Helsingin kirkkojen historiaa

Helsingin kaupunkiin ryhdyttiin rakentamaan kirkkoa kohta perustamisen jälkeen. Kirkko rakennettiin puusta, ja se oli suorakaiteen muotoinen, noin 20 metriä pitkä ja 9,5 metriä leveä itä-länsisuuntainen rakennus mäen rinteessä Vantaanjoen länsipuolella. Aikaisemmin kirkon uskottiin palaneen venäläisten hyökkäyksen aikana vuonna 1571, mutta arkeologisissa kaivauksissa palosta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä. Kirkko rakennettiin pian uudelleen, ja se palveli kaupunkiseurakuntaa aina 1640-luvulle kaupungin siirtoon asti. Sen jälkeen Vanhankaupungin kirkko annettiin kaupungin hospitaalin käyttöön, kunnes se lahosi tai paloi 1670-luvulla. 

Kaupungin Vironniemelle siirron (1640) jälkeen rakennettiin uusi kivestä tehty kuningatar Kristiinan mukaan nimetty Kristiinan kirkko. Komean ja kalliin kirkon tiedetään kuitenkin palaneen jo vuonna 1654 lähes koko kaupungin hävittäneessä tulipalossa. Tämän jälkeen seuraava Pyhän Hengen kirkko tehtiin puusta. Suorakulmion muotoinen kirkko sijaitsi silloisen hautausmaan pohjoisreunassa ja sen kellotapuli oli kauempana torin itäreunassa. Kirkon rakennustyöt etenivät varojen puutteen takia hitaasti, sillä kaupungin tuhoutuessa tulipalossa venäläisten hyökätessä suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1713 kirkko ei ollut vieläkään aivan valmis. Näistä kirkoista ei ole olemassa kuvia.

Seuraava uusi kirkko valmistui vuonna 1727. Kirkko sai nimekseen Ruotsin kuningattaren mukaan Ulrikan kirkko, ja myöhemmin se tunnettiin Ulrika Eleonoran kirkkona. Ristinmuotoinen kirkko oli 27 metriä pitkä ja 25 metriä leveä, ja siinä oli 700 paikkaa. Kirkkorakennus vuorattiin laudoituksella ja maalattiin punaiseksi. Se sijaitsi entisen kirkon paikalla hautausmaan pohjoispuolella nykyisen Senaatintorin länsiosassa. Kellotapuli sijaitsi nykyisen Valtioneuvoston (ent. Senaatti) linnan pihassa ja se purettiin vasta Senaatin rakennuksen laajennustöiden yhteydessä 1800-luvun puolivälissä.

1800-luvun alussa pääkaupungiksi muutetun Helsingin uudessa J. A. Ehrenströmin laatimassa asemakaavassa luotiin kaupungille uusi keskusta. Kaava edellytti vanhojen rakennusten kuten kirkon purkamista ja uuden rakentamista torin pohjoispuoliselle mäelle. Helsinkiläisten varat eivät kuitenkaan heti riittäneet uuden kivikirkon tekoon, ja niin rakennettiin väliaikaiseksi tarkoitettu puukirkko eli nykyinen Vanha kirkko Kamppiin hautausmaan reunaan vuonna 1826. Siinä oli paikkoja yli kaksinkertainen määrä edeltäjäänsä verrattuna. Aiemman kirkon arvokkaimmat osat, kuten saarnatuoli, penkit, kattokruunut ja urut, siirrettiin vastarakennettuun kirkkoon. Tämän jälkeen voitiin Ulrikan kirkko purkaa uuden Senaatintorin tieltä.

Helsingin kirkkojen rakennuskaudet

Arkkitehti Carl Ludvig Engel sai suunnitella uudistuvaan kaupunkiin lähes kaikki sen julkiset rakennukset. Näihin kuuluivat mm. uusi luterilainen pääkirkko, sitä korvaava tilapäinen kirkko ja vielä pieni ortodoksinen kirkko. Pieni ortodoksinen Pyhän kolminaisuuden kirkko valmistui vuonna 1827 keskustaan suunnitellun luterilaisen pääkirkon pohjoispuolelle. Engelin suunnitteleman Nikolainkirkon eli nykyisen Tuomiokirkon rakentaminen alkoi vuonna 1830, ja vuonna 1840 Engelin kuollessa se oli sisustustöitä vaille valmis. Lopullisen asunsa se sai Engelin seuraajan, myös saksalaissyntyisen Ernst Lohrmannin täydentämänä vuonna 1852.  

