Kirjastot helsinkiläisten olohuoneina

Kiertolaisuudesta omaan taloon

Kansankirjasto toimi aluksi useissa väliaikaisissa tiloissa, nimittäin Hufvustadsbladetin tiloissa Fabianinkatu 14:ssä, kansakoulun tiloissa Kasarminkatu 21:ssa ja Kaivokatu 8:ssa. Kirjasto sai rahallista tukea vuonna 1871 perustetulta Anniskeluyhtiöltä, joka toivoi kaupungin löytävän kirjastolle pysyvät ja sopivat tilat. Kun näin ei tapahtunut, osti Anniskeluyhtiö tontin ja rakennutti sille kirjastorakennuksen Rikhardinkadun varrelle. Arkkitehti Carl Theodor Höijerin suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1882. Helsingin ensimmäinen kirjasto on siis rakennettu alkoholin myyntivoitoilla eikä verorahoilla. 

Kansankirjaston nimi muutettiin Helsingin kaupunginkirjastoksi vuonna 1910. Nimenmuutos kuvastaa toiminta-ajatuksen muutosta: kansankirjasto oli suunnattu köyhille ja vähän kouluja käyneille, kun taas kaupunginkirjasto on suunnattu kaikille. Vielä vuonna 1910 Helsingissä kaavailtiin ”paremmalle väelle” omaa kirjastoa, jossa se ei altistuisi lukusaliin tunkevalle rahvaalle, mutta ajatuksesta luovuttiin.
 

Monenlaisia uudistuksia

Kirjasto sai puhelimen loppuvuodesta 1903. Lainausvihoista siirryttiin vuonna 1909 kirjakohtaisiin kortteihin, joita varten kirjan kannen sisäpuolella oli tasku. Tämä helpotti lainojen tilastointia. Samana vuonna kirjastossa alettiin pitää lasten satuiltoja. Henkilökunnan opintomatkat Pohjoismaihin ja Yhdysvaltoihin antoivat virikkeitä kirjaston uudistamiseen. Luetteloinnin helpottamiseksi hankittiin vuonna 1911 kirjoituskone. Valikoimissa oli nyt myös jokunen teos saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Käryävät ja paloturvallisuuden kannalta arveluttavat öljylamput korvattiin sähkövalaistuksella Rikhardinkadulla sekä Töölön (perustettu 1899) ja Hermannin (per. 1908) sivukirjastoissa syksyllä 1913. Yhdysvalloissa nähtyyn avohyllyjärjestelmään siirtymistä viivyttivät asenteet ja tilanpuute. Asiakkaiden piti siis valita luettelosta haluamansa kirjat ja pyytää ne kirjastonhoitajalta, jolla oli valta päättää, voiko asiakkaalle lainata kyseisiä teoksia vai ei.

Rikhardinkadun kirjaston laajentaminen oli työläs prosessi, joka valmistui keväällä 1924. Tuolloin kirjastossa siirryttiin avohyllyihin ja lapset saivat vihdoin kunnolliset tilat. Opintosaleihin (eri asia kuin lehtisalit) saatiin ”opinnonneuvojat” ja opintopiirit jo 1940-luvulla, ja lapsille saatiin tietokilpailuja, opintokerhoja, kirjanäyttelyjä ja opastusta kirjaston käyttöön. Sotien jälkeen sairaaloissa aloitettiin kirjastotoiminta.

Sotien jälkeen ulkomaisen kirjallisuuden saatavuus parani. Rikhardinkadun tilat remontoitiin perusteellisesti vuosina 1949–52. Lukusaliin eli opintosaliin hankittiin asiakkaiden käyttöön systemaattinen kortisto helpottamaan itseopiskelua. Remontin yhteydessä lehtien lukusalista poistettiin pystymalliset lehtitelineet, joiden ääressä asiakkaiden oli pitänyt seistä lukemassa lehtiä.

