Minna Craucher, totta ja tarua

Vaatimattomat lähtökohdat

Köyhä 16-vuotias piikatyttö Olga Matilda Aalto synnytti 23.8.1891 Nokialla tyttären, jolle antoi nimeksi Maria Vilhelmiina. Tyttären isästä ei tiedetä mitään, mutta vuoden 1898 lopussa hänen äitinsä avioitui Vilho Oskari Lindellin kanssa ja perhe muutti Hämeenkyröön. Maaseudun köyhän työläisperheen lapsia ei laitettu kouluun, sillä heidän työpanostaan tarvittiin kotona. Tuohon aikaan ei ollut oppivelvollisuutta vaan kirkko järjesti kiertokouluja, jotta seurakuntalaiset oppisivat auttavan luku- ja kirjoitustaidon.

Maria Lindell lähti 15-vuotiaana Tampereelle, jossa hankkiutui töihin vieraskoti Pajulaan. Hänen äitinsä kuoli samoihin aikoihin. Maria ei sopeutunut työhön vaan alkoi elättää itseään varkauksilla ja myymällä seksiä. Ensimmäisen kerran hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan 16-vuotiaana. Tuolloin hän oli myös ensi kertaa raskaana ja sairasti tippurin. Tampereella hän vietti liikkuvaa elämää: osoite ja työpaikka vaihtuivat usein. Maria Lindellin ensimmäinen tytär syntyi 6.7.1908 mutta kuoli jo kahden viikon jälkeen tuberkuloosiin. Toinen avioton tytär Anita Hertta Ridebor syntyi 24.8.1912.

Seuraavana keväänä Maria jätti lapsensa köyhäinhoidon huomaan ja siirtyi Helsinkiin. Sieltä hänet tuotiin sosiaaliviranomaisten määräyksestä poliisin saattamana takaisin Tampereelle 18.5.1913. Seuraavana päivänä hänen tyttärensä kuoli vatsasairauteen. 

Ajelehtimista Helsingin seudulla

Tyttärensä kuoleman jälkeen Maria, joka oli ruvennut käyttämään nimeä Minna Craucher, siirtyi Helsinkiin, jossa eli vailla vakituista asuntoa milloin missäkin kortteerissa. Hän vieroksui työtä ja majaili mielellään erilaisissa turva- ja hoitokodeissa, jotka oli tarkoitettu naimattomille äideille tilapäiseksi avuksi. Tällainen oli esimerkiksi Helsingin Palvelijataryhdistyksen ylläpitämä Palvelijatarkoti, joka auttoi uuden elämän alkuun esimerkiksi uutta työtä etsiviä palvelijattaria. Yhdistyksen puheenjohtaja oli Miina Sillanpää, joka sittemmin teki merkittävän poliittisen uran.

Ei ole tiedossa, työskentelikö Minna palvelijana ensimmäisenä Helsingin-vuotenaan, mutta hänellä oli suhde ylioppilas Usko Oiva Ilmari Niinivaaran kanssa, josta syntyi poika Karl Mosia Fabian 8.5.1914. Pari vuokrasi huvilan Huopalahden huvilayhdyskunnasta, mutta avioliittoaikeet kariutuivat. Asiaan on voinut vaikuttaa, että Minna jäi taas kiinni varkauksista. Kuulusteluissa hän lasketteli luikuria saadakseen lievemmän tuomion. Vankilassa hän synnytti 21.6.1915 neljännen lapsensa, jonka isä oli tuntematon. Pojan nimeksi tuli Sven Olof.

Päästyään vankilasta Minna majaili Suomen Vankeusyhdistyksen (nyk. RETS – Rikoksettoman elämän tukisäätiö) ylläpitämässä vapautuneiden naisvankien suojakodissa, joka toimi Villa Elsebossa Haagassa. Paikka oli tarkoitettu muutaman kuukauden oleiluun, mutta Minnasta oli hankala päästä eroon. Hän kai halusi saada asunnon ja ruokaa vaatimatonta työpanosta vastaan, mutta toisaalta hänellä oli vaikeuksia sopeutua talossa vaadittuun säännölliseen elämään, johon kuului työ kulujen kattamiseksi. Minna hakeutui talvella 1916 tuberkuloosiklinikalle, sillä hän arveli sairastuneensa keuhkotautiin. Hän onnistuikin pitkittämään oleskeluaan Elsebossa mutta joutui lähtemään sieltä tammikuussa 1917. Tämän jälkeen hän asui matkustajakodissa, jossa syyllistyi varkauteen, ja sai puolen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota lyhennettiin kolmasosalla.