Vähän tämän jälkeen rakennettiin venäläisten johtomiesten mm. kenraalikuvernöörin myötävaikutuksella Viaporin (Suomenlinnan) venäläiselle varuskunnalle ortodoksinen kirkko vuonna 1854, roomalaiskatolinen kirkko Ullanlinnaan vuonna 1860, Saksalainen kirkko Tähtitorninmäen rinteeseen vuonna 1864 sekä ortodoksinen Uspenskin katedraali, joka valmistui vuonna 1868. Nämä tässä vaiheessa rakennetut kirkot, myös tilapäiseksi tarkoitettu Vanha kirkko, ovat yhä keskeinen osa kaupunkikuvaa ja Tuomiokirkko yksi Helsingin tunnetuimpia symboleja. Ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistuivat vielä Diakonissalaitoksen (1898) ja Johanneksen kirkko (1891) sekä Kallion kirkko (1912).

Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1920-luvulla monet pienemmät uskonnolliset ryhmittymät hankkivat tai rakennuttivat kokoustilojaan. Seuraava merkittävä kirkonrakennuskausi oli 1930-luvun alussa, jolloin valmistui 6 uutta kirkkoa. Käpylän, Töölön ja Vallilan Paavalin kirkot valmistuivat vuonna 1930. Etelä-Helsinkiin valmistui Mikael Agricolan kirkko vuonna 1935 ja Etu-Töölöön Ruotsin kirkon alainen Olaus Petrin kirkko vuonna 1932. Näiden lisäksi Fredrikinkadun varrella entinen rukoushuone muutettiin Luther-kirkoksi vuonna 1931. 

Toinen maailmansota ja sitä seuranneet pulavuodet keskeyttivät uusien kirkkojen rakentamisen. Näin kävi esimerkiksi Etu-Töölön Temppeliaukiolle kaavaillulle kirkolle. Sodan jälkeen seuraavalla rakennuskaudella 1950- ja 1960-luvuilla valmistui yli kaksikymmentä kirkkoa kasvaviin kaupunginosiin, kuten Herttoniemeen, Lauttasaareen, Pitäjänmäelle, Tapanilaan, Kannelmäkeen ja Munkkivuoreen.

Erikoisesta arkkitehtuuristaan kuuluisa Temppeliaukion kalliokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1969, ja siitä on tullut yksi kaupungin suosituimmista nähtävyyksistä. Seuraavilla vuosikymmenillä kirkkoja valmistui tuntuvasti vähemmän. Vauraalla 1980-luvulla tehtiin entisiä tilapäiskirkkoja korvaavia uusia kirkkoja mm. Vuosaareen, Malmille ja Kontulaan. Kirkkojen rakentaminen oli 1990-luvulla lähes pysähdyksissä, kunnes 2000-luvun alussa rakennettiin Pakilan, Laajasalon ja Viikin kirkot. Kirkkojen rakentaminen oli luonnollisesti sidoksissa kaupungin asukasluvun kasvuun ja asutuksen leviämiseen uusiin kaupunginosiin. 

Evankelisluterilaisten seurakuntien kehitys

Helsingin pitäjän seurakunta liitettiin kaupunkiseurakunnan apuseurakunnaksi vuonna 1652. Pitäjän ja kaupungin seurakunnat saivat silloin yhteisen kirkkoherran, mutta muuten seurakunnat hoitivat asiansa varsin itsenäisesti ja niillä oli omat kirkkonsa. Helsinki muodosti hallinnollisesti yhden kaksikielisen seurakunnan. Yleisesti silti puhuttiin suomalaisesta ja ruotsalaisesta seurakunnasta, koska kummallakin kielellä pidettiin erillisiä jumalanpalveluksia. Lisäksi armeijan yksiköt olivat muodostaneet erillisen sotilasseurakunnan.

