Hyppää pääsisältöön

Helsingin kansanpuistot

Työväestön asuntokurjuus huolenaiheena

”Kun entisaikojen puistot ensi sijassa palvelivat joidenkin harvojen etuoikeutettujen henkilöiden ylellisyydentarvetta, tulevat ne nyt ennen aavistamattomassa määrin muodostumaan tärkeäksi elämäntekijäksi kaupunkiyhdistyksien sadoilletuhansille asukkaille ja edustamaan syvien rivien raskautetuille joukoille sitä luontoa, josta kaupungin muurit ovat heidät ainiaaksi eristäneet.”

Näin ihanteellisesti kuvataan vuoden 1903 Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksessa luonnossa oleskelun vaikutuksia kaupungin työväestölle. Helsingissä oltiinkin huolestuneita epäterveellisen kaupunkiasumisen vaikutuksista erityisesti köyhimpiin kaupunkilaisiin maaltamuuton ja kaupungin väkiluvun nopean kasvun seurauksena.

Helsingin asuntokurjuudesta kirjoitti muun muassa lehtimies Zacharias Topelius, joka 1850-luvun ”sosialireportaaseissaan” Helsingfors Tidningissä kuvaili miten Helsingissä asuttiin ”kalliimmin ja huonoimmin kuin tuskin missään Euroopassa”. Helsingin väkiluku olikin moninkertaistunut pääkaupunkiaseman saavuttamisen jälkeen. Asukasluku vuonna 1812 oli ollut noin 4000, josta se oli 1850-luvulla noussut jo 20 000 asukkaaseen. Tästä väkiluku vielä nelinkertaistui vuoteen 1900 mennessä ja ylitti 150 000 tuhannen 1920-luvulle tultaessa. 


Nopeasti ja hallitsemattomasti kasvaneet kaupungin työväen asuinalueet aiheuttivat huolta myös kaupungin terveydenhoidossa. Kaupunginlääkäri Wilhelm Sucksdorff  oli erityisen kiinnostunut asumishygieniasta ja juomaveden puhtaudesta. Hän toteutti 1900-luvun vaihteessa laajan työväenasuntokyselyn. Kysely todisti Helsingin asuntotilanteen kurjuuden. Sucksdorffin tutkimuksen mukaan työväenluokan asunnoissa asui keskimäärin 3,43 asukasta per huone. Kalliossa tämä luku oli 4,03 asukasta yhtä huonetta kohden. Tämä tarkoitti että Helsingin asunnoista neljäsosa oli silloistenkin käsitysten mukaan erittäin ahtaita. 

Epäterve kaupunkielämä

Helsinki ei ollut aikakautensa ainoa kaupunki, jossa oltiin huolissaan köyhien kaupunginosien kurjista asuinoloista. Teollistuminen ja sitä seurannut kaupungistuminen 1700- ja 1800-luvuilla olivat tuoneet kaupunkiasumisen ongelmat puheenaiheeksi ympäri läntistä maailmaa. Samoihin aikoihin tapahtunut tieteen kehitys oli tuonut myös bakteerit, viemärikaasut ja huonon ilmanvaihdon vaarat yleiseen tietoisuuteen.

Erityisen innokkaasti keskustelua työväenluokan asuntokysymyksistä kävivät niin kutsutut sosiaalireformistit, jotka ajoivat parannuksia köyhemmän väestönosan elinoloihin.  Eri reformiliikkeiden ajamaan ideologiaan kuului usein osana ainakin jonkinasteinen kaupunkivihamielisyys ja luonnonläheisyyden ylistys.  Kaupunkielämän nähtiin myös altistavan teollisuustyöväestöä terveysongelmien lisäksi myös huonoille moraalisille vaikutuksille. Yhtenä ratkaisuna kaupunkilaisten kurjiin asuinoloihin sekä kaupunkielämän rappeuttavaan vaikutukseen ehdotettiin erityisesti työväestölle suunnatut puistot. Näissä työväelle tarjoutuisi mahdollisuus raittiiseen ilmaan ja lepoon epäterveellisen kaupunkielämän keskellä.

