Helsingin suuri nimistöntarkistus vuoden 1946 alueliitoksen jälkeen

Asiantuntijat tarkistamaan pääkaupungin nimistöä

Helsingin suuri alueliitos 1.1.1946 merkitsi, että kaupungin ympärillä sijaitseva vyöhyke liitettiin hallinnollisesti osaksi Helsinkiä, ja pääkaupungin pinta-ala viisinkertaistui. Varsinainen urakka oli vasta edessä: liitosalue tuli kaavoittaa ja rakentaa uusiksi kaupunginosiksi. Liitosalueelle oli 1900-luvun alusta alkaen rakentunut useampia esikaupunkeja, joista eräillä oli oma kunnallishallinto ja huolellisesti laadittu asemakaava katuineen ja kadunnimineen. Ennen kuin Helsingin kaupunki ryhtyi kaavoitusurakkaan, se pyrki kartoittamaan vallitsevan tilanteen.

Kaupunginhallitus antoi vuoden 1945 alussa kiinteistölautakunnalle luvan perustaa viisihenkinen asiantuntijakomitea tarkistamaan liitosalueen kadunnimistöä. Kadunnimikomitea järjestäytyi toukokuussa 1945. Puheenjohtajaksi nimetty kunnallisneuvos Yrjö Harvia, joka oli selvitysmiehenä valmistellut alueliitoksen, vetäytyi tehtävästä muihin kiireisiinsä vedoten. Komitean puheenjohtajaksi tuli kaupunginarkistonhoitaja Ragnar Rosén. Muita pitkäaikaisia jäseniä olivat kaupungin asemakaava-arkkitehti Berndt Aminoff, Helsingin Historiallisen yhdistyksen ja Helsinki-Seuran sihteeri Leo A. Pesonen, Helsingin historiaa tutkinut kunnallisvaikuttaja Ester-Margaret von Frenckell, kansatieteilijä Kustaa Vilkuna sekä ruotsin kieleen perehtynyt professori Olav Ahlbäck.

Työsarka oli melkoinen, ja kokouksia pidettiin kaupungintalon asemakaavaosastolla ensi alkuun viikoittain. Kadunnimikomitea valmistautui tehtävään haalimalla käyttöönsä kaikki vanhat kartat ja asiakirjat, jotka koskivat Helsingin seudun aluetta ja maanomistajia. Samalla esikaupunkialueilta kerättiin nykyisin käytössä oleva nimistö.

Jokainen nimi on ainutlaatuinen

Vaikka kadunnimikomitean ehdotukset syntyivät pitkän punninnan jälkeen yksimielisinä ratkaisuina, ne herättivät myös runsaasti keskustelua. Vanhoissa esikaupungeissa paikalliset asukkaat saivat tutustua alustaviin ehdotuksiin ja antaa niistä lausuntonsa ennen kuin komitea jätti lopullisen esityksensä. Tämän jälkeen nimiehdotuksia käsittelivät kiinteistölautakunta ja esikaupunkikomitea sekä kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuusto, jotka usein esittivät yksittäisiin nimiin muutoksia. Kaupunginvaltuuston lopullisen päätöksen jälkeen nimistö sai vielä virallisen vahvistuksen sisäministeriössä. Nimistöntarkistus vaikutti tuhansien ihmisten kotiosoitteisiin, herätti voimakkaita tunteita ja kirvoitti aloitteita sekä vastalauseita. Nimiehdotusten valmistelua siivittikin runsas lehtijulkisuus.

Heti alkajaisiksi kadunnimikomitea linjasi, että Helsingissä ei saanut olla keskenään samannimisiä katuja. Idyllisissä esikaupungeissa oli annettu yleisluontoisia nimiä, ja esimerkiksi asema-, koti-, pelto-, koivu- tai kuusiteitä löytyi ympäri pääkaupunkiseutua. Nyt kaikki päällekkäisyydet Helsingin uusien rajojen sisäpuolella oli poistettava. Periaatetta noudatettiin siksi ankarasti, että myös useita erehdyttävästi samankaltaisia nimiä ehdotettiin poistettavaksi nimistöstä. Mikäli sama nimi löytyi kantakaupungista, pääsääntönä oli, että esikaupunkinimen oli väistyttävä. Esimerkiksi Kulosaaren Mannerheiminkatu muutettiin Marsalkantieksi ja Eteläinen Rantatie Armas Lindgrenin tieksi.

Tarkistustyö ulotettiin myös kantakaupunkiin. Vastustuksen takia kadunnimikomitean oli peräännyttävä alkuperäisistä suunnitelmistaan, joissa vanhaa nimistöä olisi nyt korjailtu loogisemmaksi. Nimenvaihdoksia toteutettiin kantakaupungissa lähinnä silloin, kun kadunnimet viittasivat harhauttavasti toisiin kaupunginosiin. Tällaisia nimeä muuttaneita katuja Helsingissä olivat Meilahdenkatu (-> Eino Leinon katu), Munkkiniemenkatu (-> Tukholmankatu), Huopalahdenkatu (-> Topeliuksenkadun jatke ja Haartmaninkatu), Kulosaarenkatu (-> Vanha talvitie) ja lopulta myös Lauttasaarenkatu (-> Porkkalankatu). Samasta syystä Arabiankatu (-> Kullervonkatu) siirrettiin Käpylästä Toukolaan. Sen sijaan Malminkatu sai jäädä vanhalle paikalleen, mutta se viittasikin Kampinmalmiin.