Helsingin pitäjän seurakunta irtautui kaupunkiseurakunnasta vasta vuonna 1865 oltuaan yli 200 vuotta sen apuseurakuntana. Kaupungissa asuneille ja sinne muuttaneille seurakunnan jäsenyys oli pakollista aina vuoteen 1889 asti. Kirkossakäyntiä säädeltiin määräyksin ja kirkossa luettiin viralliset kuulutukset ja tiedonannot. Samoihin aikoihin tapahtunut kunnallishallinnon uudistus erotti vielä kunnan ja seurakunnan hallinnot toisistaan ja siirsi vastuun kansanopetuksesta ja köyhäinhoidosta kirkolta kunnallisille elimille.

Helsingissä toimi myös useita sotilasseurakuntia. Suomalaisella sotaväelle oli perustettu oma Kaartin seurakunta vuonna 1829 ja laivaston miehille oma Meriekipaasin seurakunta. Luterilaisia venäläisiä sotajoukkoja varten oli vuonna 1856 perustettu virolais-lättiläinen luterilainen sotilasseurakunta. Myös Viaporin varuskunnassa oli myös oma erillinen luterilainen sotilasseurakunta vuodesta 1816 lähtien. 

Kaupungin saksalainen väestö irrottautui vuonna 1858 omaksi luterilaiseksi saksalaiseksi seurakunnaksi (Deutsche evangelisch-lutherische Gemeinde), jolle valmistui pian oma kirkkokin. Vuonna 1850 evankelisluterilaisessa ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa oli 15 489 jäsentä (74,6 %), Viaporin seurakunnassa 1284 (6,2 %), Kaartin seurakunnassa 1541 (7,4 %), Suomen merisotaväen seurakunnassa 1504 (7,3 %) ja kreikkalais-venäläisessä seurakunnassa 927 (4,5 %) henkeä.

Helsingin kaupungin ruotsalais-suomalainen seurakunta jaettiin vuonna 1906 kuuteen yhteistaloudessa olevaan seurakuntaan, jotka olivat Eteläinen, Pohjoinen ja Sörnäisten suomalainen seurakunta ja vastaavat ruotsinkieliset Södra svenska (Eteläinen ruotsalainen), Norra svenska (Pohjoinen ruotsalainen) ja Sörnäs svenska församling (Sörnäisten ruotsalainen seurakunta).

Kirkon henkinen auktoriteettiasema heikkeni 1900-luvun alun yhteiskunnallisissa mullistuksissa, joiden seurauksena mm. papisto menetti asemansa valtiopäiväsäätynä. Maan uuteen hallitusmuotoon kirjattiin uskon- ja omantunnonvapauden periaate, joka sai konkreettisen muotonsa vuoden 1923 alusta voimaan astuneessa uskonnonvapauslaissa. Kirkosta eroaminen jäi kuitenkin odotettua vähäisemmäksi.

Kaupunkiseurakunta kasvoi, kun siihen liitettiin Santahaminan (1936) ja Lauttasaaren (1939) seurakunnat. Seuraava seurakuntien koosta johtuva jako tapahtui vuonna 1941, jolloin Sörnäisten suomalainen seurakunta jaettiin Kallion ja Paavalin seurakuntiin. Vuonna 1942 jaettiin Pohjoinen suomalainen seurakunta Keski-Helsingin ja Töölön seurakuntiin. Käpylä erottautui Paavalin seurakunnasta itsenäiseksi seurakunnaksi vuonna 1949.

Suuressa alueliitoksessa vuonna 1946 Helsinkiin liitettiin lähialueita ja silloin itsenäiset Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren kaksikieliset seurakunnat liitettiin aluksi Helsinkiin itsenäisinä seurakuntina ja muutettiin Helsingin seurakunniksi muutamia vuosia myöhemmin. Tuolloin Helsinkiin liitetyistä maalaiskunnan alueista muodostettiin Malmin suomalainen ja ruotsalainen seurakunta vuonna 1953.

