Etholénin talo oli alun perinkin tarkoitettu arkiston väliaikaiseksi sijoituspaikaksi. Kun nykyinen Valtioneuvoston linna muutamia vuosia myöhemmin valmistui, siirtyi Senaatin arkisto sen Hallituskadun ja Ritarikadun puoleiseen kulmaan. Arkisto ei tuolloin ollut auki yleisölle, vaan se oli ainoastaan Senaatin virkamiesten käytössä. 1500-luvulta alkaneet vanhimmat asiakirjasarjat olivat epäjärjestyksessä talon ylimmässä kerroksessa, ja vain harvat ja valitut henkilöt saivat käydä niitä siellä tutkimassa.
Vuonna 1844 arkistonhoitaja Edvard Grönblad sai tehtäväkseen järjestää tuon ullakolla säilytetyn vanhan arkiston. Hän havaitsi pian, että vanhimmat tilikirja-aineistot eli voudintilit olivat saaneet kansikseen vanhoja keskiaikaisista pergamenttikirjoista irrotettuja käsikirjoitusarkkeja. Voudit ja tilien laatijat olivat irrottaneet arkkeja reformaation myötä vähitellen käytöstä poistetuista latinankielisistä kirjoista. Hallituskadun ja Ritarikadun kulmassa pienessä työhuoneessa tehtiinkin huikeita löytöjä, kun kansilehdistä saatiin koottua lähes täydellinen pergamenttiversio Turun messukirja Missale Aboensesta, jonka tuolloin ajateltiin olevan ainoa Suomea varten painettu keskiaikainen kirja. Kansilehtien joukosta löytyi myös kokonaan uusi teos, Manuale Aboense, joka osoittautui sekin Suomea varten painetuksi keskiaikaiseksi liturgiseksi käsikirjaksi. Kansilehtien järjestely jatkui pitkään, ja vielä 1860-luvulla niiden joukosta löytyi katkelma luultavimmin 1300-luvulla kirjoitetusta ruotsalaisesta opaskirjasta nuorelle kuninkaalle. Se tunnettiin, mutta sen aitoutta oli jo ehditty epäillä, koska alkuperäiskappaletta ei ollut olemassa. Tuon katkelman ansiosta teoksen alkuperä saatiin todennettua.
Suljetusta tietovarastosta kaikille avoimeksi palvelulaitokseksi
Vuonna 1859 Senaatin arkisto sai toisen työntekijänsä, kun Karl Bomansson nimitettiin sen amanuenssiksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli julkaista lehti-ilmoitus, jolla tutkijat kutsuttiin arkiston asiakkaiksi. Aiemmin suljettu arkisto saatiin siten historiantutkijoiden käyttöön. Tyyliltään innostuneessa ilmoituksessa tuotiin esiin runsaita ja ajallisesti kattavia alkuperäislähteitä, jotka tarjosivat ”historiallisia yksityiskohtia, joita ei muualta saa”. Houkuttelu olikin tarpeen, koska tutkijat olivat tottuneet työskentelemään kirjastoissa ja arkistoaineisto historiantutkimuksen lähteenä oli vasta tekemässä tuloaan. Kaikki eivät kulttuuriperinnön arvoa vielä ymmärtäneet, ja asiakirjoille keksittiin tutkimuksen ohella muutakin käyttöä. Kaupungin puodeissa ostokset käärittiin jo kertaalleen käytettyyn paperiin, minkä vuoksi käärepaperille oli omat markkinansa. Kerran Bomansson sai tiedon, että kauppias Vinogradoffin puodissa ostoksia käärittiin Senaatin arkistosta peräisin olevaan paperiin. Hän kiiruhti paikalle ja sai vielä jäljellä olleet kauppiaalle myydyt arkit ostetuksi takaisin arkistoon yhdellä ruplalla leiviskältä. Aikana, jolloin asiakirjan jäljentäminen oli mahdollista vain käsin kopioimalla, tutkijat onnistuivat toisinaan viemään ainutkertaisia aineistoja mukanaan tarkempaa läpikäyntiä varten. Paljon saatiin takaisin, mutta toisinaan vasta tutkijan kuolinpesän kautta.
