Hyppää pääsisältöön

Vuosaari

Vuosaari oli nimensä mukaisesti ennen saari, kunnes maankohoamisen seurauksena se hiljalleen muuttui niemeksi. Vuosaari oli keskiajalta aina 1800-lukuun saakka maaseutua, jolle meren läheisyys antoi oman leimansa. Alueelle nousi ensin pari kartanoa, myöhemmin huviloita, sitten teollisuutta ja 1960-luvulla se liitettiin Helsingin kaupunkiin ja rakennettiin moderniksi lähiöiksi. 2000-luvulla Vuosaaren satama ja lisääntynyt asuinrakentaminen ovat edelleen vilkastuttaneet Vuosaarta, mutta se on säilyttänyt myös merellisen ja luonnonläheisenkin puolensa.

Varhainen historia

Jääkauden jälkeen meri lainehti nykyisen Vuosaaren alueen päällä vielä tuhansia vuosia. Alueen korkeimmat luontaiset mäet: Mustavuori, Vanttikallio ja Meri-Rastila, olivat vielä 7000 vuotta sitten ulkosaariston reunalla sijaitsevia pieniä saaria ja Ole Kandelinin puiston mäet vain vähäisiä luotoja ja karikkoja, joissa aallokko nosti tyrskyjä navakalla tuulella. Vuosaaren alueella eläneistä ensimmäisistä asukkaista ei maisemaan ole juurikaan jäänyt muistoja. Vanttikallion pohjoisosassa olevaa pahoin tuhoutunutta kiviröykkiötä on epäilty mahdolliseksi metallikautiseksi haudaksi. Kyseessä voi kuitenkin olla luontainen muinaisrantakivikko, jossa saattaa olla ihmisen toiminnan jälkiä. Vartiokylän lahden länsirannalla sijaitsi varhaiskeskiajalla mäkilinna nykyisen Linnavuoren huipulla.

Vuosaari oli nimensä mukaisesti saari vielä ainakin 1550-luvulla, mutta jo 1600-luvun lopussa se oli käytännöllisesti katsoen kasvanut kiinni mantereeseen. Maakohoamisen seurauksena sen mantereesta erottavat Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti vähitellen madaltuivat ja lopulta saaresta tulikin niemi. Sanana Vuosaari tulee alunperin ruotsinkielisestä paikannimestä Norsöö, joka tarkoittaa saarta kapean salmen varrella. . 1800-luvulla Vuosaaren ruotsinkielinen nimi vääntyi muotoon Nordsjö.

Vuosaari oli keskiajalla pitäjien välistä rajamaata: se kuului varhaisemmalla keskiajalla Porvoon emäpitäjään, jonka jälkeen 1300-luvun alkupuolella perustettuun Sipoon kappeliin ja myöhempään kirkkopitäjään. 1500-luvulla vuosaarelaiset maksoivat kirkolliset veronsa Helsingin kirkkopitäjään ja muun muassa maaveronsa Sipoon hallintopitäjään. 1500-luvun lopulla Vuosaaressa sijaitsi kruunun laivanveistämö, Norsö Bankstad. Veistämö sijaitsi suunnilleen nykyisen Rastilan leirintäalueen kohdalla.

 

Nordsjön kartano

Vuosaaren kartano kuuluu Helsingin merkittävimpien kartanoympäristöjen joukkoon. Ensimmäinen karttamerkintä kartanosta on vuodelta 1540. Kartanon ohi sen itäpuolella on kulkenut historialliselta Porvoon maantieltä Kalvikiin johtava vanha kylätie, jolta erkani suora puukujanne kartanolle vielä 1800-luvulla.

Nordsjön kartano on entinen Henriksbergin eli Backmansin ratsutila. Kantatilaan liitettiin kaksi taloa 1600-luvun puolivälissä. Näiden lisäksi kartanoon yhdistettiin kahdessa vaiheessa, ensin 1870-luvulla ja myöhemmin 1910-luvulla Postlarsin ratsutila sekä 1880-luvulla Skatan perintötila. 1500-1600-luvulla tilan omisti Henrikssonin suku, 1600-1700-luvun luvun taitteessa Backmanien suku.

