Hyppää pääsisältöön

Kruununhaka – sosiaalisten kerrostumien kaupunginosa

Vanhankaupunginlahdelta Vironniemelle siirretty Helsinki ulottui suurin piirtein nykyisen Vironkadun kohdalle. Sen pohjoispuolella oli kruunun hevoshaka, josta kaupunginosa on sittemmin saanut nimensä. Kruununhaan eteläosa on vanhinta Vironniemen Helsinkiä, sillä juuri sinne kaupunki siirrettiin vuonna 1640. Koska Pohjoisrannassa oli satama, lähistölle rakennettiin tulli- ja pakkahuone, makasiineja sekä kauppaporvareiden asuintaloja. Helsingin vanhin kivitalo (1757) sijaitsee Kruununhaassa, samoin vanhin paikallaan säilynyt puurakennus (1816). Helsingin pääkaupunkiasema 1812 toi Kruununhakaan valtakunnallisesti merkittäviä, näyttäviä julkisia rakennuksia. Kruununhaasta tuli hallinnon ja tieteen keskus. Kaupunginosan asukasprofiili on ollut poikkeuksellisen monimuotoinen: piiasta presidenttiin.

Uuden Helsingin vanhin satama

Pohjoisrannassa oli Vironniemen Helsingin vanhin satama, jossa oli pistolaituri jo vuonna 1652. Lähistölle rakennettiin vuonna 1736 tulli- ja pakkahuone puusta, mutta se jäi pian pieneksi. Uusi kivinen tulli- ja pakkahuone valmistui 1765 Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmaan. Se on kantakaupungin toiseksi vanhin kivitalo. 

Rantaa on useaan otteeseen levennetty maantäytöllä, ja läheinen Liisanpuistikko (entinen Elisabetintori) on perustettu täyttömaalle 1800-luvun alkupuolella. Tuolloin puiston reunoille alettiin rakentaa empiretaloja Turusta Helsinkiin siirretyn yliopiston virkamiehille. 

Vallan keskittymä

Jo Ruotsin vallan aikana Kruununhaassa oli vallan keskittymä eli kirkko, raatihuone ja päävartio. Helsingin tultua Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi tämä keskittymä vahvistui. Senaatintori, Suurkirkko, senaatti, yliopisto ja sen kirjasto rakennettiin pääkaupungin edustavaksi profiiliksi. Muut arkkitehtonisesti ja historiallisesti merkittävät kulttuurin ja hallinnon rakennukset, kuten Säätytalo, Ritarihuone, Kansallisarkisto, Suomen Pankki ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo rakennettiin Kruununhakaan 1800-luvun aikana.

Monumentaalikeskusta on kuin pääkaupungin ja sen hallinnon näyteikkuna – paraatipaikka ihan kirjaimellisesti. Siellä on pidetty puheita ja järjestetty paraateja, demonstroitu valtaa mutta myös luotu yhteishenkeä. Toisaalta se on myös kaupunkilaisten ja kansalaisten näyteikkuna, jonne on saavuttu muualta maasta mielenosoituksiin ja kulkueisiin.

Tieteen ja sivistyksen keskittymä

Kruununhaka on myös tieteen ja sivistyksen keskus, jossa on toiminut monia kouluja. Suomen ensimmäinen yliopisto perustettiin Turkuun vuonna 1640. Turun palon jälkeen se siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828, jolloin se sai nimen Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Yliopiston päärakennuksen, kirjaston (nykyinen Kansalliskirjasto) ja opetussairaalan suunnitteli Carl Ludvig Engel.