Seurakuntien jäsenmäärän laskiessa on alkanut päinvastainen seurakuntien yhdistämiskehitys. Vuonna 1981 Sörnäisten ruotsalainen seurakunta ja Tuomaan seurakunta yhdistyivät, ja vuonna 1999 Johanneksen, Agricolan ja Vanhan kirkon seurakunnat liitettiin Tuomiokirkkoseurakuntaan. Vuonna 1981 Helsingissä oli 27 suomenkielistä ja 6 ruotsinkielistä seurakuntaa, nykyisin suomenkielisiä seurakuntia on 16 ja ruotsinkielisiä 3. 

Helsingin asukkaista evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 86,7 % vuonna 1965, vuonna 2005 määrä oli 68,9 %, ja nyt vain 46,1 %. Koko maassa kirkkoon kuuluminen on tuntuvasti yleisempää kuin Helsingissä.

Helsingin suomenkieliset seurakunnat siirrettiin vuonna 1923 Porvoon hiippakunnasta vastaperustettuun Tampereen hiippakuntaan, kun taas ruotsinkieliset seurakunnat jatkoivat osana Porvoon hiippakuntaa. Helsinki sai oman hiippakunnan vasta vuonna 1959, minkä seurauksena Suurkirkon nimi muuttui Tuomiokirkoksi. Pääkaupunkiseudun kirkollista hallintojakoa muutettiin vuonna 2004, kun perustettiin uusi Espoon hiippakunta.

Ortodoksinen kirkko Helsingissä

Suomi sijaitsee idän ja lännen kirkkojen välimaastossa. Toisen vuosituhannen alussa samaan aikaan kun kristinusko levisi Länsi-Suomeen, bysanttilaiskristillinen lähetystyö ulottui Itä-Suomeen. Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen Karjala jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken, niin että ortodoksit pääosin jäivät rajan itäpuolelle. Ortodoksit olivat siis enemmistönä vain osassa Karjalaa, muualla maassa ortodoksit asuivat luterilaisen enemmistön joukossa. Suomen Venäjään liittämisen jälkeen luterilaisuus jäi yhä Suomen valtionkirkoksi. Ortodoksien määrä kasvoi, kun venäläisiä virkamiehiä ja sotilaita asettui asumaan eri puolille maata autonomian ajalla (1809–1917). Venäläisestä vähemmistöstä tuli keskeinen osa Suomen ortodoksista yhteisöä. Ortodoksinen kirkollinen toiminta Helsingissä alkoi vasta Venäjän vallan kaudella, kun Helsingin ortodoksinen seurakunta rakennutti vuonna 1827 vihityn Carl Ludvig Engelin suunnitteleman Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Seurakunnan alkuvaiheissa Paul Sinebrychoffin kaltaisilla venäläisperäisillä varakkailla kauppiailla oli merkittävä rooli sen toiminnassa. Näihin aikoihin ortodoksien asema parani muutoinkin, kun heille avattiin pääsy valtion virkoihin. 

Helsinki sai uuden näyttävämmän ja länsimaiden suurimman ortodoksikirkon, Uspenskin katedraalin, näkyvälle paikalle vuonna 1868. Suomenlinnaan oli jo aiemmin rakennettu Aleksanteri Nevskille pyhitetty ortodoksinen kirkko lähinnä venäläistä varuskuntaa varten. Autonomian ajalla venäläisillä kasarmeilla oli lisäksi omia sotilaskirkkoja ja pienempiä kotikirkkoja oli mm. Keisarillisessa palatsissa ja kenraalikuvernöörin virkatalossa. Suomenlinnan ortodoksinen kirkko muutettiin luterilaiseksi maan itsenäistymisen jälkeen. Nykyisin seurakunnalla on Helsingissä lisäksi Kotikirkko Liisankadulla, Pyhän Eliaan kirkko hautausmaalla ja Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappeli Myllypurossa. Lisäksi seurakunnan alueella on muita ortodoksisia pyhäkköjä ja yhteisöjä.

