Senaatintori

Kun Helsingistä tuli vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, sille päätettiin rakentaa uusi, arvonsa mukainen keskusta. Tämä edellytti vuoden 1808 tulipalossa lähes tuhoutuneen vanhan keskustan purkamista. Kaupungin uusi pääaukio, Senaatintori, sai hahmonsa vuoden 1812 asemakaavassa. Senaatintori korvasi entisen Suurtorin, jonka rakennukset mukaan lukien raatihuone ja torin länsilaidalla sijainnut Ulrika Eleonoran kirkko purettiin 1820-luvun jälkipuoliskolla. Suurtori ja kirkkoa ympäröinyt vanha hautausmaa tasoitettiin uuden keskusaukion pohjaksi. 

Senaatintorin ympärille suunniteltiin maan tärkeimmät julkiset rakennukset: senaatintalo, kenraalikuvernöörin virkatalo, luterilainen pääkirkko ja yliopisto. Rakennukset suunnitteli antiikin esikuvien mukaisesti saksalaissyntyinen Carl Ludvig Engel, joka oli aiemmin ollut arkkitehtina Pietarissa. Lopullisen muotonsa Senaatintori sai 1800-luvun puoleenväliin mennessä. 

Helsingin historiallisen keskustan uusklassista rakennustyyliä kutsutaan myös empireksi Ranskan keisari Napoleonin mukaan. Napoleon suosi antiikin Rooman ja Kreikan aiheita ja teki empire-tyylistä muodikkaan. Antiikin arkkitehtuurille olivat tyypillisiä mm. Senaatintorilla nähtävissä olevat pylväsjärjestelmät, joissa Valtioneuvoston linnan korinttilaiset pylväät symboloivat Roomaa ja hallintoa, Yliopiston päärakennuksen joonialaiset puolestaan Ateenaa ja sivistystä. Samaa tyyliä on pullollaan myös Pietari, joka vietti juuri Helsingin pääkaupungiksi julistamisen vuonna (1812) satavuotisjuhliaan pääkaupunkina. Helsingistä tuli tälläkin tapaa Pietarin tytär.

Senaatintalo

Ensimmäiseksi vuonna 1818 aloitettiin maan tärkeimmän hallintorakennuksen, Senaatintalon (nykyisen Valtioneuvoston linnan), rakentaminen. Senaatintorin puoleinen pääsiipi ja Aleksanterinkadun puoleinen siipi valmistuivat 1820-luvun alussa. Koko korttelin täyttäväksi virastotaloksi Senaatintalo valmistui 1900-luvun alkuun mennessä. Senaatintori sai nimensä tästä aukion itälaidalle nousseesta  talosta. Tarve rakennukselle syntyi, kun senaatti päätettiin vuonna 1817 siirtää Turusta Helsinkiin, jonka keisari Aleksanteri I oli julistanut uuden suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi.

Keisarillinen Aleksanterin yliopisto

Keisarillisen Aleksanterin  yliopiston eli nykyisen Helsingin yliopiston päärakennus Senaatintorin länsilaidalla muodostaa Senaatintalon eli Valtioneuvoston linnan symmetrisen parin. Nykyään yliopiston päärakennus muodostuu kahdesta puolesta, Engelin suunnittelemasta vuonna 1832 valmistuneesta ns. vanhasta puolesta Senaatintorin laidalla ja 1930-luvulla rakennetusta ns. uudesta puolesta Fabianinkadun varrella. Yliopisto siirrettiin Helsinkiin Turun palon 1827 jälkeen.

Nikolainkirkko

Senaatintorin pohjoispuolelle alettiin rakentaa luterilaista pääkirkkoa vuonna 1831. Kirkko suunniteltiin nimenomaan luterilaiseksi, vaikka emämaa Venäjä oli vahvasti ortodoksinen. Tämä oli osa Venäjän rauhoituspolitiikkaa: valloitetun alueen sallittiin pitää oma uskontonsa, lakinsa ja kielensä. Keisari Nikolai I:n suojeluspyhimykselle omistettu Nikolainkirkko (vuodesta 1917 Suurkirkko, nykyään Tuomiokirkko) valmistui vuonna 1852, kahdenkymmenen vuoden suururakan jälkeen.

Tosin kuten yllä olevasta suunnitelmasta näkee, alun perin tarkoituksena oli rakentaa myös vielä suurempi ortodoksinen kirkko Nikolainkirkon taakse, mutta Unioninkadun ortodoksisesta kirkosta tuli lopulta paljon vaatimattomampi. Uspenskin katedraali tosin nousi myöhemmin paraatipaikalle Kauppatorin viereen. Idea korkealla mäellä sijaitsevasta ja kaupunkikuvaa hallitsevasta kirkosta haettiin Moskovan Kristus Vapahtajan Kirkosta. Engel edusti 1800-luvun konservatismia ja Napoleonin sotien jälkeistä Pyhän Allianssin henkeä, jossa kirkko nähtiin yhteiskuntaoloja rauhoittavana instituutiona vastavoimana Ranskan maallisen vallankumouksen kaoottisuudelle. Keisari Nikolai I oli myös hallitsijana konservatiivisempi kuin edeltäjänsä Aleksanteri I.

Empirekorttelit

Senaatintorin uusklassiseen kokonaisuuteen kuuluvat oleellisesti myös torin eteläreunalla sijaitsevat kauppiastalot. 1700-luvulla rakennetut talot uudistettiin torin uusklassiseen tyyliin sopivaksi. Erityisesti ns. Bockin talo liittää eteläreunan rakennukset aukion muiden sivujen pylväsarkkitehtuuriin. Bockin talo oli parikymmentä vuotta kenraalikuvernöörin virkatalona, minkä jälkeen siitä tuli raatihuone. Nykyään se on osa kaupungintalokorttelia.