Omaan rakennukseen
Vaikeasti valvottavat ja paloturvallisuudeltaan kyseenalaiset tilat alkoivat ajan mittaan käydä ahtaiksi, ja vuonna 1869 Suomen Valtionarkistoksi nimetylle arkistolle alettiin miettiä omaa rakennusta. Rauhankadun ja nykyisen Snellmaninkadun risteyksessä oli tyhjillään kulmatontti, joka oli varattu Ylioppilastalon rakentamista varten. Tontti oli kuitenkin niin kallioinen, että ylioppilaat pyysivät saada uuden tontin helpommin rakennettavalta paikalta. Uusi korvaava paikka järjestyikin Aleksanterinkadun päästä, kauempana kaupungin tuolloisesta keskustasta. Ylioppilailta jääneelle tontille osoitteeseen Rauhankatu 17 nousi uusklassismia edustava arkistotalo vuonna 1890.
Gustaf Nyströmin suunnittelema uusi arkistorakennus noudatti ajan uusimpia oppeja. Moderni talo oli ensimmäinen nimenomaan arkistokäyttöön suunniteltu rakennus paitsi kaikissa Pohjoismaissa, myös koko Venäjän keisarikunnassa. Kun valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin johtama arkisto teki muuttoa Rauhankadulle, koko tuolla laajalla alueella kaikki muut arkistot toimivat vielä muihin tarkoituksiin suunnitelluissa tiloissa. Rakennuksen uutuuttaan hohtavat sisätilat olivat koristeelliset ja näyttävät ja ne kuuluvat edelleen Helsingin edustavimpiin.
Uuden arkistotalon valmistuessa Suomessa oli vastikään siirrytty metrijärjestelmään, ja Pariisista oli tilattu kopiot siellä säilytetyistä alkuperäisistä metrin ja kilogramman prototyypeistä. Metalliesineet sijoitettiin Suomen Valtionarkistoon, missä niitä säilytettiin niin sanotussa prototyyppihuoneessa. Syy esineiden sijoittamiselle arkistoon lienee se, että alkuperäiset prototyypit ovat yhä tänäkin päivänä Ranskan valtionarkiston säilytyksessä. Nykyisin kopiot eivät enää ole arkistossa, vaan ne ovat Mittatekniikan keskuksen (MIKES) säilytyksessä Espoon Otaniemessä.
Myös alkamaisillaan oleva kansallinen herääminen näkyi uuden arkistotalon suunnittelussa: uudesta arkistotalosta varattiin holvi perustuslain säilyttämistä varten. Tila oli välittömästi sisäänkäynnin vieressä ja sen sisäänkäyntinä oli näyttävä pronssattu pariovi. Huone vaihtoi ennen pitkää käyttötarkoitustaan, mutta sen olemassaolo kuvasti jo sitä, että talosta oli tuleva ”Suomen tarinan” säilyttämisen ja kansalaisten oikeuksien toteutumisen kannalta keskeinen paikka.
Uusikin arkistotalo alkoi vääjäämättä täyttyä, kun hallinto tuotti keskeytyksettä lisää asiakirjoja. Tilanahtaus kävi ilmeiseksi viimeistään Suomen itsenäistymisen jälkeen 1920-luvun alussa, kun taloon piti siirtää Suomen itsenäistymisen myötä toimintansa lopettaneiden virastojen arkistot sekä Tarton rauhansopimuksen myötä Neuvosto-Venäjältä palautuvat suomalaiset aineistot. Uusi rakennus toteutettiin Magnus Schjerfbeckin suunnitelman mukaan, ja se valmistui Snellmaninkadun varteen vuonna 1927. Ulkoisesti rakennus muistuttaa Rauhankadun puoleista vanhaa päärakennusta mutta edusti jälleen aikansa uusimpia käsityksiä arkistotilarakentamisesta, erityisesti paloturvallisuuden osalta.
Suomen itsenäistyttyä alettiin ajatella, että Helsingissä sijaitsevan Suomen Valtionarkiston lisäksi tarvittiin maakunta-arkistoja turvaamaan kukin oman alueensa arvokkaiden asiakirjojen säilyminen sekä ohjaamaan alueellisia viranomaisia oikeanlaisen arkistonhoidon saloihin. Maakunta-arkistoja perustettiinkin ensin Hämeenlinnaan ja sen jälkeen Turkuun, Ouluun, Viipuriin ja Vaasaan. Maakunta-arkistoilla oli omaakin toimivaltaa, mutta viime kädessä ne toimivat Suomen Valtionarkiston ohjauksessa.