Keksityistä aihepiireistä johdettiin ryhmänimiä

Toinen periaate, joka ohjasi kadunnimikomitean työtä, oli kaupunginosakohtaisten aihepiirien ja ryhmänimien hyödyntäminen. Vaikka vanhoja karttoja tutkittiin tarkkaan, rakentamattomilta alueilta ei löytynyt riittävästi vanhoja paikannimiä. Kullekin uudelle kaupunginosalle tai sen osa-alueelle pyrittiin keksimään kokoava nimiaihe, josta alueen nimistö johdettiin. Tällä tavoin haluttiin helpottaa kaupungin sisäistä orientaatiota: kadunnimi sisälsi jo vihjeen siitä, missä kaupunginosassa se sijaitsi.

Näin oli menetelty Helsingissä aikaisemminkin, kun uusia kaupunginosia oli kaavoitettu, mutta komitean harmiksi periaatteesta oli siellä täällä lipsuttu. Nyt ehdotukset olivat johdonmukaisia. Esimerkiksi Haagan uudella kaava-alueella sovellettiin nuijasodan aihepiiriä, ja toisessa vaiheessa suunniteltu Pohjois-Haaga sai teatterihistoriallisen nimistön. Myllypurossa lähtökohtana oli vanhasta kartasta löytynyt mylly, josta alueen kaikki nimet johdettiin, Länsi-Herttoniemessä metsäneläimet ja Roihuvuoressa satumaailma.

Kaupunginosatkin nimettiin – kahdella kielellä

Helsingin kadunnimistön erityinen piirre on sen kaksikielisyys. Monet paikannimet olivat olemassa ainoastaan ruotsiksi, mutta nyt kadunnimikomitea ryhtyi luomaan niille suomenkielisiä vastineita. Näin esimerkiksi Degeröstä tuli Laajasalo ja Tammelundista Tammisalo. Komitealle tuotti toisinaan päänvaivaa löytää nimiä, jotka toimivat sekä ruotsiksi että suomeksi. Jos nimiehdotus ei syystä tai toisesta toiminut toisella kielellä, se oli hylättävä ja keksittävä tilalle uusi.

Helsingissä kaupunginosilla oli perinteisesti vain numerot. Kun kaupunginosille ja niiden osa-alueille päätettiin 1950-luvulla vahvistaa myös nimet, asia herätti kiihkeää julkista keskustelua etenkin uusissa kaupunginosissa. Gamlas-nimi suomennettiin aluksi muotoon Vanhainen, mutta asukasliike sai sen muutettua Kannelmäeksi. Kaavaillusta Itä-Herttoniemestä tuli Roihuvuori ja Pohjois-Munkkiniemestä Munkkivuori. Pohjois-Haaga sen sijaan katsottiin lopulta paremmaksi kuin Hakavuori, joka jäi seurakunnan nimeksi.

Kaavoituksen hidas ja jatkuva prosessi

Kadunnimikomitealle aiheutui paljon lisätyötä sen vuoksi, että Helsingin asemakaavoitus eteni hitaasti kaupunginosa kerrallaan. Kun tietty alue oli saatu systemaattisesti kartoitettua ja nimistöehdotus sille laadittua, suunnitelma saattoi jäädä vuosiksi lepäämään. Vanha nimikäytäntö alueella sai jatkua, kunnes uusi asemakaava oli valmis. Tässä vaiheessa nimistöehdotus otettiin uudestaan esiin ja siihen oli usein tehtävä muutoksia.

Kun kadunnimikomitea päätti tehtävänsä vuoden 1959 lopulla, se oli kokoontunut neljäntoista vuoden ajan. Helsinki oli saanut 26 uutta kaupunginosaa. Komitea oli laatinut 2829 nimiehdotusta suomeksi ja saman määrän ruotsiksi. Nimiehdotuksista kantakaupungista sijaitsi 1258 ja liitosalueella 1572. Usein kyse oli oikeakielisyyden tarkistamisesta, ja nimiaihe sai jäädä ennalleen. Katujen ja puistojen lisäksi oli nimetty saaria, siltoja, kouluja ja sairaaloita.

Samalla oli todettava, että nimistönsuunnittelun tarve suurkaupungissa oli jatkuvaa. Kadunnimikomitean työn jatkajaksi perustettiin vuoden 1960 alusta lukien pysyvä nimistötoimikunta, jossa suomen ja ruotsin kielen sekä Helsingin historian asiantuntijat toimivat läheisessä yhteistyössä kaavoittajan kanssa. Vuosien varrella omaksutut periaatteet ja käytänteet siirtyivät uudelle elimelle, sillä Ahlbäck, Pesonen ja Vilkuna jatkoivat uuden nimistötoimikunnan jäseninä.

Lähteet

Kertomus Kiinteistölautakunnan Kadunnimikomitean toiminnasta vuosina 1945–1959. Kadunnimikomitean arkisto. Helsingin kaupunginarkisto.

Pesonen, Leo: "Kadunnimistön tarkistus vuoden 1946 alueliitoksen johdosta ja nimistön laatiminen uusiin kaupunginosiin". Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos. Helsingin kaupunki 1981.