Hallinnollisesti Suomen ortodoksit kuuluivat aluksi Venäjän valtionkirkkoon ja Pietarin hiippakuntaan. Vuonna 1892 Suomen ortodoksiset seurakunnat erotettiin omaksi hiippakunnakseen. Vuonna 1850 Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli 322 vakinaista suomalaista ja 641 väliaikaista ulkomaalaista jäsentä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 663 ja 817. Luvut ovat suuntaa antavia ja vaihtelevat väkilukutauluissa, kirkonkirjoissa ja kaupungin tilastoissa. Ortodoksiseurakunnan jäsenistä valtaosa oli tilapäisesti maassa oleskelevia, ja sotaväen osuus seurakuntalaisista vaihteli autonomian ajalla 25 %:n ja 70 %:n välillä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan alue käsitti koko Uudenmaan läänin. Ortodoksinen kirkko kantoi valtaväestön silmissä venäläisen ”tsaarin kirkon” leimaa.  Ortodoksien määrä maassa kasvoi autonomian kauden lopulla 63 000 henkeen. Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen ortodoksinen kirkko jäi pieneksi vähemmistökirkoksi luterilaiseen maahan. Kirkko sai tässä vaiheessa lisäjäseniä Venäjältä vallankumousta paenneista emigranteista. Suomen ortodoksinen kirkon asema turvattiin jo vuonna 1918, kun se sai toisen kansallisen kirkon aseman.

Itsenäistyneen Suomen ortodoksinen kirkko irrottautui Venäjän kirkosta osin poliittisista syistä ja mm. ajanlaskukiistojen takia ja siirtyi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaiseksi autonomiseksi kirkoksi. Kiistat johtivat Helsingissäkin vaikeaan hajaannukseen venäläismielisten ja suomalaiskansallisten kesken. Osa ortodokseista erosi Suomen kirkosta 1920-luvulla ja perusti oman yhteisönsä Jumalanäidin suojeluksen seurakunnan (Pokrova) Viipuriin, ja pian se sai Pyhälle Nikolaukselle nimetyn sisarseurakunnan Helsinkiin. Myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen nämä pienet yhteisöt ovat liittyneet Venäjän kirkon alaisuuteen, ja niillä on yhä omat kirkkonsa Helsingissä.

Vuonna 1940 talvisodan jälkeen Suomen menetettyä Karjalan Helsingin seudullekin tuli ortodoksisia siirtolaisia ja mm. Viipurin piispa ja pappisseminaari siirtyivät kaupunkiin, ja jatkosodan jälkeen tilanne toistui. Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli 9 341 jäsentä. Vuonna 2005 jäseniä oli jo 18 796, vuoden 2024 lopussa 21 774. Kasvu selittyy osin maan sisäisellä muuttoliikkeellä ja osin entisen Neuvostoliiton alueelta tapahtuvasta maahanmuutosta. Osasyy on myös ortodoksisen kirkon vetovoimaisuudella. Helsingin hiippakunta kattaa nykyisellään koko Etelä-Suomen, ja Helsingin seurakunnassa on yli kolmasosa koko kirkon jäsenistä. Ortodokseja on Suomessa kaikkiaan noin 56 000, mikä on noin prosentti väestöstä.

Muut kristilliset kirkot ja liikkeet

Suomessa toimii monia muitakin uskonnollisia yhteisöjä, joilla ei ole samanlaista virallista asemaa ja mm. verotusoikeutta kuin luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla. Reformaation aikana kielletty roomalaiskatolinen kirkko alkoi toimia uudelleen autonomian aikana vain ulkomaalaisille tarkoitettuna, ja katoliset saivat uuden oman Pyhän Henrikin kirkon Ullanlinnaan vuonna 1860 balttisaksalaisen kenraalikuvernöörin avustuksella. Helsingin toinen pienempi katolinen kirkko, Pyhän Marian kirkko Meilahdessa, on valmistunut vuonna 1954. Helsingissä on toiminut Ruotsin kirkon alaisena luterilainen Olaus Petrin seurakunta vuodesta 1922 ja Englannin kirkon alainen pieni anglikaaninen seurakunta vuodesta 1923. Olaus Petrin seurakunta liittyi vuonna 2007 Porvoon hiippakuntaan.