Vuonna 1723 oli annettu asetus kruununtilojen ja augmenttien eli kartanoiden aputilojen perinnöksi ostosta. Tämä vauhditti talonpoikaistilojen ja ratsutilojen siirtymistä säätyläisten omistukseen. Nordsjön kartanon omistajat vaihtuivat useasti, eivätkä omistajat ilmeisesti asuneet kartanolla, vaan Helsingissä. 1800-luvun alkuun tultaessa kartanoa hallitsi helsinkiläinen kauppias Mathias Enning puolisonsa Sophia Sederhomin kanssa aina Venäjän vallan alkuun vuoteen 1809 saakka. Myös 1800-luvulla kartano vaihtoi useamman kerran omistajaa, joukossa mm. majuri Karl Fredrik Hagelstam sekä ylikomissaari Anders Johan Chydenius  perillisineen. Kartanon laajentamisen aikoihin 1800-1900-luvun taitteessa se oli Janssonin suvun hallussa, sitten omistajia olivat kauppaneuvos Robert Emanuel Mattsonin perilliset.

Kartanotalous oli tuohon aikaan miltei omavaraista ja elintarvikkeita tuotettiin myös torille myytäväksi pääkaupungin tarpeisiin. Vuosaaren kartanossa oli 1900-luvun alkupuolella runsaasti työntekijöitä, kaikkiaan 70-80 henkeä, joista puolet lapsia. Navetassa oli satakunta lehmää, tallissa useita kymmeniä työhevosia. Tiheiden omistajanvaihdostensa vuoksi kartano ei koskaan ollut aivan tyypillinen sukutila. Lopullisesti tämä vaihe päättyi, kun kartano siirtyi vuonna 1937 tiili- ja kevytbetonitehdas Oy Saseka Ab:n omistukseen. Kartano toimi Sasekan tehtaiden työväen asuinrakennuksena aina tehtaan toiminnan loppumiseen saakka 1970-luvulle. Kartanon nykyisen päärakennuksen rakennusvuotta ei tiedetä, mutta on esitetty, että kartanon vanhin säilynyt osa, eteläpäähän liittyvä siipirakennus, olisi 1800-luvun alkupuolelta. Tuolloin rakennus oli pohjamuodoltaan viisihuonetyyppinen keskeissalirakennus.

Rastbölen kartano

Rasbölle (Rastböle) mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa. Rastilan kylän asema maakirjakylänä päättyy, kun se yhdistetään kolmen muun vuosaarelaiskylän kanssa yhtenäiseksi Vuosaaren kyläksi Helsingin voutikunnan ensimmäisessä maakirjassa vuonna 1556.

Rastbölen asema pienenä kartanona oli erilainen verrattuna vanhoihin suuriin rälssitiloihin. Helsinkiläinen porvaristo ja aatelittomat virkamiehet ostivat maatiloja kesänviettopaikoiksi kaupunkien lähistöltä 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Tämä yleistyi 1800- luvun puolessa välissä, jolloin esimerkiksi Rastbölen tila muuttui ratsutilasta kesänviettopaikaksi. Samalla yleistyi kartano-nimitys, jota käytettiin säätyläisomisteisista ratsutiloista, talonpoikaistaloista tai kesähuviloista. Tässä yhteydessä kartano viittaa verovapaaseen rälssimaahan, jonka omistaminen vapautui aatelittomille säädyille osittain vuonna 1789. Omistajat alkoivat käyttämään tiloista nimitystä kartano, jonka vaikutelma haluttiin luoda rakentamalla ”kartanomainen” päärakennus puistoineen.

Rastilan päärakennuksen rakennusvuosi on ajoitettavissa 1850-luvulle. Päärakennukseen suunniteltiin laajennus vuonna 1908. Arkkitehti Birger Federleyn laatimissa laajennus piirustuksissa rakennukseen on sijoitettu toinen kulmatorni. Rastbölen tila myytiin Helsingin kaupungille vuonna 1951. Päärakennus toimi retkeilymajana, leirikeskuksena ja Rastilan Maja nimisenä ulkoilumajana. Rastilaan siirrettiin Tullisaaren entiseltä leirintäalueelta pieniä lomamökkejä 1950-luvulla. Lomamökeistä osa purettiin ja osa siirrettiin uudelle mökkialueelle 1970-luvulla. Kaupunki hyödynsi entisen Rastilan tilan viljelyspeltoja telttaretkeilijöiden leirintäalueena. Päärakennuksen länsipuolelle rakennettiin rantasauna vuonna 1952 retkeilijöitä varten. Tilan pohjoispuolelta lohkottiin tontteja rintamamiestaloille, joiden muodostama asuinalue erotettiin kuusi aidalla ulkoilualueista. Suomalaisten lisääntynyt vapaa-aika, autokannan kasvu ja tieverkoston nopea kehittyminen mahdollistivat leirintämatkailun nopean kasvun 1960- ja 1970-luvuilla. Leirintäalueilla lisääntyivät telttailijoiden lisäksi matkailuvaunut, jotka mahdollistavat vaivattoman kotimaanmatkailun lisäksi matkustamisen Pohjoismaihin. 

