Kaisaniemen ”vapaamuurarin haudassa” lepää vuonna 1784 menehtynyt majuri Fredrik Granatenhjelm. Hän oli aikanaan tunnettu hyväntekijä, mutta vapaamuurari hän ei ollut. Mistä siis haudan nimitys? Syitä tähän on kolme.
Ensimmäinen on haudan sijainti. Kaisaniemen puisto oli 1700-luvun lopulla helsinkiläisen vapaamuurariloosin hallussa kaupungin myöntämällä vuokrasopimuksella. Oletettavasti Granatenhjelmin hauta sijoitettiin sinne siksi, että hänen viimeinen asuinpaikkansa sijaitsi puiston välittömässä läheisyydessä ja että aikalaiset halusivat näin kunnioittaa hänen poikkeuksellista muistoaan. Luvan erikoiseen hautapaikkaan antoi itse kuningas Kustaa III, joka oli vapaamuurarijärjestön johtaja ja suojelija.
Toinen syy muistomerkin kutsumanimeen on, että Granatenhjelm oli tunnettu hyväntekijä eli toimi kuin muurarien tiedettiin tai oletettiin toimivan. Esimerkiksi syy Kaisaniemen puiston vuokraamiseen oli, että sitä edelleen vuokraamalla muurarit pyrkivät hankkimaan varoja suunnitteilla ollutta lastenkotia ja muuta hyväntekeväisyystoimintaansa varten.
Kolmantena syynä nimen taustalla oli, että Granatenhjelm todellakin kytkös tunnettuun salaseuraan. Hän oli nimittäin Suomenlinnassa toimineen Valhalla-seuran kunniajäsen.
Jos Kaisaniemen vapaamuurarihauta ei ole vapaamuurarin hauta, niin miksi sen ympärillä on muuraritunnuksin koristeltu aitaus? Syy tähän ristiriitaan on, että aita on pystytetty vasta 1920-luvulla. Ja se taas liittyy vapaamuurariveljeskunnan toimintaan.
Vapaamuurarius Ruotsin vallan aikana
Kaisaniemen vapaamuurarihauta on hyvä johdatus aiheeseen vapaamuurarit Helsingin historiassa. Alkuperäinen vapaamuurariveljeskunta syntyi 1700-luvun alun Englannissa ja levisi sieltä yläluokan muotiharrastuksena parissa vuosikymmenessä kaikkialle Eurooppaan.
Vaan mistä vapaamuurariudessa on oikeastaan kysymys? Vapaamuurarit on maailman tunnetuin salaseura ja yksi vanhimmista miesjärjestöistä. Vapaamuurarit on suljettu veljeskunta, jonka tavoitteena on jäsentensä moraalisen ja henkisen kasvun tukeminen. Tätä tavoitetta veljeskunta toteuttaa temppeleissä toistettavin rituaalein, joissa opetukset on verhottu erilaisin symbolein ja vertauskuvin.
Tukholmaan muurarius saapui jo ennen vuosisadan puoliväliä, ja ensimmäinen Suomen alueella toiminut loosi S:t Augustin perustettiin 1756. Vuodesta 1762 lähtien se toimi Helsingissä.
S:t Augustin loosin nimen alkuperä on jäänyt historian hämärään, mutta voidaan olettaa, että loosi oli saanut nimensä Suomenlinnan suunnittelijan Augustin Ehrensvärdin mukaan. Ehrensvärdin oletettu vapaamuurarius on taas puolestaan heijastunut Helsingin historiaan siinä, että Kulosaaresta on löytynyt – ja löytyy edelleen – vapaamuurareihin viittaavia paikannimiä, kuten Vapaamuurarinkatu, Vapaamuurarinkuja ja Vapaamuurarinvuori. Syynä tähän taas on, että Ehrensvärd omisti hetken aikaa Herttoniemen kartanon ja siihen kuuluneen Brändön säteriratsutilan.
Vapaamuurarit oli valistuksen ajalle tyypillinen salaseura, jossa eri säätyihin kuuluneet pystyivät kokoontumaan ja seurustelemaan ilman aikakauden sääty-yhteiskunnan rajoitteita. Vapaamuurarien ja Granatenhjelmin Valhalla-seuran lisäksi Suomessa toimi 1700-luvun lopulla yli 30 salaseuraa.
Vapaamuurarit olivat jäsenkunnaltaan Helsingin salaseuroista ehdottomasti arvovaltaisin. Tätä vielä korosti sitä, että Ruotsin valtakunnassa veljeskunta oli kuningashuoneen johdossa. Suurin osa salaseuroista toimi Suomenlinnassa, mutta S:t Augustin loosin loosihuoneistot löytyivät kaupungista.
