Suomenlinnassa on eri aikojen katastrofeissa menehtyneille pystytetty Susisaareen Piperin puiston viereen vuonna 1951 obeliskimainen muistomerkki, jonka on suunnitellut arkkitehti Elsi Borg. Kiveen on kaiverrettu ainoastaan latinankielinen sana Mortuis (kuolleille) ja vuosiluvut 1808, 1855, 1906, 1917/1918 ja 1937.
1808 – Venäjä hyökkää
Vuosina 1808–1809 käytyyn Suomen sotaan tultaessa Suomi oli ollut satoja vuosia Ruotsin itäinen osa. Sotaa käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä. Siihen syynä oli Venäjän ja Ranskan välillä 1807 solmittu rauha ja kumppanuus, jonka seurauksena Venäjä lupasi painostaa Ruotsia osallistumaan Ranskan vihollisen Britannian kauppasaartoon. Venäjä hyökkäsi 21.2.1808 Kymijoen yli itäiseen Ruotsiin. Jo kuukauden kuluttua tästä Venäjä julisti tavoitteekseen koko silloisen Suomen valloittamisen.
Sotaa käytiin monin paikoin Suomessa, ja maaliskuun alussa 1808 venäläiset miehittivät Helsingin ja piirittivät Viaporin aloittaen samalla saarten psykologisen painostuksen. Koska Helsinki antautui taisteluitta, sitä ei poltettu. Viaporin varsinaiset pommitukset alkoivat 19.3. ja kestivät kolme päivää. Välillä ruotsalaisten ja venäläisten kesken käytiin neuvotteluja, joissa liioiteltiin mm. hyökkääjien tulivoimaa. Pommittamiset alkoivat uudestaan 28.3. ja kestivät tuolloin viisi päivää. Linnoituksen komendantti Carl Olof Cronstedt päätti lopulta suostua ehtoon, jonka mukaan Viapori antautuisi, mikäli Ruotsista ei tulisi 3.5. mennessä sotalaivoja avuksi. Apua ei tullut, ja Viapori antautui venäläisille. Saarilla on arvioitu olleen piirityksen aikana noin 6900 sotilashenkilöä sekä noin 2700 siviiliä. Vaikka antautumista on usein kritisoitu, pommitusten päättyminen säästi kuitenkin lukuisilta lisäuhreilta.
Muualla Suomessa sotatoimet jatkuivat vielä yli vuoden, vaikka Venäjä julisti jo 1808 Suomen kuuluvan Venäjälle. Sota päättyi virallisesti 17.9.1809 Venäjän voittoon ja Haminan rauhaan. Suomi oli siitä hetkestä alkaen osa Venäjää, Suomen suuriruhtinaskunta. Alueelle saatu autonomia oli myös tulevien itsenäistymistoiveiden alullepanijana.
1855 – Krimin sota
Krimin sotaa käytiin vuosina 1853–1856 Osmanien valtakunnan (nyk. Turkin edeltäjä), Britannian, Ranskan sekä Sardinian muodostaman liittouman ja Venäjän välillä. Sodan syyt olivat sekä uskonnolliset että valtapoliittiset. Venäjä vaati Osmanien valtakuntaa hyväksymään kristittyjen kansalaistensa suojelijaksi Venäjän tsaarin, ja venäläiset ortodoksimunkit kiistelivät ranskalaisten roomalaiskatolisten munkkien kanssa kahden Jerusalemissa sijaitsevan kirkon hallinnasta. Lisäksi Venäjä halusi turvata vaikutusvaltansa Moldovan suunnalla, Mustallamerellä ja sen salmissa sekä Konstantinopolissa. Peläten venäläisen vaikutuksen kasvua osmanit julistivat Ranskan ja Britannian tukemana sodan Venäjälle vuonna 1853.