Vuosaari maailmansodissa

Vuosaareen rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitteita, joiden tarkoitus oli suojata Katajanokalla ja Kruunuvuoren selällä sijaitsevaa Venäjän Itämeren laivaston tukikohtaa. Mustavuorta ja Porvarinlahden rantaa alettiin linnoittaa 1916. Varustukset olivat osa koko pääkaupunkiseutua kiertänyttä tykkipattereiden, taisteluhautojen ja tuliasemien ketjua. Skatanniemeen alettiin rakentaa 1916 neljän raskaan rannikkotykin tykkipatteria. Niemen juurelle valmistunutta massiivista betonipatteria ei ehditty aseistaa, kun vallankumoukset Venäjällä 1917 hidastivat linnoitustöitä ja lopulta päättivät ne.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto teki useita ilmahyökkäyksiä Helsinkiin. Kaupungin ilmatorjunnan kehityttyä 1943 hankittujen valvonta- ja tulenjohtotutkien ansiosta, tehokas ilmatorjuntatykistön sulkutuli pakotti koneet pudottamaan pomminsa ja kääntymään pois jo hyvän matkaa ennen kantakaupunkia. Vuosaari sai tuolloin osansa vihollisen päälähestymissuunnasta, kaakosta saapuvien koneiden pommilasteista.

Kevättalvella 1944 Helsinkiin kohdistui kolme suurta, useita tunteja kestänyttä ilmahyökkäystä. Ensimmäisten öisten suurpommitusten jälkeen havaittiin, että kaupungin itäpuolella ja Porvoon suunnassa syttyneiden tulipalojen seurauksena osa koneista harhautui pudottamaan pommilastinsa harvaan asutuille seuduille, esimerkiksi Vuosaareen ja sen ympäristöön. Ilmahyökkäysten aikana Helsingin ympärille sijoitettujen valonheitinten harkitulla käytöllä, siten että ajoittain ainoastaan idän puoleiset valonheittimet olivat sytytettyinä, pyrittiin luomaan vaikutelma, että kaupunki olisikin sijainnut idempänä. Viimeisessä suurhyökkäyksessä 16.–17.2.1944 Nordsjön alueelle sytytettiin palamaan parikymmentä puutavarasta ennakkoon koottua roviota, heti hyökkäyksen alkuvaiheen jälkeen. Tämä sai Vuosaaren alueen näyttämään liekkien vallassa olevalta Helsingin kantakaupungilta. Nordsjön kartanon pellolle sijoitettiin 4-tykkinen ilmatorjuntapatteri, jonka tehtävä oli ampua sulkutulta harhautusmielessä. Nämä harhautustoimet ovat saaneet myöhempinä aikoina ylikorostetun aseman tarinoissa Helsingin ilmapuolustuksen onnistumisesta jatkosodan lopussa mutta epäilemättä niillä on ollut oma osansa kaupungin säästymisessä sitä uhanneelta massiiviselta tuholta.

Kasvavan ja vaurastuvan Helsingin läheisyys toi 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkupuolella alueelle huvila-asutusta. Höyrylaivaliikenteen tulo mahdollisti myös kesäasutuksen leviämisen, ja kesäasukkaat rakensivat itselleen rantahuviloita. Huvilarakentamisen suosio alueella jatkui pitkälle 1900-luvun puoliväliin. Uuden Porvoon maantien rakentamisen suunnittelun yhteydessä 1920-luvulla nousi ajatuksia myös esikaupunkiasutuksen muodostamiselle Nordsjön kylän alueille. Valmistuessaan 1930-luvulla maantie liitti kylän entistä tiiviimmin pääkaupungin vaikutuspiiriin. Vuosaaren elinkeinorakenne ja maisema alkoi muuttua 1930-luvun lopussa Lohjan Kalkkitehtaan tytäryhtiö Saseka Oy:n tiilitehtaan rakentamisen myötä. Sasekan tehdas sijoitettiin Vuosaaren eteläosaan. Tehtaan maa-alueita rakennettiin suunnitelmallisesti jo 1940-luvulta lähtien. Kasvava teollisuus toi myös asukkaita, joille tarvittiin tiettyjä peruspalveluja, kuten koulu. Tässä vaiheessa Vuosaari kuului siis vielä Helsingin maalaiskuntaan (nykyisin nimeltään Vantaa).