Helsinkiin 1800-luvun lopulla tulleet protestanttiset suuntaukset baptistit ja metodistit järjestäytyivät omiksi kirkkokunnikseen vuoden 1889 eriuskolaislain jälkeen. Samoihin aikoihin myös kirkon yhteyteen jääneet vapaakirkolliset perustivat omia seurakuntiaan. Näin 1900-luvun alussa Helsingissä oli toimintaa mm. baptisteilla, metodisteilla, adventisteilla ja vapaakirkollisilla. Helluntaiherätys levisi Suomeen 1900-luvun alussa, ja sillä on ollut toimintaa Helsingissäkin 1910-luvulta. Se Filadelfia-, Siloam-, Siion- ja Saalem-seurakunnat ovat toimineet itsenäisinä muodostamatta varsinaista kirkkokuntaa. Saalem rakennutti Kallioon Pengerkadulle 1930-luvulla oman suuren kirkkosalin. Helluntailaisuudella, joka jäsenmäärältään on suurin ns. vapaista suunnista, oli merkittävä kasvukausi 1970- ja 1980-luvuilla, ja liikkeelle valmistui vuonna 1978 uusi 1620-paikkainen Saalem-temppeli Hakaniemeen. Pääkaupunkiseudulla on nykyisin useita muitakin helluntaiseurakuntia. Osa helluntaiseurakunnista ja Helsingin Saalem-seurakunta ovat järjestäytyneet Suomen Helluntaikirkoksi vuonna 2002.

Pelastusarmeijallakin on ollut merkittävää hengellistä ja sosiaalista toimintaa Helsingissä ilman, että sen jäsenet olisivat järjestäytyneet varsinaiseksi erilliseksi kirkoksi. Myös Diakonissalaitos on tuonut oman lisänsä Helsingin hengelliseen elämään. Valtionkirkkojen rinnalla toimivat muut kristilliset uskontokunnat saavat varansa vapaaehtoisin lahjoituksin, ja niiden jäsenet kuuluvat väestörekisteriin.

Ei-kristilliset uskontokunnat

Venäjän vallan kaudella 1800-luvun alussa Suomeen tuli Venäjän armeijan mukana juutalaisia, vaikka heidän maahanmuuttonsa oli periaatteessa kielletty. Juutalaisilla oli Viaporin linnoituksessa oma rukoushuoneensa jo 1830-luvulla ja ensimmäinen synagoga Siltasaaressa vuonna 1870. Uusi synagogaksi suunniteltu rakennus valmistui vuonna 1906 Kamppiin Malminkadulle. Siellä on toiminut lisäksi juutalainen koulu, päiväkoti ja sairaala. Helsingissä asuu valtaosa Suomen noin 1800 juutalaisesta.

Suuri osa Suomen muslimeista on 1800-luvun loppupuolella maahan tulleiden tataarien eli Venäjän turkkilaisten kauppiaiden jälkeläisiä. Heidän uskonnollinen toimintansa laillistui vuoden 1922 uskonnonvapauslain jälkeen. Muhamettilainen seurakunta sai viranomaisvahvistuksensa vuonna 1925 ja Suomesta tuli ensimmäinen länsimaa, jonka muslimisiirtokunta sai virallisen aseman. Seurakunnalla on ollut toimitiloja 1920-luvulta alkaen, ja moskeijan sisältävä Islam-talo Fredrikinkadulla valmistui vuonna 1961. Tataarit muodostivat Suomen ainoan islamilaisen yhdyskunnan 1980-luvun lopulle asti. Islam-seurakunnan jäseninä oli vain tataareja, mutta sen tilaisuudet ovat olleet avoimia myös muille muslimeille. Islamilainen yhdyskunta on muuttunut monikansalliseksi maahan muuttaneiden arabien, irakilaisten, kurdien ja somalien myötä 1980-luvulta alkaen. Nyt tarjolla on useampia etnisperäisiä vaihtoehtoisia kokoontumispaikkoja, kuten Suomen Islamilainen Yhdyskunta ja Helsingin Islam-keskus, joilla on omat moskeijansa. Islaminuskoisten määrä on tuntuvasti suurempi kuin islamilaisten seurakuntien jäsenmäärä.