Vapauduttuaan Minna hakeutui Emma Mäkisen suojeluskotiin langenneille naisille ja orpolapsille. Hän ei mennyt Vankeusyhdistyksen hänelle järjestämään työpaikkaan vaan Marian sairaalan poliklinikalle. Hän valitti monia vaivoja ja vaati päästä sairaalaan. Siellä häntä hoidettiin 110 päivää. Hänellä todettiin tuberkuloosi, mutta ilmeisesti se oli lievä. Minna yritti hyödyntää diagnoosiaan vaatimalla Vankeusyhdistystä kustantamaan itselleen toipumisloman hoitokodissa. Siihen ei suostuttu, koska lääkäri ei ollut sitä esittänyt ja ”kun sitä paitsi on pelättävissä, että sanottu henkilö liian helposti jäisi elämään yhdistyksen varoilla”. Tämän jälkeen sairaala ei tavoittanut potilasta jatkotutkimuksiin, sillä poliisin osoitetoimistolla ei ollut tietoa hänen olinpaikastaan.

Syksystä 1917 syksyyn 1919 Minna Craucher asui alivuokralaisena milloin missäkin. Omien sanojensa mukaan hän työskenteli hierojana tai sairasvoimistelijana sekä hoiti erästä herrasmiestä maaseudulla. Syynä tiheään muuttamiseen lienee ollut toimeentulovaikeudet, kenties piileskely virkavallalta tai vuokranantajilta, joilla oli saatavia. Loppuvuoden 1918 Minna vietti Alastarolla Etelä-Pohjanmaalla, kenties tilapäisissä töissä, ja sinne hän jätti poikansa palatessaan Helsinkiin.

Helsingissä Minna varasti arvokkaita tavaroita vuokraemännältään Anna Idmanilta ja asuintoveriltaan, venäläiseltä emigranttineidiltä ja möi niitä eteenpäin. Satuilu ja sairauteen vetoaminen ei auttanut, vaan rikoksenuusija passitettiin Hämeenlinnan kuritushuone- ja työvankilaan. Siellä hän istui 6.5.1920–6.2.1923. Vapautuessaan 31-vuotiaana hän päätti, ettei enää koskaan päätyisi vankilaan.

Uusi hohdokkaampi identiteetti

”Madame Minna Craucher” ei syntynyt yhdessä yössä. Koska Maria Vilhelmiina Lindell ei ollut käynyt kouluja ja osasi hädin tuskin kirjoittaa, hänen kirjoittamiaan kirjeitä tai muita dokumentteja on säilynyt niukasti. Häntä koskevat tiedot ovat useimmiten peräisin muiden kirjoittamista kirjeistä ja muistelmista sekä viranomaisten asiakirjoista. Hänen valehtelustaan on runsaasti mainintoja jo siitä lähtien, kun hän oli teini-ikäinen. Hän selitteli varkauksiaan epäuskottavasti, käytti monia ammattititteleitä, valehteli vanhemmistaan ja koulutuksestaan. Ainakin vuonna 1918 hän käveli Helsingissä ylioppilaslakki päässään, vaikkei ollut käynyt edes kaksivuotista alempaa kansakoulua. Hän olisi varmasti voinut elättää itsensä ompelijana, sillä hän oli käsistään kätevä ja Villa Elsebossa sekä Hämeenlinnan vankilassa hänen piti tehdä ompelutyötä. Mutta Minna unelmoi jostain hienommasta, mihin viittaa hänen elämäkerturinsa Kari Selénin mukaan hänen lapsilleen antamansa herraskaiset nimet. Toisen tyttären nimeen tosin sisältyy virhe: Anitta Hertta Ridebor (po. Frideborg).

