Helsinkiläisen työväestön elinolosuhteet olivat hyvin alkeelliset vielä 1900-luvun alussa. Monet yhteiskunnalliset seikat vaikuttivat ihmisten arkeen ja sen haasteisiin. Sata vuotta sitten sivistystaso oli matala: kansakoulu oli maksullinen, kirjoitus- ja lukutaidottomuus oli yleistä eikä oppivelvollisuus ollut vielä voimassa. Tiedonvälitys perustui oman viiteryhmän sanomalehtiin (mikäli osasi lukea) ja huhuihin. Asuinolot olivat kurjat ja ahtaat. 1910-luvulla ravitsemustilanne oli heikko elintarvikepulan takia.
1910-luvulla työväestön ja erityisesti naisten arkea vaikeuttivat monet tekijät, kuten elinkustannusten nousu (vuokra), ahtaat asuinolot ja pula-aika. Vuonna 1915 elinkustannukset nousivat 52 %. Vaikka monilla aloilla otettiin käyttöön kalliin ajan lisä, se ei auttanut heikoimmassa asemassa olevien perheiden tuloja pysymään kasvavien menojen tahdissa. Naisten palkkatulot olivat muutenkin selvästi miesten tuloja pienemmät. Kaikista heikoimmassa asemassa olivat yksinhuoltajaäidit, joilla ei ollut juuri minkäänlaista yhteiskunnan tarjoamaa suojaverkkoa.
Elämä oli 1900-luvun alussa hyvin sukupuolittunutta. Sekä yleisemmin yhteiskunnassa että kotona oli selkeä jako naisten ja miesten töihin. Naisten tehtävänä oli kantaa päävastuu päivittäisistä koti- ja taloustöistä sekä lastenhoidosta. Naisille kuuluneet kotityöt olivat ruumiillisia ja raskaita, eikä helpottavia kodinkoneita ollut. Työläisperheissä rahakin oli tiukalla ja asiat tehtiin itse vaatteita myöten. Toisaalta teollisesti valmistettuja tuotteita oli vielä kohtalaisen vähän tarjolla. Lisäksi taitava ompelija saattoi valmistaa vaatteita myös muille ja tienata perheelle pieniä lisätuloja.
Työväestön keskuudessa naisten työtaakka ei rajoittunut vain kotitöihin, vaan Suomessa naiset ovat perinteisesti käyneet myös ansiotyössä. Yhteiskunta ei tukenut perheitä: ei ollut neuvolaa, äitiyslomia tai lapsilisiä. Lapset synnytettiin, hoidettiin ja kasvatettiin kaiken muun ohessa.
Sukupuolten väliset roolit ja odotukset erosivat jo varhaislapsuudessa. Suuri osa työläislapsista, myös tytöt, aloittivat ansiotyössä 12-vuotiaana. Kotitöiden osalta monen tytön työelämä oli alkanut jo paljon ennen tätä. Oppi kotitöistä siirtyi äideiltä tyttärille, ja tytöt olivat hyvin nuoresta lähtien vastuussa monista kotitöistä sekä nuorempien sisarusten hoitamisesta. Kun äidit kävivät töissä myös kodin ulkopuolella, nuorempien sisarusten hoito jäi usein vanhempien sisarusten, erityisesti tyttöjen harteille.
Työväestö asui 1900-luvun alussa hyvin ahtaasti. Helsinki oli teollistunut nopeasti, ja maalta muutti työvoimaa kaupunkiin. Asuntotuotanto ei pysynyt väestönkasvun perässä. Varsinkin työväestö, jonka asuinalue oli keskittynyt Pitkänsillan pohjoispuolelle nykyiseen Kallion kaupunginosaan, asui todella kurjissa oloissa ja ahtaasti. Asunnot olivat pääsääntöisesti hellahuoneita, joissa asui koko perhe. Lapsia oli yleensä paljon, ja useammat sukupolvet saattoivat jakaa saman hellahuoneen.
1910-luvun puolivälissä helsinkiläistä teollisuutta valjastettiin sotatarvikkeiden valmistukseen Venäjän armeijan käyttöön. Sotateollisuus toi entistä enemmän työväestöä pääkaupunkiin. Sodan myötä kuitenkin asuntotuotanto oli jäissä, mistä seurasi sodan alkuvuosina asuntopula. Kohoavien elinkustannustenkin kattamiseksi perheet ottivat ahtaisiin koteihinsa vielä asukkeja eli alivuokralaisia.
Pula-aika leimasi suurta osaa 1910-luvusta ja vaikutti monella tavalla ihmisten ja erityisesti kodinhoidosta vastuussa olevien naisten arkeen. Vuonna 1914 alkaneen ensimmäisen maailmansodan aiheuttama yleinen pula-aika aiheutti monenlaisia ongelmia, jotka kertautuivat arjessa. Esimerkiksi juomaveden puhdistuksessa käytetyt kemialliset aineet loppuivat Helsingistä, joten juomavesi piti keittää. Vedenkeittoa hankaloitti halkopula. Halkopulan oli aiheuttanut kaasun ja kivihiilen tuonnin loppuminen. Lisääntynyt halonpoltto aiheutti myös tulitikkupulan. Nämä kaikki arjen pyörityksessä korostuvat ongelmat kuormittivat kodin hoidosta vastuussa olevien naisten elämää.
Pula-aika aiheutti monenlaista jonottamista. Ensin piti jonottaa ostokortteja ja sitten itse tuotteita. Elintarvikkeita ei aina ollut tarpeeksi, joten jonossa piti olla ajoissa ja siellä kesti tuntikausia. Jonoissa seisominen oli ennen kaikkea naisten ja lasten tehtävä miesten ollessa töissä. Yksinhuoltajaäidit olivat tässäkin tilanteessa heikoimmilla. Heidän piti löytää aikaa jonottamiselle ja ehtiä vielä töihinkin. Tämän lisäksi kotona saattoi olla ihan pieniä lapsia pitkiä aikoja keskenään. Joissain tapauksissa myös lapset lähetettiin jonoon. Monesti jouduttiin taktikoimaan ja miettimään, missä jonossa kannatti seisoa, jos ei ollut perheenjäseniä lähettää joka jonoon.
Aiheesta enemmän:
Jäppinen, Jere: Yhdeksän pientä kotia. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseoJäppinen, Jere: Seitsemän pientä kotia. Arjen historiaa Työväenasuntomuseossa. Helsingin kaupunginmuseo 2009.