Lucina Hagmanin Uusi yhteiskoulu toimi ensin pari vuotta puutalossa osoitteessa Kirkkokatu 12, kunnes sen viereen rakennettiin uusi kivitalo vuonna 1902. Koska kaikki halukkaat oppilaat eivät mahtuneet kouluun, Lucina Hagmanin veljentytär Lisa Hagman, joka myös oli opettaja, perusti tätinsä luvalla Yksityisluokat-koulun vuonna 1919. Toimittuaan muutaman vuoden väliaikaisissa tiloissa se sai arkkitehti Elsa Arokallion piirtämän uuden oman rakennuksen vuonna 1925 osoitteessa Kirkkokatu 6. Rakennuksen vihkiäisjuhlaa kunnioittivat läsnäolollaan opetusministeri Emil Nestor Setälä, kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere sekä presidentinrouvat Relander ja Ståhlberg. Lisa teki konkurssin ja joutui luopumaan koulustaan 1933. Tiloissa toimi vuosina 1936–1973 Helsingin tyttölukio. Tilat remontoitiin 1970-luvun lopussa Tieteiden taloksi.

Lue lisää Lucina Hagmanista

 

Halkoja ja luvattomia asuntolaivoja

Halkolaituriin tuotiin kaljaaseilla ja jahdeilla tavaraa, kuten halkoja, 1970-luvun alkuun asti. Sen jälkeen siellä oli jonkin aikaa asuntolaivoja, joista käytiin peseytymässä Mariankadun yleisessä saunassa. Viranomaisten hampaisiin joutui vuonna 1947 rakennettu puinen moottorilaiva Eila, joka oli ”rekisteröity maataloushallituksen kalastusrekisteriin”, kertoi Helsingin Sanomat. Omistaja sanoi pelastaneensa laivan Aurajoesta, kunnostaneensa sen ja siirtäneensä sen Helsinkiin, koska halusi tarjota asuntopulasta kärsiville opiskelijoille halpaa asumista keskeisellä paikalla lähellä yliopistoa. Lehden haastattelemat opiskelijat viihtyivät asuntolassaan ja olivat siitä kiitollisia, mutta heitä uhkasi häätö, koska kaupungin järjestyssääntö ei sallinut majoitustoimintaa ilman viranomaisen lupaa. Lisäksi aluksen paloturvallisuudessa oli puutteita, asuintilat olivat ahtaat ja puutteellisesti varustellut, eikä alusta ollut kytketty vesi- ja viemäriverkostoon. Käyttövesi tuotiin sinne säiliöautolla ja jätevesi laskettiin suoraan mereen. Aluksen sijoitus ja kiinnitys eivät nekään noudattaneet Helsingin satamajärjestystä.

Eila ei ole T-laiturin ainoa laiva. Kun laiturille menee iltasella, nousee laivojen piipuista savu ja pyöreistä ikkunoista paistaa lämmin valo. Jokaisessa laivassa asutaan, mutta Eila on saanut viranomaiset kimppuunsa, koska omistajat ovat laillisesti ilmoittaneet, että laivassa asutaan. Kaikissa muissa laivoissa asutaan salaa, vaikka sen jokainen tietääkin.

HS 16.3.1971

 

Sosiaalista kerrostuneisuutta

Siltavuorella oli 1700-luvulla lähinnä sotilaskasarmeja ja tuulimylly, jollainen oli myös Vironniemenmäellä ja Hämeenkadun mäellä. Seuraavalla vuosisadalla Kristianinkadun ja Siltavuorenrannan tienoilla oli pieniä töllejä, kooltaan noin 10 neliömetriä, joissa saattoi asua kolmekin perhettä. Sakari Topelius toi esiin Helsingfors Tidningar -lehdessä köyhälistön viheliäiset asuinolot Siltavuorella ja Katajanokalla vaatien niihin parannuksia.

Kruununhaassa eli 1800- ja 1900-luvulla sekä säätyläisiä että työläisiä: yhtäältä hallinnon ja yliopiston virkamiehiä ja porvaristoa, toisaalta heidän palvelusväkeään sekä teollisuustyöläisiä ja opiskelijoita. Samoilla kaduilla ja tonteilla oli eri tasoista asumista. Parhaille paikoille katujen varteen rakennettiin – ensin puusta, sitten kivestä – asuintaloja vauraammalle väelle, kun taas palvelusväki asui omissa tiloissaan pihan puolella. Taloja rakennutettiin oman perheen ja suvun käyttöön, mutta niihin rakennettiin asuntoja myös vuokratulojen saamiseksi. 