Minna Craucherin tärkein ”koulu” oli työpaikka hienon perheen lapsenhoitajana. Saksassa opiskellut insinööri ja entinen jääkäri Arne Slöör oli avioitunut Valborg von Schantzin kanssa ja saanut tyttären. Valborgin sisar asui Kölnin lähellä rikkaan tehtailijamiehensä kanssa, ja Valborg halusi lähteä sinne pienen tyttärensä kanssa. Apulaiseksi palkattiin Minna Craucher – todennäköisesti Vankeusyhdistyksen välityksellä, sillä Arne Slöörin veli Rafael oli yhdistyksen jäsen. Matka kesti enintään puoli vuotta – riittävän pitkään, että Minna oppisi puhumaan ruotsia ja saksaa jotenkin uskottavasti, mutta ennen kaikkea hän sai nähdä, miten varakkaan tehtailijan perheessä elettiin ja käyttäydyttiin vanhassa kulttuurimaassa, jossa ei ollut kieltolakia.

Matkan kestosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta helmikuussa 1924 Minna Craucher oli taas Helsingissä ja ryhtyi tarmokkaasti rakentamaan itselleen uutta elämää.

Yksi Minna Craucheriin liittyvä myytti on hänen astumisensa Helsingin seurapiirien näyttämölle ”hotelli” Ritzissä vuonna 1924 tai 1925. Kysymyksessä oli vaatimaton matkustajakoti hieman epäilyttävällä alueella, ei suinkaan mikään Pariisin tai Lontoon kaimansa veroinen luksushotelli. Ei siellä mitään seurapiirijuhlia pidetty, mutta pitihän Minnan jossakin asua, ja matkustajakoti sopi hyvin ”saksalaisen insinöörin ylioppilastyttärelle”, josta myöhemmin kehkeytyi jopa ”rikas, aatelistaustaiteinen taiteenystävä”.

Kulissien rakentamista

Minna Craucher viritteli monenlaisia liiketoimia: toi Saksasta kosmetiikkaa ja vaatteita myytäväksi ”hyväntekeväisyystarkoitukseen” sekä toimi kampaajana ja kosmetologina, jossa sai asiakkaakseen silmäätekeviä, kuten Aino Ackté-Jalanderin, maailmalla uraa tehneen oopperadiivan, joka oli naimisissa Uudenmaan läänin maaherran Bruno Jalanderin kanssa. Minna toimi myös kiinteistönvälittäjänä ja osti marraskuun alussa 1924 itselleen modernin dubletin (nykykielellä kaksion) Freesenkatu 4:stä. Hän vuokrasi kuitenkin Pohjoisen Rautatiekadun ja Fredrikinkadun kulmatalosta katutasosta neljä huonetta käsittävän tilan, jonne viritteli ensin kauneushoitolaa, sitten ravintolaa ja lopuksi täysihoitolaa. Yritystoiminta ei lähtenyt käyntiin vaan tuotti tappiota. Minna luopui huoneistosta seitsemän kuukauden kuluttua ja siirtyi omistamaansa asuntoon huhtikuussa 1926.

Freesenkadulle Minna perusti kuuluisan salonkinsa, jossa kestitsi kieltolain aikana nuoria kirjailijoita ja upseereja. Farao Tutankhamonin sensaatiomainen hautalöytö 4.11.1922 herätti valtavasti huomiota ja aiheutti todellisen muinaisegyptiläisbuumin, joka näkyi muodissa, viihteessä ja jopa makeisteollisuudessa. Kaikki itämainen ja eksoottinen tuli myös muotiin. Niinpä Minna Craucher sisusti velaksi ja osamaksulla asuntoonsa ylellisen ja yltäkylläisen turkkilaisen salongin, jossa oli hämyisä valaistus, koristeellisia matalia pöytiä, divaaneja, itämaisia mattoja ja runsaasti isoja silkkityynyjä, joiden päällä loikoilla. Tätä salonkia hämmästeltiin lehtijutuissa hänen kuolemansa jälkeen, ja se on innoittanut monia kirjailijoita, tunnetuimpana tapauksena Mika Waltarin esikoisromaani Suuri illusioni (1928).

Madame Craucherin rekvisiitaksi tarvittiin tietysti myös muodikkaita ja kalliita vaatteita, kuten hattuja ja turkiksia, sekä edustava auto ja univormupukuinen autonkuljettaja. Autoksi valikoitui Willys-Knight, jonka hän sai Stockmannilta pelkällä käsirahalla käyttöönsä keväällä 1926. Autonkuljettajaksi löytyi ”venäläinen ruhtinas”, joka tosin sai tarpeekseen epärehellisestä työnantajastaan jo muutamassa viikossa. Seuraavat autonkuljettajat tulivat ja menivät.