Pääosin loosin vuoron perään käyttämät huoneistot löytyvät nykyisen Aleksanterinkadun varrelta. Ensimmäisen loosihuoneistonsa veljeskunta vuokrasi ei enempää eikä vähempää kuin Helsingin raatihuoneen yläkerrasta. Se osoittautui kuitenkin pieneksi ja vetoisaksi. Näin loosi muutti jo parin vuoden jälkeen raatimies Gustaf Bockin taloon, joka tunnetaan nykyään myös vanhana raatihuoneena. Seuraavina vuosikymmeninä loosihuoneisto ehti sijaita myös nykyisen Senaatintorin toiselta kulmalta löytyvässä Helleniuksen talossa sekä nykyisten Aleksanterinkadun ja Fabianin kadun kulmassa sijainneessa Byströmin talossa. Näiden lisäksi loosihuoneisto sijaitsi 1700-luvun lopulla myös tuolloisella Vuorikadulle nykyisen Ritarihuoneen seudulla.
Oma lukunsa on Helsingin vapaamuurarien hanke perustaa kaupunkiin Tukholman mallin mukainen vapaamuurarien ylläpitämä lastenkoti. Keräykseen saatiin lupa järjestön suojelijalta Aadolf Fredrikiltä ja varoja kertyikin lupaavasti. Lastenkodin paikaksi osoitettiin tontti, joka sijaitsi suurin piirtein nykyisen Ruotsin suurlähetystön kohdalla. Rakentaminen ei kuitenkaan edennyt perustöitä pidemmälle, sillä työt keskeytyivät samaan aikaan kuin Suomenlinnan rakentaminen keskeytettiin vuonna 1765. Käyttämättä jääneet varat käytettiin sittemmin muuhun hyväntekeväisyystyöhön.
Juhlallisin hetki S:t Augustin loosin historiassa koettiin kesällä 1802, jolloin itse kuningas Kustaa IV Aadolf osallistui Helsingin vierailun yhteydessä loosin kahteen istuntoon.
Vapaamuurarien ensimmäinen aikakausi Helsingin historiassa päättyi Suomen sotaan 1808–1809. Monet Ruotsin armeijan keskeisimmistä komentajista ja johtajista olivat veljeskunnan jäseniä. Näin veljeskunta on jo oman aikakautensa salaliittoteorioissa yhdistetty muun muassa Suomenlinnan antautumiseen.
Ruotsalaisen vapaamuurarijärjestön toiminta ei enää voinut jatkua Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa suuriruhtinaskunnassa. Näin veljeskunta lahjoitti varansa ja Kaisaniemen puiston vuokraoikeuden Helsingin kaupungin köyhäinhoidolle. Finska Frimurare Fond -niminen rahasto säilyi Helsingin kaupungin köyhäinhoidon kirjapidossa aina 1900-luvun puoliväliin saakka, jolloin se yhdistettiin toisiin vastaaviin rahastoihin.
Viimeisten S:t Augustin loosin veljien maallinen taival päättyi vuoteen 1865 tultaessa. Monet heistä on haudattu Vanhan kirkon puistoon.
Vapaamuurariuden uusi tuleminen
Salaseurat oli kielletty Venäjän keisarikunnassa, joten vapaamuurarien uusi tuleminen tuli mahdolliseksi vasta Suomen itsenäistyttyä. Tuolloin 1700-luvun alkupuolella syntynyt vapaamuurariliike oli ehtinyt kehittymään moneen suuntaan ja maailmassa toimi lukuisia itseään vapaamuurareiksi kutsuneita veljeskuntia. Ne eivät kuitenkaan olleet veljiä keskenään.
Autonomian ajan loppupuolella suomalaisia miehiä oli liittynyt alkuperäiseen vapaamuurariveljeskuntaan Ruotsissa ja Amerikassa. Molempia ryhmiä yhdisti haave vapaamuurariuden tuomisesta uudelleen Suomeen. Itsenäistymisen jälkeen aktiivisimpia olivat muutama amerikansuomalainen muurariveli, jotka haaveilivat myös itse paluusta kotimaahan. Oman loosin perustamiseen tarvittaisiin kuitenkin jonkun toisen maan alueella toimineen suurloosin lupa. Kun veljeskunnan jäsenet vasta herättelivät haaveitaan, ehti yksi uusista muurariryhmistä heitä ennen perille.
Lokakuussa 1920 helsinkiläiset saivat lukea lehdistä, että vapaamuurarius oli palannut kaupunkiin. Maahan oli saapunut ryhmä korkea-arvoisia muurareita, jotka olivat johtaneet Bulevardinkatu 7 sijainneessa huoneistossa järjestettyjä perustamisistuntoja. Harvempi uutiseen tutustuneista kuitenkin tiesi, ettei kyseessä ollut sama veljeskunta kuin ruotsinvallan aikana. Kyse oli nimittäin ns. yhteisvapaamuurarijärjestöön Le Droit Humainin veljeskunnasta. Hankkeen taustalla olivat maan johtavat teosofiset piirit Pekka Ervastin ja Kyllikki Ignatiuksen johdolla. Yhteisvapaamuurarit eroavat alkuperäisestä veljeskunnasta muun muassa siinä, että järjestöön voi kuulua sekä miehiä että naisia.