Suurin osa sotatoimista keskittyi Krimin niemimaalle sekä Balkanille, mutta sota laajeni jonkin verran myös Venäjän Tyynenmeren rannikolle, Vienanmerelle sekä Itämerelle. Nykyisen Suomen alueelle ulottuvista tapahtumista käytetään yleisesti nimitystä Oolannin sota. Nimitys tulee Ahvenanmaan ruotsinkielisestä nimestä, koska brittiläis-ranskalainen laivasto tuhosi mm. Ahvenanmaalla sijaitsevan Bomarsundin linnoituksen sekä paljon muita kohteita pitkin rannikkoa.
Oolannin sodan aikana brittiläis–ranskalainen laivasto ampui tykeillä ja raketeilla venäläistä Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla 46 tunnin ajan mereltä käsin. Linnoitus kesti, eikä sitä onnistuttu valloittamaan, vaikka brittilaivastolla oli käytössään sen ajan uudenaikaisia raketteja. Kyseinen taistelu 9.–11.8. oli samalla Oolannin sodan viimeinen suuri yhteenotto. Viaporissa kuoli pommituksissa arviolta noin 60 ihmistä ja loukkaantui noin 200.
1906 – Viaporin kapina
Viaporin linnoituksessa nousi heinä-elokuun vaihteessa 1906 venäläisen sotaväen kapina upseeristoa vastaan. Se liittyi Venäjän ja Japanin välisessä sodassa 1904–1905 alkaneeseen yhteiskunnalliseen kuohuntaan, joka johti Venäjällä vuoden 1905 vallankumoukseen sekä siirtymiseen perustuslailliseen monarkiaan. Suomen suuriruhtinaskunnassa koettiin 1905 suurlakko ja 1906 siirryttiin säätyvaltiopäivistä yksikamariseen eduskuntaan.
Viaporin kapinan taustalla oli bolševikkeja ja sosialistivallankumouksellisia, jotka olivat soluttautuneet sotavoimiin. Tarkoitus oli toteuttaa kapina Venäjän Itämeren laivastossa ja sen avulla vallankumous Venäjällä tsaarin syrjäyttämiseksi. Levottomuuksia oli myös muualla Helsingissä ja sen ympäristössä.
Kapina alkoi 30.7.1906 ja taistelut kestivät kolme vuorokautta. Kapinalliset odottivat apua suurlakossa vaikuttaneilta punakaartilaisilta, joista arviolta 150 kuljetettiin yön pimeydessä laivalla Hietalahdesta Kuninkaansaareen. Nämä jäivät kuitenkin Vallisaaren puolelle taisteluiden ajaksi. Tykinlaukaus räjäytti myös Kuninkaansaaren ruutikellarin kolmantena taistelupäivänä. Tarkkaa lukua kapinassa kuolleista ei ole tiedossa, mutta ihmisuhreja arvioidaan olleen muutamasta sadasta tuhanteen henkeen. Sen lisäksi 43 kapinallista teloitettiin jälkeenpäin. Vallankumous jäi kytemään pinnan alle noin vuosikymmenen päähän.
1917/1918 – vallankumous ja sisällissota
Maaliskuussa 1917 Venäjällä syttyi vallankumous, jossa tsaari syrjäytettiin hallitsijan paikalta ja vallan otti väliaikainen hallitus. Myös Suomessa vallankumoukseen johtanut poliittinen propaganda nosti venäläisessä sotaväessä vihaa esimiehiä kohtaan. Nämä tunteet purkautuivat väkivaltaisina tekoina, ja matruusit surmasivat Viaporissa 16.–18. maaliskuuta 1917 lähes sata upseeria. Veritekoja ei koskaan tutkittu, koska vallankumouksellinen pääministeri Alexandr Kerenski armahti matruusit saman vuoden heinäkuussa.