SASEKA (Saseka-nimi tulee sanoista santa, sementti ja kalkki) päätti 1938 rakentaa Siporex kevytbetonin ja Kahi-tiilien valmistusta varten tehtaan Vuosaareen, missä oli hyvät  hiekkaesiintymät. Sotien jälkeen kysyntä kasvoi ja tehdasta laajennettiin useassa vaiheessa. Saseka-tehtaan toiminta loppui joulukuussa 1978. Kaupunki oli ostanut kaikki tehtaan alueet laajoine hiekkakuoppineen ja käynnistänyt Etelä-Vuosaaren suunnittelun. Arkkitehti Pirkko Wesamaan suunnittelema ruokalarakennus vuodelta 1952 toimii nykyään kerhotalona nimeltä Saseka, ja on ainoa alueelle rakennettujen uusien kerrostalojen keskelle jäljelle jäänyt entisen tehtaan rakennus. Wesamaan suunnittelema on myös vuona 1950 valmistunut Heteniityn koulu.

Vähitellen sotien jälkeen Vuosaarta rakennettiin yhä enemmän. Koko Vuosaaren kattavan asemakaavan laatiminen aloitettiin Saseka Oy:n aloitteesta 1950-luvulla. Yhtiö halusi myydä maanomistuksiaan rakennusmaaksi. Arkkitehti Olof Stenius tuli kaavan laatijaksi ja ensimmäinen yleiskaavaluonnos valmistui 1960-luvun alussa.  Keski-Vuosaari on rakentunut pääosin 1960-luvun kaavojen mukaisesti. Merkittävänä rakennuttajana toimi Asuntosäästäjät Ry. 1960-luvun rakennukset koostuvat pääosin 1960-luvun puutarhamaisista suurpihakortteleista.

Asuntosäästäjät Ry

Noin kolme neljäsosaa Vuosaaren 1960-luvun alueen rakennuskannasta on Asuntosäästäjät ry:n rakennuttamaa. Asuntosäästäjät ry perustettiin vuonna 1957 helpottamaan tavallisten palkansaajien sekä nuorten ja eläkeläisten omistusasunnon hankintaa. Jo samana vuonna yhdistys osti ensimmäiset tontit Vuosaaresta.

Keskeinen asema rakennuttamisessa oli Asuntosäästäjät ry:n toiminnanjohtaja Martti Ilveskorvella. Rakentamisen käytännön toteutuksesta, rakennuttajapalveluista vastasi Asuntosäästäjien rakennussäätiö (ARAS). Säätiön palveluksessa työskenteli insinöörejä, rakennusmestareita, taloussuunnittelijoita ja arkkitehteja. ARAS suunnitteli Vuosaareen asuinrakennusten lisäksi kouluja ja urheilupaikkoja sekä niihin liittyvää kunnallistekniikkaa. Rakennukset pyrittiin suunnittelemaan niin, että rakentamisessa oli mahdollista soveltaa elementtitekniikkaa.

Asuntosäästäjät ry käynnisti ja toteutti Vuosaaren hartiapankkirakentamisen. Rivitaloyhtiöt Säästösaari, Säästöpari, Säästölampi, Säästöfasaani ja Säästölokki oli nimenomaan suunniteltu hartiapankkirakentamiseen. Kerrostaloyhtiöistä hartiapankkimenetelmällä rakennettiin As Oy Säästömasto. Rivitalojen suunnittelussa lähtökohtana olivat yksinkertaiset, usein toistuvat rakenteet ja elementit. Kaikki asunnot suunniteltiin täysin samanlaisiksi, joten kukaan ei tiennyt rakennusvaiheessa, mikä asunto tulisi olemaan kenenkin. Asunnot jaettiin arpomalla.

Koska Helsingin maalaiskunta ja Helsingin kaupunki eivät halunneet tehdä suuria investointeja ennen alueliitoksen toteutumista, niin Asuntosäästäjät ry rakennutti myös Vuosaaren sillan vuosina 1965–1966. Silta yhdisti Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevan Vuosaaren kaupunginosan Vartiokylään (Puotilaan) Helsingissä. Helsingin kaupunki lunasti sillan myöhemmin itselleen ja rakennutti sillan yhteyteen metroliikenteen tarvitseman sillan 1990-luvulla.