Sinun tarinasi, Suomen tarina!
Vuonna 1939 Suomen Valtionarkiston nimi lyheni Valtionarkistoksi ja Suomi sai ensimmäisen arkistolakinsa. Siinä painotettiin asiakirjoihin tallentuneen historiamme huolellista säilyttämistä, ja aineistot alkoivatkin saada arvoistaan hoivaa ja huolenpitoa. Arkistonhoito alkoi noudattaa yhtenäisiä ohjeita ja arkistojen syntyminen määrämuotoistui. Seurauksena paremmasta säilyttämisestä ja kasvavasta julkisesta sektorista oli asiakirjatulva, jota patoamaan annettiin uusi arkistolaki 1980-luvun alussa. Voimakkaasti kasvavan aineistomäärän sekä lisääntyneen asiakasmäärän takia Valtionarkisto oli vuonna 1973 saanut mittavan uuden lisärakennuksen Rauhankadulle, tällä kertaa Olof Hanssonin suunnittelemana. Vuodelta 1890 peräisin oleva vanha tutkijasali sai rinnalleen modernin uuden tutkijasalin ja arkiston käyttäjät muutenkin laajemmat ja toimivammat tilat aineistojen tutkimista varten.
Vuodesta 1994 arkiston nimi muutettiin Kansallisarkistoksi. Tänä päivänä sen tehtävinä ovat edelleen paitsi ohjata viranomaisia arkistojensa muodostamisessa, myös tarjota kansalaisille yhä helpompi ja toimivampi pääsy oman historiansa ja laajemmin Suomen historian pariin. Aineistoa Kansallisarkistolla on eri puolilla Suomea jo lähes 300 hyllykilometrin verran. Digitaaliseen muotoon saattaminen on yksi aikamme keskeisistä kehittämissuunnista, ja Kansallisarkisto onkin 2000-luvun alusta lähtien tehnyt aineistojen systemaattista digitointia. Suurin osa tuosta aineistosta on vapaasti verkossa tutkittavissa. Tekoälyn myötä vanhat asiakirjat tulevat yhä useammalle ymmärrettäväksi, kun algoritmi auttaa vanhan käsialan tulkinnassa. Samalla tutkimuksen tekemisen edellytykset mullistuvat, kun tiedonetsinnän voi ulottaa miljooniin tekstitunnistettuihin aineistosivuihin samanaikaisesti.
Kansallisarkisto on kaikille avoin tiedon lähde, joka takaa pääsyn kiinnostavien menneisyyden aineistojen pariin. Astu siis rohkeasti sukusi tai Suomen tarinan ääreen joko paikan päällä Rauhankadulla tai digitoitujen aineistojen parissa verkossa! Tai tule tutustumaan kauniiseen rakennukseen ja arkiston portaikon muurilla seisovaan Jyrki Siukosen Viisas Hiiri -patsaaseen, joka on Helsingin pienin julkinen monumentti.
Viisas hiiri -veistos(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lähteitä ja lisätietoa:
Arkistolaitos vuosina 1918−1938(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Kansallisarkiston virka-arkisto.
Blomstedt, Kaarlo: Tieteellisen arkistolaitoksemme syntyajoilta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Historiallinen aikakauskirja 2/1939, s. 181−206.
Hausen, Reinhold: Öfversigt af Finlands statarkivs uppkomst, tillvext och närvarande organisation(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Helsingfors 1883. Epävirallinen suomennos(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Kansallisarkisto: julkisivujen rakennushistoriaselvitys 2015(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Arkkitehtitoimisto Okulus Oy.
Kansallisarkisto: sisätilojen rakennushistoriaselvitys 2018(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Arkkitehtitoimisto Okulus Oy.
Kansallisarkistoa koskevat aineistot Wikiaineistoissa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Lybeck, Jari: Arkistolaitoksen suhde tutkimukseen ja hallintoon järjestyy uudelleen: vuodet 1944−1974.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Painosalama Oy, Turku 2016.