Elokuussa 1922 helsinkiläiset saivat jälleen lukea samanlaisia otsikoita – vapaamuurarius oli taas palannut Suomeen. Tällä kertaa paluun teki alkuperäinen muurarijärjestö. Taustalla olivat Amerikasta Suomeen palanneet muurarit. Alun perin he olivat toivoneet oman loosin perustamiseen lupaa ruotsalaiselta muurarijärjestöltä, mutta heti itsenäistymisen jälkeen naapurissa ei siihen vielä oltu valmiita. Näin lupaa päädyttiin pyytämään aina Amerikasta asti. Suomalaisen veljeskunnan ”äitisuurloosiksi” ryhtyi lopulta New Yorkin osavaltion suurloosi. Se oli tuolloin maailman suurin suurloosi ja siihen kuului parisataatuhatta jäsentä.
Suomalaisen vapaamuurarijärjestön ensimmäinen loosi, Suomi Loosi N:o 1, perustettiin Säätytalolla 18.8.1922. Perustamistilaisuutta varten Helsinkiin oli saapunut New Yorkista arvovaltainen seurue suurmestari Arthur S. Tompkinsin johdolla. Vihkimisistunnon jälkeen juhlaväki kävi laskemassa seppeleen Kaisaniemen vapaamuurarihaudalle ja jatkoi sieltä juhlaillalliselle ravintola Kaisaniemeen.
Suomalaisten tavoitteena oli alusta alkaen perustaa maahan oma itsenäinen suurloosi eli keskusjärjestö. Muurarillisten sääntöjen mukaan minimi vaatimus oli kolme loosia, joten Suomi Loosin ensimmäiset kuukaudet kuluivat ahkerassa istuntotyössä. Jo alkuvaiheessa veljeskuntaan liittyi monia tunnettuja aikalaisia kuten Jean Sibelius, Risto Ryti sekä lukuisia kansanedustajia, senaattoreita, jääkäreitä ja taiteilijoita.
Säätytalolta muurarit siirtyivät pitämään istuntojaan ensin Hotelli Fenniassa ja sittemmin Kämpissä. Loppuvuodesta 1923 veljeskunta onnistui viimein vuokraamaan itsellensä vanhan painotalon, joka sijaitsi osoitteessa Unioninkatu 13. Varsinaisen loosihuoneiston lisäksi taloon perustettiin myös erityinen vapaamuurariklubi, joka oli auki kaikille veljille ja heidän vierailleen.
Vuonna 1923 helsinkiläiset saivat jo kolmannen kerran lukea vapaamuurariuden tehneen paluun Suomeen. Tällä kertaa kyse oli ruotsinvallan aikana kaupungista toimineesta S:t Augustin Loosista, joka nyt herätettiin uudelleen eloon Ruotsin Suurloosin toimesta. Helsingissä toimi näin jo kolmen eri järjestön vapaamuurareita.
Neljännen kerran helsinkiläiset saivat lukea vapaamuurariuden paluusta vuonna 1924. Tuolloin suomalaisen järjestön veljet saivat minimitavoitteet täyteen ja saattoivat perustaa Suomen Suurloosin.
Vapaamuurarius Helsingin katukuvassa
Näin Helsingissä on itsenäistymisen jälkeen toiminut yhtä aikaa useampia muurarijärjestöjä. Poikkeuksen tekee jatkosodan aika, jolloin muurarien toiminta oli keskeytyksissä. Syynä tähän oli aseveljeys vapaamuurariuteen juutalaisten salaliittona suhtautuneen Hitlerin Saksan kanssa.
Suomalaisen vapaamuurarijärjestön loositilat sijaitsivat sotavuosiin saakka Unioninkadulla, josta matka jatkui eräiden tilapäisten vaiheiden jälkeen Pohjois-Esplanadille, jossa veljeskunta kokoontui vuodet 1949–1966. Tilojen yhteydessä toimi 1950-luvulla myös yleisölle avoinna ollut vapaamuurariravintola Ambassador.
Vuodesta 1966 Suomen Suurloosi ja helsinkiläiset loosit ovat toimineet Kasarmikatu 16 sijaitsevassa vapaamuuraritalossa. Talo oli aiemmin mm. Helsingin kauppiaitten kauppakoulu.
Ruotsalainen vapaamuurarijärjestö kokoontui pitkään Ritarihuoneella, mutta sittemmin sen tilat ovat sijainneet Uudenmaankadulla. Samalta kadulta löytyy nykyään myös Le Droit Humainin loosihuoneisto.
Vapaamuurarijärjestöjen olemassaolo ja toiminta Helsingissä ei ole ollut salaisuus. Järjestöjen yhteystiedot ovat löytyneet perustamisesta lähtien kaupungin osoitekalenterista. Tiloja on myös esitelty moneen kertaan toimittajille aina 1920-luvulta lähtien. Sen sijaan ulospäin tilat ovat monesti olleet vaatimattomia ja niiden olemassaolon on saattanut huomata lähinnä siitä, että iltaisin niihin on kokoontunut (esiliina)salkkua kantavia hyvin pukeutuneita veljiä. Tai postilaatikon tekstistä. Tänä päivänä Suomen Suurloosin taloa korostaa myös muurarien tunnukset harppi ja suorakulma.
Lähteet
Nyström, Samu: Enemmän valoa – Suomalaisen vapaamuurariuden historia. SKS Kirjat 2024.