Työläisetkin saattoivat rakennuttaa asuintaloja Kruununhaan reunamille, kuten Tiikerin kortteliin, jossa tonttimaa oli kohtuuhintaista vielä 1900-luvun alussa. Rakennuskustannukset pysyivät kurissa tinkimällä materiaaleista ja mukavuuksista, esimerkiksi asuntokohtaisten vesiklosettien sijaan riitti huussirivi pihanperällä.

Puutalovaltaisessa kaupungissa, jossa avotulta käsiteltiin usein ja sammutusmahdollisuudet olivat alkeelliset, tulipalovaara oli jatkuvasti läsnä. Kruununhaassa syttyi uhkaava tulipalo syyskuun 3. päivänä vuonna 1852. Kahdessa tunnissa paloi maan tasalle viisi asuinrakennusta ja kolme ulkorakennusta. Suurimmat vahingot kärsi kaakeliuunimestari Sandberg, jonka tuhoutuneella uudella talolla ei ollut palovakuutusta. Tällaisten tulipalojen jälkeen lehdissä tuotiin aina esiin paremman sammutuskaluston ja organisoidun palokunnan välttämättömyys. Viranomaiset suosittelivat kivirakentamista jo 1800-luvun alussa, mutta se yleistyi hitaasti, koska se oli kallista ja vaati tuolloin vielä harvinaista erityisosaamista.

Kulturelli kauppaneuvos ja tupakkatehtailija

Henrik Bogström oli menestyvä liikemies ja mesenaatti. Hän osti 1800-luvun alkupuolella kolme vierekkäistä tonttia Mariankadulla, numerot 5, 7 ja 9. Hän oli kiinnostunut uusista keksinnöistä ja mukana yksityisen kaasulaitoksen perustamisessa. Mariankadulle hankittiin tietysti kaasuvalaistus, vesijohto ja puhelin. Kauppaneuvoksen vanhin poika Leonard  oli lahjakas viulisti, ja perheen ystäviin kuuluivat Snellman, Topelius ja Fredrik Pacius. Borgströmeillä järjestettiin konsertteja ja vietettiin vilkasta seuraelämää.

Borgströmin tupakkatehdas toimi Kruununhaassa vuosina 1834–1928. Vuonna 1850 se oli Helsingin suurin teollisuuslaitos lähes sadalla työntekijällään. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tehdas täytti koko Saukon korttelin. Waldemar Aspelinin suunnittelema, vuonna 1905 valmistunut viisikerroksinen tehdasrakennus osoitteessa Meritullinkatu 1 on edelleen pystyssä.

Tehtaita ja työläisiä

Kruununhaassa toimi Borgströmin tupakkatehtaan lisäksi useita muita tehtaita ja pienempiä verstaita. Maexmontanin viinatehdas toimi Siltavuorenranta 18:ssa vuosina 1893–1918. Se tuhoutui sisällissodassa saksalaisten tykistötuleen. Italialaisten Magin veljesten perustama Helsingin jäätelötehdas toimi Mikko Monosen hautaustoimiston naapurissa Liisankatu 25:n piharakennuksessa vuosina 1960–1998. Vuonna 1922 perustettu yritys on Suomen vanhin edelleen toimiva jäätelön valmistaja. Monosen hautaustoimisto on ollut paikallaan vuodesta 1923 ja  olennainen osa rakennuksen visuaalista ilmettä.  

