Teloitus on oikeuden lain nojalla määräämän kuolemantuomion täytäntöönpano. Tällöin tuomittu surmataan rangaistukseksi rikoksesta. Ennen kuin vankeusrangaistus yleistyi 1800-luvulla, kuolemanrangaistus oli yleinen tuomio vakavista rikoksista. Niihin luettiin henkirikosten ja maanpetoksen lisäksi myös esimerkiksi ryöstö, varkaus ja kaksinnaiminen. Rikos horjutti yhteiskuntajärjestystä, mutta rangaistus palautti järjestyksen. Rangaistus oli tärkeä myös Jumalan lepyttämiseksi. Rankaisematon rikos saattoi vihastuttaa Jumalan ja suistaa koko maan turmioon. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely, jossa syytetty piti osoittaa syylliseksi tai hänen tuli tunnustaa rikoksensa. Syytöntä ei haluttu teloittaa. Ylemmät oikeusasteet kuten hovioikeus saattoivat muuttaa kuolemantuomion vapausrangaistukseksi. Viimeinen rauhan ajan teloitus tapahtui Suomessa vuonna 1825, Helsingissä vuonna 1819. Laki olisi mahdollistanut kuolemanrangaistuksen rauhan aikana vuoteen 1949 asti ja sodan aikana vuoteen 1972 asti.
Teloitustapana oli useimmiten mestaaminen, siis pään lyöminen kirveellä pois. Erityisesti varkaita teloitettiin myös hirttämällä. Teilaaminen eli teloitetun ruumiinosien sitominen julkisesti nähtäville korkealle teilipyörään taas oli nöyryyttävä rangaistus, johon saatettiin tuomita esimerkiksi ryöstömurhasta tai majesteettirikoksesta, siis kuninkaan henkeen tai maineeseen kohdistuvasta loukkauksesta. Mestatun ruumis voitiin myös polttaa roviolla. Osa kuolemanrangaistusta olikin julkinen häpeä jopa kuoleman jälkeen. Teloitetun ruumista ei saanut haudata kirkkomaalle vaan varsinaisen hautausmaan ulkopuolelle. 1900-luvulla ampuminen oli pääasiallinen teloitusmuoto.
Teloitus oli paitsi rikollisen rankaisemista myös tarkoitettu opiksi ja varoitukseksi kaikille muille. Sitä seuraamaan kokoontuivat kaikki kynnelle kykenevät kaupunkilaiset: palkollisille voitiin esimerkiksi antaa vapaata mestauspäivänä. Teloitusta odotteleva väkijoukko taas veti puoleensa kaupustelijoita ja kapakoitsijoita. Teloituksia tehtiin myös silloisen Helsingin pitäjän puolella. Nykyisessä Suutarilassa Lestimäellä oli 1700-luvulla mestauspaikka. Paikalle on pystytetty muistokivi.
Lehdissä kirjoitellaan usein ”teloitustyylisistä murhista”. Silloin kyse ei ole oikeuden tuomion täytäntöönpanosta vaan omankäden oikeudesta. Varsinkin sisällissodan aikana kuolemantuomioita jaettiin pikaoikeuksissa ja vihollisia teloitettiin kokonaan ilman oikeuskäsittelyä. Sotien aikana myös oikeudessa tuomittuja karkureita, kapinallisia, niskoittelijoita ja vakoilijoita on teloitettu. 1900-luvulla teloitukset eivät enää olleet julkisia vaan ne tehtiin mahdollisimman syrjässä ja usein aikaisin aamulla. Satoja vuosia vanhemmat teloituspaikat tunnetaan paremmin. Vuonna 1918 Valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomitut teloitettiin luultavimmin Kustaanmiekan lähellä kapioneerien Delwig ja Boije välisellä maavallilla, nykyisen ravintola Walhallan tienoilla olleella teloituspaikalla.
Viimeinen sodan aikainen teloitus Suomessa pantiin toimeen vuonna 1944. Maanpetoksesta tuomittu ompelija Martta Koskinen ja Olavi Heiman teloitettiin silloisella Malmin ampumaradalla, nykyisen Kivikon liikuntapuiston alueella, 28.9.1943. Tutustu Martta Koskisen tarinaan Ompelija-elokuvan kautta: Koulukino, oppimateriaalit: Ompelijatar Martta Koskinen
Lähteet
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005846208.html(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lindstedt, Jukka. Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221, Helsinki 1999.
Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava – Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.
https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4096426(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Santahaminan teloituspaikasta:
