, ja heidän suussaan se sai nimen Englantilainen metsä. Sataman liepeillä toimi useita salakapakoita ja bordelleja, jotka toivat Sörnäistenniemelle levottomuutta sekä huonoa mainetta pitkäksi aikaa.
Sataman alueella oli juna-asema ja asuntoja luotseille ja rautatieläisille. Asemapäällikön virka-asunto sijaitsi tietysti asemarakennuksessa, johon kuului hieno puutarha. Satamalla oli myös oma palokunta, mikä oli tärkeää, koska siellä oli runsaasti puutavaraa ja palavia nesteitä.
Sörnäisissä oli 1800- ja 1900-luvuilla konepajateollisuuden lisäksi betonitehdas, hattutehdas, vaatetehtaita, teknokemian tehtaita ja runsaasti elintarviketeollisuutta, kuten panimo, teurastamo, virvoitusjuomatehdas, kahvipaahtimo sekä leipä-, margariini- ja makkaratehtaita. Osuusliikkeillä Elanto ja OTK oli kummallakin kokonainen tehdaskortteli lähes koko 1900-luvun ajan. Suvilahdessa ja Hanasaaressa oli Helsingin energiateollisuuden tärkein keskittymä.
Rakennemuutoksen näyteikkuna
Yhteiskunnan rakennemuutos näkyy hyvin Sörnäisissä: Satamat ja voimalaitokset öljysäiliöineen ja hiilikasoineen ovat häipyneet, ja tilalle on tullut korkeita asuinrakennuksia. Tehtaat ovat muuttaneet esikaupunkeihin tai pois Helsingistä, ja niiden tiloista on muokattu hallintorakennuksia, toimistoja ja tapahtumatiloja, tai ne on purettu ja korvattu uusilla. Kaupunki jatkaa kasvuaan, esikaupungit siirtyvät yhä kauemmaksi ja keskusta laajenee. Entiset työläisalueet keskiluokkaistuvat. Menneisyys elää kuitenkin edelleen alueen paikannimissä.
Lähteitä
Hackzell, Kaija: Viertotietä itään ja länteen. Helsingin vanhoja kortteleita 3. Helsingin Sanomat 1988.
Helsingin Sanomat 8.9.1996: Merihaan alla on Pannukakku Saaren ja mantereen väli täytettiin lähes sata vuotta sitten.
Helsingin Sanomat 18.9.2012: Työläiset rentoutuivat Sörnäisten saarissa.
Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Pitkänsillan pohjoispuolelle. (Kaksiosainen väitöskirja vuosilta 1932 ja 1934.) Into 2016.