Hartiapankkirakentaminen loppui myönteisistä kokemuksista huolimatta 1960-luvun lopussa. Keski-Vuosaaressa olevan Asunto Oy Säästörastin kerrostalokohteen lopullinen valmistuminen vuonna 1972 merkitsi päätepistettä Asuntosäästäjät ry:n harjoittamalle rakennustuotannolle.Asuntosäästäjät ry:n toiminnasta ja hartiapankkirakentamisesta johtuen asukastoiminnalla on Vuosaaressa vanhat perinteet. Rakentamisajoilta on peräisin Vuosaari-säätiö ja kaupunginosayhdistys Vuosaari-seura.

Vuosaari lähiönä

 

Helsingin kaupunkiin oli liitetty vuonna 1946 niin sanotussa suuressa alueliitoksessa neljä naapurikuntaa (Huopalahti, Haaga, Oulunkylä, Kulosaari) sekä suuria osia Helsingin maalaiskunnasta, muun muassa kunnan merkittävin keskustaajama Malmi sekä Herttoniemen alue. Vuosaari jäi kuitenkin tässä vaiheessa osaksi Helsingin maalaiskuntaa, joka näin vielä säilytti ikiaikaisen merellisen luonteensa. Kuitenkin kaupungin laajentumistarve jatkui edelleen, ja laajentaminen oli helpompi toteuttaa oman kuin naapurikunnan alueella. Niinpä kaupunki laajeni yhä edelleen itään, ja Vuosaari liitettiin vuonna 1966 osaksi Helsingin kaupunkia. Tämä mahdollisti entisen huvila- ja teollisuusalueen muuttamisen lähiöksi.

Suomessa oli alettu 1950–luvulla toteuttaa alueittain rakentamista. Se merkitsi, että kokonainen uusi kaupunginosa rakennettiin kerralla. Keski-Vuosaaren asuntoalueen rakentumisen lähtökohtana olivat 1960- luvulla metsäinen harjuselänne ja alava, avoin laaksotila. Nordsjön kartano sekä Marielundin ja Porslarsin tilat sijaitsivat vanhassa kulttuurimaisemassa peltojen ympäröimänä. Maisemaa hallitsivat laajat peltoaukeat ja niitä kehystävät metsäalueet. Alueen kaavoituksessa hyödynnettiin 1950-luvun maiseman rakennetta ja olevaa tiestöä. Kallvikintie noudattaa vanhaa tielinjausta selänteellä, joka toimii myös Rastilan laakson ja Nordsjön laakson välisenä vedenjakajana. Porslahdentie seuraa selänteen ja laakson reunaa, joka on toiminut vanhana kärrytienä. Tie erottaa keskuspuiston eteläosan laaksoalueen muusta Nordsjön laaksotilasta. Soranotto on jättänyt jälkiä Vuosaaren maisemaan ja osaltaan ohjannut sen rakentumista.

Keski-Vuosaari edustaa lähiöperiaatteiden mukaista ns. metsäkaupunkia. Metsäkaupungin ihanteet vaikuttivat myös Keski-Vuosaaren viheralueiden ja puistojen syntymiseen. Koko alueen kaavoitus keskittyi pohjois-eteläsuuntaisen keskuspuiston vihreän selkärangan ympärille, joka yhdisti erilliset asuinaluesaarekkeet toisiinsa. Asemakaavassa oli alueen maisemarakennetta kunnioittavat tavoitteet; rakentaminen ja tiestö sijoitettiin maastoa myötäillen ja korkeimmat lakialueet sekä alavimmat laaksonosat jätettiin rakentamiselta vapaiksi puistoalueiksi. Puistoalueita on korttelisaarekkeiden väleissä ja niitä on osoitettu myös katualueiden varrelle suojavyöhykkeiksi.

Omaperäisyyttä alueelle toivat ajankohdalle tyypillistä kokeellisuutta edustavat vaihtelevat talotyypit. Kokeellisuus rakennussuunnittelussa kuului Keski-Vuosaaren suunnitteluajankohdan henkeen. Vastaavaa rakennusvariaatioiden runsautta esiintyy muillakin ajan asuinalueilla.

Vuosaaressa monimuotoisen rakennuskannan taustana on pidetty Asuntosäästäjät ry:n toiminnanjohtaja Martti Ilveskorven ennakkoluulottomuutta. Ilveskorpi ei suoranaisesti vaikuttanut arkkitehtien työhön, mutta hän antoi suunnittelulle alkusysäyksen.