Minna elätti itsensä myymällä vakuutuksia, lehtitilauksia ja ilmoitustilaa. Koska hän osasi käsitellä ihmisiä ja puhua heidät ympäri, hän ansaitsi hyvin. Toisaalta myyntityö edellytti matkustelua ympäri Suomen ja siihenkin meni rahaa. Salongin avokätinen alkoholitarjoilu ja emännän muodikas ulkoasu nielivät paljon rahaa. Minna eli jatkuvasti yli varojensa ja joutui turvautumaan vippaskonsteihin, kuten kiristykseen ja laskujen maksamatta jättämiseen. Mikäli hän edelleen varasti, hän ei jäänyt siitä kiinni.

Minna möi Freesenkadun asuntonsa maaliskuussa 1929 ja muutti vuokrakolmioon osoitteeseen Caloniuksenkatu 3 A 11. Sieltä hän muutti pois jo puolen vuoden päästä. Levoton paikasta toiseen muuttaminen loppui, kun hän muutti viimeiseksi jääneeseen osoitteeseensa, Mechelininkatu 23 A 20. Hän asui vuokralla 70 neliömetrin kaksiossa ja kulutti pian kaikki omistusasuntonsa myymisestä saamansa rahat. Ehkä hänellä oli erityissopimus vuokraisäntänsä kanssa, sillä tämä ei ryhtynyt perintätoimiin, vaikka vuokralaisella oli vuokrarästejä vuoden ajalta.

Täydellistä sumutusta?

Minna Craucherin salongilla oli kolme selkeää kohderyhmää: lehtimiehet, kirjailijat ja upseerit. Salongin viehätys perustui Tulenkantajat-ryhmän nuorten kirjailijoiden joukossa muodikkaaseen eksotiikkaan ja dekadenssiin sekä laadukkaaseen ja runsaaseen alkoholitarjoiluun. Salonki oli nuorille seikkailunhaluisille taiteilijoille todellinen keidas kieltolain ajan Helsingissä. Sen emännästä ei ollut keskustelemaan kirjallisuudesta eikä muustakaan kulttuurista, mutta hänen luonaan kirjailijat saattoivat keskustella keskenään samalla kun nauttivat niin sanottuja kiellettyjä hedelmiä. Epäsovinnaisille nuorille taiteilijoille emännän todellinen identiteetti tai maine ei ollut samalla lailla merkityksellistä kuin vakiintuneessa yhteiskunnallisessa asemassa oleville, joilla oli huomattavasti enemmän menetettävää. Niinpä väite, jonka mukaan Craucherin seurapiiriin olisi kuulunut korkeassa asemassa olevia henkilöitä, ei pidä paikkaansa – vaikka Craucher itse uskotteli moista.

Kun Craucher oli juonitteluillaan suututtanut kirjailijat, hän siirtyi upseereihin. Nämä eivät olleet mitään yhteiskunnan kermaa vaan pikemminkin viinaan meneviä alempia upseereita, enemmän tai vähemmän virkaheittoja, mutta univormut kiehtoivat Minnaa. Häntä ei kiinnostanut politiikka vaan siihen liittyvä vaikutusvalta ja mahdollisuus ansaita rahaa. Se sai hänet hakeutumaan lapuanliikkeen palvelukseen, mikä onnistui pienellä vilpillä. Craucherin kuoleman jälkeen hänen merkitystään lapuanliikkeelle liioiteltiin useimmissa lehdissä, mutta se ei ole ihme, kun ottaa huomioon, miten aktiivisesti hän itse uskotteli niin lapualaisille kuin muillekin olevansa todellinen salaista tietoa hallitseva sisäpiiriläinen. Kerran hän esimerkiksi vieraidensa läsnä ollessa teeskenteli puhuvansa puhelimessa Mannerheimin kanssa. Lapualaisten keulahahmo Vihtori Kosola vieraili usein Craucherin salongissa, mutta Minna ei kuulunut liikkeen johtoon eikä hänen salongissaan pidetty liikkeen tärkeitä kokouksia, kuten varsinkin ruotsinkieliset lehdet väittivät hänen kuolemansa jälkeen.