Venäjällä tilanne eteni vallan siirtymiseen väliaikaiselta hallitukselta bolševikkien neuvostoille ja lokakuussa Vladimir Leninin johdolla toiseen vallankumoukseen. Tuolloin syntyi sosialistinen Neuvosto-Venäjä (myöh. Neuvostoliitto) ja maa ajautui monivuotiseen sisällissotaan. Venäjän romahtaessa Suomen suuriruhtinaskunnassa koettiin jo pitkään toivottu itsenäistyminen mahdollisena ja eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917. Irtautuminen Venäjästä aiheutti kuitenkin Suomessa taloudellisen, valtapoliittisen ja sotilaallisen kriisin, joka syveni sisällissodaksi 27.1.1918 alkaen. Osapuolina olivat Suomen senaatin asevoimat (valkoiset) ja Suomen kansanvaltuuskunnan aseelliset joukot, Suomen Punainen Kaarti (punaiset). Sotatoimiin osallistui lisäksi mm. Saksassa koulutettuja suomalaisia jääkäreitä sekä saksalaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia sotajoukkoja. Sisällissota päättyi punaisten häviöön 15.5.1918.
Sisällissodan päätyttyä Suomessa oli useita punavangeille perustettuja vankileirejä. Nimensä toukokuussa 1918 Viaporista Suomenlinnaksi muuttaneesta linnoituksesta muodostui yksi suurimmista (enimmillään noin 10000 vankia). Leirillä kuoli ihmisiä ja heitä vapautettiin sekä siirrettiin muualle, joten punavankien määrä väheni koko ajan. Vankileiri lakkautettiin 15.9.1918 mutta jatkoi sen jälkeen vielä pakkotyölaitoksena. Vankimäärä oli syyskuussa noin 5000 henkeä. Pakkotyölaitoskin lakkautettiin 14.3.1919, jolloin viimeiset 29 punavankia poistuivat Suomenlinnasta. Epäonnistunut muonitus ja siitä seurannut nälänhätä, huono hygienia, suolistotaudit, keuhkokuume, vesikauhu ja espanjantauti aiheuttivat runsaasti vankikuolemia. Linnoituksessa teloitettiin 71 tuomittua vankia, joiden lisäksi tuomitsemattomia vankeja surmattiin ainakin 69. Kaikkiaan punavankeja kuoli Suomenlinnassa noin 1100.
1937 – Vallisaaren räjähdysonnettomuus
Helsingin edustalla aivan Suomenlinnan vieressä sijaitseva Vallisaari oli ennen vuotta 1918 osa venäläistä Viaporin (Suomenlinnan) meripuolustusrintamaa monien muiden lähialueiden tavoin. Siltä ajalta on peräisin paljon ammusvarastoja sekä vallituksia. Saari oli Suomen Puolustusvoimien käytössä vuosina 1918–2012. Siellä olevassa ammusvarastossa tapahtui tuhoisa räjähdysonnettomuus 9.7.1937. Tapahtuma sai ilmeisesti alkunsa ammusten varomattomasta käsittelystä, ja räjähdykset etenivät varastosta toiseen pitkänä sarjana. Ihmiset koettivat paeta tuhoa parhaansa mukaan veneillä ja jopa uiden. Tapahtuman seurauksena syttyneitä tulipaloja sammutettiin pitkään, koska vielä jälkisammutustenkin yhteydessä ilmeni uusia räjähdyksiä kahden vuorokauden ajan.
Onnettomuudessa kuoli kaikkiaan 12 henkilöä ja useita kymmeniä loukkaantui. Yksitoista kuollutta haudattiin Suomenlinnaan Piperin puiston viereen, ja sille paikalle pystytettiin vuonna 1951 edellä mainittu muistokivi Mortuis lukuisille jo aiemminkin henkensä menettäneille ihmisille.
Lähteitä ja lisätietoja
Helsingin kaupungin historia -kirjasarja (osat II, III:1, IV:1, V:2)
Suomenlinnan historiaa Suomenlinnan omilla sivuilla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Viaporista Suomenlinnaan -artikkeli itsenäisyys100-sivuilla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