 

Puistoja kansalle

Ensimmäiset julkiset puistot perustettiin 1800-luvun puolivälissä. Tätä ennen kaupunkien viheralueet olivat usein yksityisten tai kruunun omistamia puistoja ja puutarhoja, joihin pääsyä rajattiin esimerkiksi pääsymaksujen tai pukeutumissääntöjen perusteella. Suomessa tällaisia puistoja oli muun muassa Monrepos Viipurissa ja Aulanko Hämeenlinnassa.

1800-luvun kuluessa ajatus erityisesti työväestölle suunnatuista puistoista levisi ympäri Eurooppaa. Kansanpuisto nimityksellä haluttiin tehdä ero yläluokalle suunnattujen julkisten viheralueiden ja köyhemmälle kansanosalle tarkoitettujen välillä. Saksan Volkspark, people’s park Iso-Britanniassa ja Ruotsin folkets park suunniteltiin tarjoamaan kaupunkien työväelle tervehenkistä vapaa-ajanviettotilaa. Kansanpuistoja koskivat yläluokalle suunnattuja puistoja vapaammat, tosin silti säännellyt, käyttäytymissäännöt. Kansanpuistot olivat myös kaupunkipuistoihin verrattuina vähemmän hoidettuja. 

Eri puolille Eurooppa perustetuissa kansanpuistoissa oli maakohtaisia eroja. Suomen ja Ruotsin kansanpuistojen erona oli, että Ruotsissa kansanpuistot olivat pitkälti työväenliikkeen hallitsemia, kun taas suomalaisissa kansanpuistoissa tervehenkisyyden eli lähinnä alkoholin käytön vaarojen torjuminen oli keskeisessä asemassa. Suomalaista puistohistoriaa tutkineen Maunu Häyrysen mukaan kansanpuistoja perustamalla haluttiin myös lieventää yhteiskunnallisia jännitteitä luomalla maisemallisia kehyksiä eri ryhmien sopuisalle kanssakäymiselle.

 

 

Helsingin ensimmäiset kansanpuistot Korkeasaari ja Seurasaari

Helsinkiin perustettiin vuonna 1880-luvun lopulla kaksi kansanpuistoa: Korkeasaari ja Seurasaari. Korkeasaari oli toiminut suosittuna retkeilykohteena jo 1860-luvulta alkaen. Vapaa-ajanviettoon saarella oli kuitenkin kuulunut juopottelua ja rähinöintiä, joten Helsingin kaupunki vuokrasi saaren alkoholin käyttöä säännöstelevälle Helsingin Anniskeluosakeyhtiölle vuonna 1883.

Alkoholin myynti oli 1800-luvun lopun Suomessa sallittu vain kuntien valvomille anniskeluyhtiöille. Tuottonsa hyväntekeväisyyteen ohjanneen Helsingin Anniskeluosakeyhtiön toiminta-ajatuksena oli ”perustaa työväenluokan tarpeisiin tarkoitettuja ravitsemusliikkeitä” ja samalla säännöstellä asiakkaittensa alkoholinkäyttöä.  Helsingin Anniskeluosakeyhtiö perusti Korkeasaareen kaupungin ensimmäisen kansanpuiston. Eläintarha saareen perustettiin kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1889. 

Kieltolain tultua voimaan vuonna 1919 joutui Helsingin Anniskeluosakeyhtiö luopumaan Korkeasaaresta eläintarhoineen ja saari siirtyi kaupungin hallintaan.

 

 

Kiista kaupunkitilasta

Helsingin toisen kansanpuiston perustamista Seurasaareen edelsi kiista saaren käyttötarkoituksesta. Helsingin kaupungilla oli alun perin tarkoituksena lohkoa vuonna 1870 ostettu Seurasaari varakkaan väen huvilatonteiksi. Samaan aikaan rakennettiin Meilahden ja Eläintarhan huvila-alueita ja muodikasta huvila-asutusta oli noussut myös Kaivopuistoon. 