Keski-Vuosaaren 1960-luvun alueen rakennukset ovat arkkitehtuuriltaan ajalleen tyypillisesti selkeäpiirteisiä. Ensivaikutelmaltaan Vuosaaren 1960-luvun rakennuskanta on graafisen mustavalkoista, kuten useissa aikalaislähiöissä. Rakennusten tehosteena on kuitenkin usein käytetty värejä. Värin käyttöä voi pitää jopa yhdistävänä teemana Vuosaaren arkkitehtuurissa. Alueella on lamellitaloja, pistetaloja ja rivitaloja.  Lamelli- ja pistetaloista on olemassa useita variaatioita ja kokeellisia ratkaisuja on runsaasti.

Lamellitalot ovat kolme- tai neljäkerroksisia ja varsin pitkiä. Osassa lamellikortteleista rakennusten toisella puolella on nauhajulkisivu ja toinen puoli on toteutettu ruutuelementteinä. Parveke on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta suunnattu pihalle tai edullisimpaan mahdolliseen ilmansuuntaan. Pistetaloissa erilaisia rakennustyypin variaatioita esiintyy enemmän.

Asuntosäästäjien arkkitehteina toimivat Vuosaaressa Ilkka Pajamies, Antti-Pekka Miettinen ja Touko Neronen. Lisäksi Niilo Kokko, Pentti Syväoja, Ilmo Valjakka sekä Viljo Revell ja Heikki Castren suunnittelivat suuria korttelikokonaisuuksia Asuntosäästäjät ry:n toimeksiannosta. Muita alueella vaikuttaneita arkkitehteja ovat mm. Lauri Silvennoinen ja Hilding Ekelund.

Arkkitehdit ovat suunnitelleet alueen rakennukset suurkorttelikokonaisuuksina. Niilo Kokon suunnittelemien lamellitalojen rajaamien kortteleiden sisällä sijaitsee muutamia kokeellisia rakennustyyppejä, kuten pilareille päädyiltään nostettu rakennus ja sisäpihatalot (1966). Touko Nerosen suunnittelemat terassitalot (1971) ovat erikoisuus alueen eteläreunalla.

Viljo Revellin ja Heikki Castrenin suunnittelema betonikannelta nouseva tornitaloryhmä (1967) on Vuosaaren tunnetuimpia maamerkkejä. Kaksi Lauri Silvennoisen suunnittelemaa, mäenharjalle rakennettua viistokulmaista tornitaloa (1965) sijaitsevat Keski-Vuosaaren pohjoisosassa. Veistoksellinen lämpökeskus (1966), kuuluu osana Touko Nerosen suunnittelemaan terassitalokortteliin.

Purettuja rakennuksia ovat mm. alueen läntisessä osassa kallioisille lakialueelle sijoitettu väliaikainen kirkkorakennus (Laiho & Levón, 1969), eteläinen ostoskeskus ja Raken liikekeskus, sekä alueen eräs ensimmäisistä rakennuksista vuonna 1964 valmistunut ja vuonna 2005 purettu vesitorni.

Metro oli mukana jo Vuosaaren alkuperäisissä kaavasuunnitelmissa 1960-luvun alkupuolella. Ajankohtaan liittyi myös utopistisia käsityksiä liikenteen kehittymisestä. Suunnittelijoiden visioissa häämöttivät yleisesti auton korvaavat yksityishelikopterit ja vertikaalihissit. Varsin utopistisena voi pitää Asuntosäästäjät ry:n johdon myöhemmin 1960- luvulla tutkimaa mahdollisuutta järjestää julkinen liikenne Helsingin kantakaupunkiin Hower Craft -ilmatyynyaluksella, jolla matka Vuosaaresta Herttoniemeen olisi kestänyt noin 10 minuuttia. Näistä visoista on toteutunut vain metroyhteys, joka sekin saatiin Vuosaareen vasta vuonna 1998.

 

 

LIsää aiheesta:

 

 

Keski-Vuosaari –maisema- ja kaupunkikuvallinen selvitys

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2006

https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/julk_2006-4.pdf

 

Keski-Vuosaaren rakennusinventointi 1999

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1999:7

 

Nordsjön kartano -Rakennushistoriallinen selvitys

Arkkitehtitoimisto Lehto Pelkonen Valkama 2016

https://docplayer.fi/19506139-Nordsjon-kartano-rakennushistoriallinen-selvitys-suppea.html

 

Rastilan kartano -Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämistavoitteet

Kaupunkiympäristön julkaisuja 2020:2

https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/julkaisu-02-20.pdf

 

Heteniityntie 4

Rakennushistoriaselvitys

Ark-Byroo 2020

Alueet