Tämä teksti on muokattu artikkelista, joka on julkaistu teoksessa Helsinki Helsingfors: Historiallinen kaupunkikartasto. Historic towns atlas (toim. Marjatta Hietala, Martti Helminen, Merja Lahtinen). Helsingin kaupunki, Tietokeskus, 2009 (painopaikka Hämeenlinna, Kariston Kirjapaino).

Lähteet

Antikainen, Marjo-Riitta & Laine, Esko M. & Yeung, Anne Birgitta: Kaupunkilaisten kirkko. Helsinkiläisten ja seurakunnan kohtaamisia kuudella vuosisadalla. Keuruu 2006.

Espoon kirkko – pitäjänkirkosta tuomiokirkoksi. Espoo 2003.

Gardberg, C.J.: Kivestä ja puusta, Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja. Keuruu 2002.

Hako, Jukka & Leppänen, Lauri: Helsingin pitäjä – Vantaa 1351–2001. Teoksessa Helsingin pitäjä 2002 Helsinge. Vantaa 2001.

Hako, Jukka: Kirkkomaan salaisuudet. Teoksessa Helsingin pitäjä 2006 Helsinge. Porvoo 2005.   

Helsingin kirkot, Helsingin evankelisluterilaisten seurakuntien tiedotuskeskuksen julkaisu. 1983

Helsingin kaupungin historia I–V. Helsinki 1950–1964

Helsingin kaupungin Tilastollinen vuosikirja.

Hiekkanen, Markus: Suomen kivikirkot keskiajalla. Keuruu 2003.

Hiekkanen, Markus: Stenkyrkorna i Åbo stift under medeltiden, Historisk Tidskrift för Finland 3/1994.

Hiekkanen, Markus: The Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku. A Systematical Classification and Chronology. Helsinki 1994.

Ilonen, Arvi: Helsinki, Espoo, Kauniainen. Vantaa. Arkkitehtuuriopas. Helsinki 1990.

Impola, Sirkka: Vanhan kirkon varjossa. Ulrikan kirkkomaalta Vanhaan kirkkopuistoon. Uudenmaan kirjapaino 1987.

Kansanaho, Erkki: Seurakuntaelämä, teoksessa Helsingin kaupungin historia V:2. Helsinki 1964

Kehityksen kärjessä, usein vähän jäljessä. Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat 1906–1980. Helsinki 1980, 40–42.

Korpinen L.: Muutamia piirteitä Helsingin pitäjän vaiheista 1351–1951. Helsinki 1951.

Koskinen, Juha: Kallion historia. Loviisa 1990.

Koukkunen Heikki - Kasanko Mikael, Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827–1977. Helsinki 

 1977.

Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. Ortodoksin käsikirja. Jyväskylä 1999.

Lindberg, Carolus & Rein, Gabriel: Asemakaavoittelu ja rakennustoiminta teoksessa Helsingin kaupungin historia III:1. Helsinki 1950.

Ojanen, Eeva: Helsingin pitäjän seurakunnan historia. Helsinki 1972.

Pakarinen, Riitta: E.B. Lohrmann ja Nikolainkirkon muutokset teoksessa Helsingin Helmi, Helsingfors Pärla, The Pearl of Helsinki. Helsinki 2002.

Piiroinen, Petri (toim.): Ortodoksisuutta eilen ja tänään. Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827–

 2002. Helsinki 2002.

Ruuth, Martti: Seurakunnat. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III:2, Helsinki 1951.

Sakaranaho, Tuula & Pesonen, Heikki (toim.): Muslimit Suomessa. Helsinki 1999.

Suolahti, Eino E.: Vantaan Helsinki teoksessa Helsingin kaupungin historia I. Helsinki1950.

Suomen islam-seurakunta 1925–1975.

Turkka, Ilkka: Socken och församling i Helsinge 751 år. Teoksessa Helsingin pitäjä 2002 Helsinge.

Vantaa 2001.