Vuonna 1925 perustettu Hopeatehdas Oy toimi Vironkadulla vuosina 1930–1965. Kruununhaassa toimi myös Teollisuuskoulu vuosina 1902–1929 osoitteessa Mariankatu 11, josta se muutti uuteen rakennukseensa Kallioon. Neuletehdas Silmu valmisti trikooalusvaatteita ja neuleita vuosina 1933–1978 osoitteessa Kulmakatu 5. Rennot ja mukavat vaatteet kävivät hyvin kaupaksi, ja tiloja laajennettiin sisäpihalle. Kun laajentaminen ei enää ollut mahdollista ja tilat jäivät pieniksi, kutomo muutti Suomenojan teollisuusalueelle Espooseen.

Liisankadun unelmatehdas

Elokuvien kulta-aikaan Suomessa oli useita kilpailevia elokuvastudioita. Niistä suurin oli Suomen Filmiteollisuus Oy eli SF, joka oli toiminnassa vuosina 1934–1963 ja tuotti 237 pitkää elokuvaa. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana se toimi useissa vuokratiloissa eri puolilla kaupunkia, mutta vuonna 1944 toimitusjohtaja T. J. Särkkä löysi Liisankatu 14:n. Hän vuokrasi tennishallina toimineen tilan ja rakennutti modernin studiokompleksin sisäpihalle. Suomen Filmiteollisuuden pääkonttori oli Mikonkadulla, mutta muuten kaikki valtavan unelmatehtaan toiminnot saatiin vihdoin saman katon alle ompelimoa lukuun ottamatta. Elokuvayhtiön tiloissa oli varsinaisten kuvausstudioiden lisäksi teknisiä tiloja, verstaita, varastotiloja, laboratorio, leikkaamo, pukuhuoneita, sosiaalitiloja, harjoitusteatteri ruokala ja toimisto. Liisankadulla hääri näyttelijöiden, ohjaajien ja käsikirjoittajien lisäksi sähkömiehiä, puuseppiä, autonkuljettajia, muusikoita, maskeeraajia ja kampaajia. Koska kyseessä oli suuri tuotantokoneisto, sinne pääsi helposti erilaisiin avustaviin tehtäviin, kuten klaffipojaksi tai valoryhmän avustajaksi.

Liisankadun studiotiloihin loihdittiin jos jonkinlaisia kuvausympäristöjä Suomisen perheen modernista töölöläiskodista Tuntemattoman sotilaan korsuihin ja Prinsessa Ruususen linnaan, ja lähitienoon pihoja ja rappukäytäviä luonnollisesti hyödynnettiin. Jari Lehessaaren pitkällinen salapoliisityö Komisario Palmu -elokuvien ulkokuvauspaikkojen selvittämiseksi johti siihen, että komisario Palmun kotitaloksi paljastui Rauhankatu 11 . Vuonna 2005 talon seinään kiinnitettiin kutsuvieraiden läsnä ollessa asiasta kertova muistolaatta.

Elokuvayhtiön konkurssin jälkeen studioiden B-halli purettiin vuonna 1963. A-halli toimi Ylen äänitysstudiona vuoteen 1979 ja sen jälkeen liikuntatilana, kunnes se purettiin vuonna 2020 uusien asuintalojen tieltä.

Kulttuuriväen kaupunginosa

Etevä muusikko ja musiikkipedagogi Selma Kajanus (1860–1935) asui Kulmakatu 1 C 10:ssä heinäkuusta 1922 kuolemaansa asti. Hänen epätavallisesta ja rajoja rikkovasta elämästään voit lukea tästä: Kuuluisan Robertin pianistisisko Selma Kajanus oli poikkeus säätyläisnaisten joukossa

Kruunaamaton tango- ja iskelmäkuningas Olavi Virta asui 1950-luvulla ollessaan uransa huipulla suuressa ja ylellisessä asunnossa Meritullinkadun ja Rauhankadun kulmassa. Asunnossa oli seitsemän huonetta, sauna, kirjastohuone, seinään muurattu akvaario ja aikansa huipputeknologiaa edustava keittiö, jonka hintavat laitteet oli tilattu Yhdysvalloista.