Senaatintorin uusklassista ilmettä täydentävät ns. Arppeanum torin koilliskulmassa ja yliopiston kirjasto luoteiskulmassa. Lähikorttelit mukaan lukien alueesta muodostuisi yhtenäinen, hyvin säilynyt kokonaisuus – ellei Unioninkadun ja Aleksanterinkadun kulmataloa olisi purettu 1930-luvun alussa ja korvattu massiivisella pankkirakennuksella vuosina 1934–1936.

Senaatintori ja Helsingin empirekorttelit on suojeltu vuonna 1952. Viimeinen muutos Senaatintorin ulkoasuun tehtiin vuonna 1894, jolloin keskelle toria pystytettiin keisari Aleksanteri II:n muistopatsas.

Salamurhaajan uhrina kuollutta Aleksanteria muistettiin Suomessa hyvänä hallitsijana, sillä hänen aikanaan tehtiin merkittäviä yhteiskunnallisia, hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia. Niistä kiitollisina suomalaiset kunnioittivat häntä julkisella muistomerkillä.  Vallankumousvuonna 1917 venäläisistä sotilaista ja siviileistä koostuva väkijoukko kuitenkin yritti hajottaa Aleksanteri II:n patsaan. Myös itsenäisyyden alkuaikoina Venäjän keisarin patsasta vaadittiin poistettavaksi Helsingin paraatipaikalta. Se sai kuitenkin jäädä jalustalleen, ja nykyään asiaan liittyvät tunteet ovat jo viilentyneet. 

Valtiollisen ja kansalaistoiminnan näyttämö

1800-luvun lopulle saakka Senaatintori palveli ensi sijassa yhteiskunnan eliitin – armeijan, hallinnon, kirkon ja tieteen – instituutioita ja seremonioita, Torilla nähtiin mm. sotilasparaateja sekä valtiopäivien avajaisiin ja yliopistojen promootioihin liittyviä juhlavia kulkueita. Kansalaiset osallistuivat tapahtumiin lähinnä katsojina ja alamaisina.

1800-luvun lopulla Senaatintorista tuli uudenlaisen poliittisen toiminnan näyttämö. Taustalla oli Suomen ja Venäjän suhteiden kiristyminen, yhteiskunnalliset muutokset sekä siirtyminen sääty-yhteiskunnasta kansalais- ja luokkayhteiskuntaan. Helmikuun (maaliskuun) manifesti vuonna 1899 sekä sitä seurannut ns. sortokausi aktivoivat suomalaiset nationalistiseen vastarintaan.  Suomalaiset marssivat kaduilla, osoittivat mieltään ja lakkoilivat vastalauseena Venäjän pyrkimyksille yhtenäistää valtakunnan lainsäädäntöä. Useat eri ryhmittyvät suunnittelivat poliittisia terroritekoja. Ensimmäisenä niistä toteutettiin kenraalikuvernööri N. I. Bobrikovin murha. Eugen Schauman ampui ensin Bobrikovin ja sitten itsensä Senaatintalon portaikossa 16.6.1904. 

1900-luvulla Senaatintorilla ovat kokoontuneet eri aikoina erilaiset poliittiset voimat. Suurlakosta itsenäistymiseen tori oli erityisesti työväenliikkeen järjestämien joukkokokousten pitopaikka.

Sotien välisenä aikana Senaatintoria hallitsivat valtiolliset tapahtumat ja mielenosoituksista vastasi lähinnä poliittinen oikeisto. Torilla nähtiin mm. vuosittaiset sotilasparaatit alkaen valkoisen armeijan voitonparaatista vuonna 1918. Myös talonpoikaismarssi vuonna 1930 päättyi Senaatintorille. Toisen maailmansodan jälkeen vasemmisto otti Senaatintorin jälleen käyttöönsä mielenosoituksineen sekä vappu- ja rauhanmarsseineen. Vaikka poliittiset voimasuhteet muuttuvat, Senaatintori on pysynyt yhteiskunnallisen kritiikin ja demokraattisten mielenilmausten näyttämönä.  

Sotien jälkeen Senaatitori on tarjonnut juhlavat puitteet monenlaisille kansalaistapahtumille. Lucia-juhla, ylioppilaiden itsenäisyyspäivän soihtukulkue ja uuden vuoden vastaanotto ovat kaikki 1950-luvulla vakiintuneita perinteitä. Leningrad Cowboys -yhtyeen ja Puna-armeijan kuoron Total Balalaika Show vuonna 1993 oli Senaatintorin tapahtumahistoriassa eräänlainen kulminaatiopiste. Senaatintori demokratisoitui koko kansan tapahtumatoriksi, jossa on pidetty mm. ilmaiskonsertteja, taidetapahtumia ja sambakarnevaaleja.  

Kirjallisuutta

Kervanto Nevanlinna, Anja: Helsingin historia vuodesta 1945: 4, Voimat jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010. Helsingissä: Otava, 2012

Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Helsinki. Otava: 2012.

Kolbe, Laura ja Åström, Anna-Maria: Helsingin historia vuodesta 1945: 5, Kaupunkilaisten Helsinki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016.

Meinander, Henrik (toimittaja): Unioninakseli: Pääkaupungin läpileikkaus. Helsinki: Teos, 2012.

Torikorttelit Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut 2011:2 / Katu- ja puisto-osasto.