Kun lapuanliike oli erottanut Craucherin palveluksestaan, hän kosti puhumalla palturia Uudenmaan läänin maaherra Jalanderille. Mäntsälän kapina oli herättänyt runsaasti huomiota lehdistössä, ja niinpä Minnakin kertoi toimittajille itse keksimiään paljastuksia vallankaappausaikeista ja esitteli laatimansa kuvitteellisen organisaatiokaavion, jonka oli piirrättänyt turkulaisella kultasepällä siistiksi. Tämä vehkeily koitui hänen kohtalokseen. Minna Craucher ja liikemies, lapuanliikkeen kannattaja Olavi Runolinna söivät ydinkeskustassa lounasta 8.3.1932 ja sopivat, että Runolinna tulisi Craucherin luokse myöhemmin samana päivänä. Näin tapahtuikin, mutta Olavi ampui Minnan tämän kirjoituspöydän ääreen. Siivooja löysi ruumiin kolme päivää myöhemmin.

Craucherin sumutus ei mennyt kaikkiin täydestä, sillä kokeneet ja oppineet ihmiset näkivät hänen lävitseen. Parhaiten hän onnistui sumuttamaan nuoria ja kokemattomia sekä viinaan meneviä maalaisisäntiä, joilta puuttui kriittisyyttä ja sivistystä.

Joka tapauksessa Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui Craucherista heti, kun tämä oli ilmestynyt Ritziin. (Tuohon aikaanhan majoituslaitosten piti ilmoittaa saapuvat ja lähtevät matkustajat poliisille.) EK tilasi 23.4.1925 oikeusministeriön rikosrekisteritoimistosta Minna Craucherin rekisrekisteriotteen. Etsivä Keskuspoliisi alkoi pitää Craucheria silmällä vuonna 1928. Koska hänellä ei ollut arvostettua ammattia eikä varakasta sukua mutta varallisuuteen viittaava elämäntyyli, jotkut alkoivat epäillä häntä vakoojaksi. Hakeutuminen upseerien seuraan ja matkustelu rajaseuduilla vahvistivat mielikuvaa. Mutta heikko yleissivistys, puutteellinen kielitaito sekä lyhytjänteinen luonne ovat ominaisuuksia, jotka sulkevat pois vakoojan uran.

Myös Craucherin rikollista toimintaa liioiteltiin suuresti hänen kuolemansa jälkeen (esim. Hufvudstadsbladet 12.3.1932). Hänen elämäkertansa kirjoittaja Kari Selén ei löytänyt tutkimuksissaan mitään siihen viittaavaa, että Craucher olisi tappanut ensimmäisen lapsensa, pitänyt bordellia tai toiminut sikiönlähdettäjänä ja pirtutrokarina. Craucher ei halunnut enää vankilaan, ja siinä hänen sanansa piti. Hänen salongissaan ei tarjoiltu pirtua eikä siitä tehtyjä halpajuomia vaan laadukkaita viinejä, samppanjaa, viskiä ja konjakkia. Salonki ei ollut salakapakka, jonne pääsi tunnussanalla ja jossa tarjoilusta maksettiin, vaan yksityinen tila, jonne pääsi kutsusta.

Minna Craucherista on esitetty ristiriitaisia luonnehdintoja: Joidenkin mukaan hän oli tyylikäs ja sulavakäytöksinen, toisten mukaan karkea ja mauton. Joidenkin mukaan hän oli hyvin laskelmoiva, toisten mukaan impulsiivinen ja lyhytjänteinen. Hän ei viihtynyt yksin vaan halusi olla ihmisten ympäröimä. Silti hän ei pitänyt yhteyttä sukulaisiinsa eikä hänellä vaikuta olleen läheisiä ystäviä. 

Jos Minna Craucherista olisi olemassa elokuvaa, äänitettyä puhetta, enemmän valokuvia sekä tietysti hänen itsensä kirjoittamia tekstejä, tietäisimme enemmän hänen motiiveistaan ja tunteistaan. Aikalaislähteet, kuten sanomalehdet, sisältävät runsaasti kuulopuheita ja valheita, eikä Minna Craucher itse välittänyt totuudesta. Mitä hän itse ajatteli elämästään, jäänee ikuisesti salaisuudeksi. 

Lähteitä

Hufvudstadsbladet 12.3.1932(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)

Minna Craucherin tapaus: Poliittinen kostomurha 30 vuotta sitten. Helsingin Sanomat 8.3.1962.

Selén, Kari: Madame. Minna Craucherin levoton elämä. WSOY 1991.