Kirjaston hissittömyydestä käytiin debattia mielipidepalstoilla. Kauan kaivattu hissi saatiinkin Richardinkadulle vuonna 1956, ja seuraavana vuonna pantiin alulle yhtä lailla kaivattu lisäsiipi.

Lisätilaa tarvitaan

Varsin pian ilmeni, että uuden kirjaston tilat ovat kasvavan kaupungin tarpeisiin riittämättömät. Niinpä syksyllä 1899 avattiin Töölön ja Merimiehenkadun sivukirjastot. Niiden painopiste ei ollut lainattavissa teoksissa vaan lukusaleissa. Ankaran asuntopulan takia työläiskodeissa oli niukasti oleskelutilaa, joten lukusali toimi kansan olohuoneena. Varsinkin lapsille tarkoitetut tilat olivat aina tupaten täynnä. Ihmiset jonottivat lukusaleihin, ja lapset joutuivat toisinaan palaamaan kotiin tai kadulle, kun kirjastoon ei mahtunut.

Hermannin (myöh. Vallila) sivukirjasto avattiin vuonna 1908 ja Kallion kirjasto 1912. Käpylä ja Pasila saivat omat kirjastonsa vuosina 1926 ja 1930. Talvisodasta kaupunginkirjaston rakennukset selvisivät ilman aineellisia vahinkoja, mutta jatkosodassa Kallion ja Vallilan kirjastot vaurioituivat pommituksissa. 

Suuri alueliitos 1946 toi Helsinkiin 12 uutta kirjastoa. Liitosalueiden kirjastojen lähtötaso oli hyvin vaatimaton: Kirjastot toimivat tyypillisesti pienissä vuokratiloissa, kuten koululta vuokratuissa huoneissa, niiden aukioloaika oli pari tuntia viikossa, ja niiden toiminta pyöri vapaaehtoisvoimin. Uusia tarkoituksenmukaisia tiloja saatiin joissakin tapauksissa odottaa vuosikymmeniä – siitäkin huolimatta, että Helsingin väestö kasvoi nimenomaan liitosalueilla eikä kantakaupungissa. 

Kirjastokiistoja

Kirjastohistoriikin kirjoittanut Sven Hirn toteaa, että Rikhardinkadun kirjastohanke toteutettiin ripeästi, mikä oli täydellinen vastakohta myöhemmälle jahkailulle. Kirjaston tilanpuute oli yleisesti tiedossa, mutta uuden pääkirjaston tarpeellisuudesta ja sijainnista väännettiin eri otteeseen vuosikymmenien aikana. ”Täytyykö nykyisen kirjastotalon romahtaa ennen kuin uusi saadaan?” tuskaili Uusi Suomi 19.9.1934. 

Poliittisten ristiriitojen repimällä 1930-luvun loppupuolella kirjaston kylttien kielet puhuttivat, samoin kirjavalinnat. Piilossa haluttiin pitää sellaiset kirjat, joita suuren yleisön ei arveltu kykenevän ymmärtämään puhtaasti taiteellisesti vaan jotka voisivat pelkästään kiihottaa sitä. Tällaisia teoksia olivat esimerkiksi Boccaccion Decamerone ja ruotsalaisen Agnes von Krusenstjernan romaanit. Viihdettä pidettiin arveluttavana mutta toisaalta arveltiin myös, että se voisi toimia kimmokkeena lukemisharrastuksen aloittamiselle. Kaunokirjallisia teoksia sai lainata vain yhden kerrallaan. Nihkeys viihteellistä ja populaaria aineistoa kohtaan alkoi väistyä 1970-luvulla.