Tilanne, jossa vastakkain oli varakkaan väen ja työväestön kaupunkitilan tarve, aiheutti kiivasta keskustelua Helsingin sanomalehtien mielipideosastoilla.  Mielipidekirjoituksissa kannatettiin saaren varaamista työväestölle lähes yksimielisesti. Perusteluina oli, että Helsingin läntisten kaupunginosien työläisiltä puuttuivat julkiset ranta-alueet. Myös Helsingin työväenyhdistys lähetti asiasta kirjeen kaupungille, jossa kerrottiin työväestön tarvitsevan paikkaa virkistykseen rankan työviikon jälkeen. Kaupunki päätyikin vuokraamaan Seurasaaren Korkeasaaren tavoin Helsingin anniskeluosayhtiölle ja siitä tuli kaupungin toinen kansanpuisto vuonna 1889. Seurasaareen perustettiin vuonna 1909 ulkomuseo, jonne siirrettiin  talonpoikaisrakennuksia ympäri Suomea.

Porvarillista puistokulttuuria työväelle

Seurasaaren ja Korkeasaaren kansanpuistojen perustamisen takana oli halu tarjota luonnonläheisiä vapaa-ajan paikkoja työväenluokalle. Tästä huolimatta pyrittiin molempien kohdalla kansainvälisen ihanteiden mukaisten arvokkaiden puistoympäristöjen luomiseen. Tätä korostettiin muun muassa  tekolampien  ja jalojen lehtipuiden avulla.  Työväestön toivottiin myös käyttäytyvän arvokkaasti ja hillitysti eli ihanteena oli ns. porvarillinen puistokulttuuri. Alkoholinkäyttöä pidettiin epätoivottavana. Nämä ihanteet eivät toteutuneet vaan esimerkiksi Seurasaareen jouduttiin pian kansanpuiston perustamisen jälkeen rakentamaan juopuneiden säilytystiloja sekä vartiointitiloja paikan päällä yöpymiseen.

Kansanpuistoista suosittuja

Helsingin kansanpuistoista tuli hyvin suosittuja 1900-luvun alkupuolella. Erityisesti sunnuntaisin, joka oli työväestölle viikon ainoa vapaa-päivä saariin suuntasi sadoittain perheitä ja ystäväporukoita. Korkeasaaren ja Seurasaaren suosiota lisäsi myös se, että ne olivat ainoita saaria Helsingin lähistöllä joihin oli lupa rantautua omalla veneellä. Kaupunki myös ylläpiti edullista höyrylaivaliikennettä kansanpuistoihin.

Kansanpuistojen suosion kasvaessa alkoivat jo 1910-luvulla vaatimukset kolmannen kansanpuiston perustamiseksi Helsinkiin. Helsingin Sanomissa kirjoitettiinkin miten perheet eväskoreineen istuivat kauniina kesäsunnuntaina lähes vieri vieressä Seurasaaressa.  Kansanpuistoja perustettiin 1920- ja 1930 -luvuilla Mustikkamaalle, Tullisaareen, Varsasaareen, Pihlajasaareen ja Kivinokkaan.

Kansanpuistoista pidemmälle

Työajan lyheneminen neljäänkymmeneen viikkotuntiin vuosina 1966 - 1970 ja vuosiloman pidentyminen neljään viikkoon vuonna 1973 vaikuttivat suomalaisten vapaa-ajanviettotapoihin ja -paikkoihin. Kaupungeissa vapaa-ajan lisääntyminen tarkoitti mahdollisuutta pidempiin matkoihin kotikulmien ulkopuolelle. Samalla kaupunkien viheralueiden merkitys vapaapäivien retkien kohteina väheni. 1960- ja 1970-luvuilla yleistyivät myös kesämökit. Kansanpuistoista niin kuin muistakin julkisista puistoista tuli selvemmin osa kaupunkiarkea sen sijaan että niissä vietettäisiin työväen harvat lomapäivät.

Kirjallisuutta:

Eerikäinen, Tiina: Seurasaari – Laidunmaasta perinnesaareksi, Helsingin kaupunki 1988.
Häyrynen, Maunu: Kansan puistot teoksessa Seurasaari – Puisto meren syleilyssä, toim. Aila Nieminen Maahenki, Seurasaarisäätiö 2016.
Knapas, Marja-Terttu: Seurasaari ja Korkeasaari. Helsinkiläisten ensimmäiset kansanpuistot, Helsinki-Seura 1980.
Lento, Katri: Seurasaari – Luontoa ja kulttuuria kaupunkilaisille teoksessa Seurasaari – Puisto meren syleilyssä, toim. Aila Nieminen, Maahenki, Seurasaarisäätiö 2016.