Runeberg, Snellman ja Topelius asuivat perheineen useissa eri osoitteissa Kruununhaassa. Gustaf Mannerheim asui Mariankatu 5:ssä vuosina 1919–1921. Samaisella kadulla asui muutakin kulttuuriväkeä: Jalmari Finne Mariankatu 28:ssa vuosina 1908–1938, Ilmari Kianto Mariankatu 24:ssa vuosina 1953–1970 ja Henrik Tikkanen Mariankatu 26:ssa vuosina 1962–1964.

Kruununhaassa toimi aikoinaan kaksi taiteilijoiden suosimaa ravintolaa, Kirja ja Savanna. Suomen vanhin ammattiyhdistys, Kirjatyöntekijäin yhdistys, rakennutti Siltavuorenrantaan vuonna 1935 Kirja-talon, johon tuli samanniminen ravintola. Etenkin 1960–70-luvuilla se oli kulttuuriväen suosiossa. Ravintolan toiminta lakkasi vuonna 2007, jolloin tiloihin tuli yksityinen klubi. Osoitteessa Mariankatu 19 avattiin vuonna 1936 Takalan ruokala, jonka jälkeen tiloissa toimi jonkin aikaa ravintola Louhi. Vuosina 1944–2004 tiloissa toimi lasimaalauksistaan tunnettu ravintola Savanna, jossa lähistöllä asuneet taiteilijat ja opiskelijat viihtyivät. 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Ampuja, Outi (toim.) Kun jotain sattuu. Palo- ja pelastustoimi Helsingissä 150 vuotta. Helsingin kaupunki, pelastuslaitos 2011.

Helsingin Sanomat 12.10.1965: Uusia tiloja Helsingin nuorille Liisankadulta. Sivu 4.

Helsingin Sanomat 14.6.1966: Liisankadulle 12-paikkainen tyttökoti. Sivu 5.

Helsingin Sanomat 16.3.1971: Häätö uhkaamassa laivan asukkaita. Sivut 9 ja 12.

Helsingfors Tidningar 25.9.1852, sivu 3

Järvenpää, Eeva: Komisario Palmun kotitalo on Rauhankadulla. Muistolaatta kertoo suomalaisten rakastamasta komisariosta. Helsingin Sanomat 8.10.2005.

Järvenpää, Eeva: Ruskea prima oli tupakkatehtaan tavaramerkki. Helsingin Sanomat 3.9.2005.

Järvenpää, Eeva & Räihä, Sirpa: Vanhinta Helsinkiä. Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista. Helsingin Sanomat 2007.

Karjalainen osakunta: Historia

Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Kustannusosakeyhtiö Otava 2012.

Kovero, Camilla: Minnen från Kronohagen efter krigen. Muistoja sotien jälkeisestä Kruununhaasta. Opus Liberum 2020.

Laine, Kimmo, Santakari, Minna, Seitajärvi, Juha & Hupaniittu, Outi (toim.): Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura; Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, 2019.

Martat: Lucina Hagman

Oksanen, Kimmo: Ravintola Savannan lasimaalaukset poistuvat Kruununhaan katukuvasta. Kulmakuppila vaihtaa taas tyyliään ja nyt myös nimensä. Helsingin Sanomat 28.8.2004.

Ollila, Kaija & Toppari, Kirsti: Puhvelista Punatulkkuun. Helsingin vanhoja kortteleita. Kahdeksas painos. Helsingin Sanomat 1998.

Pörssitieto:Hopeatehdas Oy

Rönkkö, Marja-Liisa: Talo Helsingin ytimessä – Haartmanin puutarhasta kenraalien taloksi. SKS Kirjat 2016.

Suvanto, Pekka: Mariankatu viisi ja seitsemän. Taloutta, kulttuuria, politiikkaa ja rakennustaidetta. SKS 2002.