Myös lehtisalit puhuttivat ajoittain helsinkiläisiä. Niissä oli aina vain ahdasta, ja Rikhardinkadun lehtisalissa ilmeni järjestyshäiriöitä. Lehtiä revittiin ja varastettiin, salissa saatettiin ryypiskellä ja sammua tai häiritä muita. Joidenkin asiakkaiden epäsiisteys oli myös häiritsevää. Järjestyshäiriöt jatkuivat remontin jälkeen, ja syyskuussa 1952 saliin palkattiin valvoja, joka työskenteli klo 16–22. Kalle-lehden sensaatiomainen, inhorealistinen raportti vuonna 1959 vauhditti toisen valvojan palkkaamista aamuksi ja iltapäiväksi.

Kirjaston palvelutarjonta laajenee

Rikhardinkadun kirjastossa sai kuunnella musiikkia pienimuotoisesti jo vuonna 1965. Töölön uusi (nykyinen) kirjasto avattiin joulukuussa 1970. Sen erikoisuutena oli kaupunginkirjaston ensimmäinen varsinainen musiikkiosasto. Sinne tuli myös valoisa opintosali, josta tuli heti suosittu opiskelijoiden parissa. Siellä ei kuulunut lehtien rapinaa, sillä lehtihuone oli erikseen.

Kirjastoautot alkoivat liikennöidä Helsingissä vuonna 1966. Ne paikkasivat kirjastoverkon puutteita ja paransivat kirjojen ja lehtien saatavuutta. Parhaimmillaan autoja oli neljä. Kirjastoauton huippuvuosi oli 1972, jolloin kolmesta autosta lainattiin lähes 615 000 teosta.

Vuoden 1961 uusi kirjastolaki takasi laitoskirjastoille anteliaan valtionavun. Niinpä kirjastojen määrä ja lainaaminen lisääntyivät. Musiikkikasettien lainaaminen aloitettiin vuonna 1979. LP-levyjä ei saanut lainata, vaan niitä kuunneltiin kuulokkeilla musiikkihuoneissa. Vuonna 1986 Pasilan pääkirjastosta sai lainata C-kasettien lisäksi LP- ja CD-levyjä sekä videokasetteja.

Kaupunginkirjaston hallintoa hajautettiin 1990-luvulla ja paikalliskirjastot saivat enemmän autonomiaa, mikä johti kirjastojen erikoistumiseen. Vuosikymmentä leimasivat talouslama ja tietotekniikan kehittyminen. Asiakaspäätteet ja uudet kirjastojärjestelmät paransivat suuresti tiedonhakua. Kirjasto oli ajan hermolla: Kaapelitehtaan tiloihin perustettiin vuonna 1994 Kirjakaapeli, joka tarjosi asiakkaille ilmaisen pääsyn internetiin, kenties maailman ensimmäisenä kirjastona. Töölön kirjastossa avattiin lokakuussa 1994 lasten ja nuorten mediateekki, josta tuli erittäin suosittu. Kirjakaapeli muutti Lasipalatsiin vuonna 1996. Vuonna 2005 avattiin Kirjasto10 Postitalossa ja Kohtaamispaikka @ Lasipalatsi Lasipalatsin toisessa kerroksessa. Nämä viitoittivat tietä kohti nykyisiä kirjastoja, joissa digitaaliset palvelut ovat itsestäänselvyys.

Kirjastoissa on tietysti edelleen painettuja lehtiä ja kirjoja mutta sieltä voi myös lainata esimerkiksi lautapelejä ja vaikkapa porakoneen, pulkan tai mölkkypelin. Lisäksi kirjastoissa järjestetään konsertteja, esitelmiä, kielikahviloita, oikeudellista neuvontaa, lukupiirejä, näyttelyjä ja vaikkapa lukukoiratapaamisia. Kirjasto on todellinen kaupunkilaisen olohuone.

Lähteet

Hirn, Sven: Kansankirjastosta kaupunginkirjastoksi. Helsingin kaupunginkirjasto 1860–1940. Helsingin kaupunginkirjasto 1998.

Laakso, Mikko: Kansan valistajasta kansalaisten olohuoneeksi. Helsingin kaupunginkirjasto 1940–2005. SKS 2010.