Kadunnimien suomalaistaminen – Helsingin 1920-luvun nimistöntarkistus

Paikannimistö kaipasi tarkistusta

Helsingin paikannimistön uudistustarve oli todellinen. Vaikka nimet Helsingin katukylteissä olivat olleet Venäjän vallan loppuaikoina peräti kolmella kielellä – suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi – suomenkielisen nimistön kirjoitusasu laahasi pahasti ajastaan jäljessä. Ruotsista oli väännetty kömpelö suomalainen muoto. Kaupungin suomenkieliset asukkaat ja sanomalehdet käyttivät kaduista surutta aivan toisia kutsumanimiä kuin mitä katukylteissä luki. Esimerkiksi Estnäsinkatu oli muuttunut kansan suussa jo aikapäiviä sitten Vironkaduksi.

Helsingin rahatoimikamari (kaupunginhallitus) asetti vuonna 1923 viisimiehisen komitean, jonka tehtävä oli tarkastaa kaupungin koko nimistö. Ryhmään kuuluivat kaupungingeodeetti Werner Lille, kahden valtapuolueen eli RKP:n ja Kokoomuksen edustajat sekä kaksi kielentutkijaa, Hugo Bergroth ja E. A. Tunkelo. Työ kesti kolme vuotta.

Vilkas julkinen keskustelu

Nimistöntarkastus kirvoitti vilkkaan julkisen keskustelun, johon kaupungin asukkaat ja liikeyritykset osallistuivat omine aloitteineen. Nimistön ideologinen suomalaistaminen sai äänekästä kannatusta. Patrioottisessa hengessä toteutettiin myös kaupungin päätöksistä riippumattomia nimenmuutoksia: valtioneuvosto vaihtoi sotilaslinnoitus Sveaborg–Viaporin suomenkielisen nimen Suomenlinnaksi (1918), ja Helsingin kirkkovaltuusto muutti Nikolainkirkon nimen Suurkirkoksi (1933).

Venäjän valtaan liittyvien muistomerkkien systemaattista hävittämistä vaativat etenkin Akateemisen Karjala-Seuran ylioppilasaktivistit, jotka yöaikaan tuhrivat tervalla kaupungin näkyviä venäläismuistoja, kuten Nikolain- ja Vladimirinkadun nimikyltit (1925), yliopiston päärakennuksen fasadia koristaneen keisari Aleksanteri I:n monogrammin (1924) ja sen juhlasalissa sijainneen keisarin rintakuvan (1929). 

Erimielisyyksiä nimistökomiteassa

Nimistöntarkistuskomitea sai työnsä valmiiksi huhtikuussa 1926. Mietinnössä ehdotettiin maltillisesti, että kansan suussa jo suomalaistuneet kadunnimet kuten Liisankatu virallistettaisiin. Toisin sanoen oli hyväksyttävä, että Andreista oli tullut Antti, Elisabetista Liisa, Mikaelista Mikko ja Ulrikasta Ulla. Komitea ehdotti myös, että Tähtitornilta Pitkällesillalle kulkeva Unioninkatu voisi jatkua samannimisenä aina pitkän akselin päätepisteeseen eli Kallion kirkolle asti.

Komitea ei kuitenkaan ollut yksimielinen, sillä puheenjohtaja Lille olisi halunnut poistaa kaikki "venäläiskaikuiset" kadunnimet ja rahatoimikamarin jäsen Tor Grotenfelt (rkp) puolestaan vastusti ylipäätään vanhojen nimien muuttamista. Lille meni niin pitkälle, että ehdotti Senaatintorin muuttamista Suurtoriksi ja Aleksanterinkatua Suurkaduksi. 

Vanhaa nimistöä haluttiin myös suojella

Nimistönsuojelua painottanut Grotenfelt sen sijaan edellytti niin venäläisten henkilönimien kuin ruotsalaisten paikannimien säilyttämistä. Hänen mukaansa Gumtähti, Greijus, Anneberi ja Bleekholma olivat parempia kuin uudet ehdotukset Kumpula, Reijola, Annala ja Valkosaari, jotka olivat hänen korvaansa keinotekoisia ja arkisia ja tekivät ”nousukasmaisen vaikutuksen”. Uudet suomalaishenkiset nimet löytäisivät kyllä paikkansa, sillä Helsinki kasvoi jatkuvasti. Grotenfeltin mukaan nimienmuuttelijat syyllistyivät kaupungin muistin peukaloimiseen:

Paikkojen ja katujen nimet ovat – – ajanjaksojen ja historiallisten olosuhteiden ilmauksia. Silloin on rikos historiallista käsitystä ja perinnäistapoja vastaan, samoin kuin toimenpide on omiaan osoittamaan puuttuvaa kunnioitusta edellisiä sukupolvia kohtaan, ryhtyä ilman varsinaista perusteltua syytä muuttamaan näitä nimiä uskossa, että tällä tavoin voitaisiin hävittää joitakin kansan elämyksiä tai muistoja, jotka ehkä nykyajalle ovat vähemmän miellyttäviä.

Kaupunginvaltuusto torjui pitkälle menevät muutokset

Rahatoimikamarin enemmistö oli Lillen kannalla ja ryhtyi terävöittämään komitean mietintöä. Maan entinen yhteys Venäjään oli katkaistava myös kadunnimien osalta. Kaupunginhallitus kuunteli myös talouselämän ääntä. Se pidättäytyi Aleksanterinkadun nimenmuutoksesta, josta olisi koitunut kustannuksia monille liikeyrityksille. Sen sijaan Stockmannin tavaratalon aloitteen mukaan Hakasalmenkatu korvattiin uudella nimellä Keskuskatu – näin tavaratalo sai vetovoimaisen osoitteen.

Kaupunginvaltuusto ei kuitenkaan hyväksynyt rahatoimikamarin esitystä vaan edellytti, että nimistöntarkastus tuli toteuttaa mahdollisimman vähäisin muutoksin. Muuten aiheutettiin turhaa sotkua kiinteistöille, joiden nimet, lainhuudatukset ja kiinnitykset oli kytketty vanhoihin osoitenimiin. Oli muutettava ainoastaan nimet, joiden ääntäminen oli suomenkielisille ylivoimaista "sekä erinäiset maamme Venäjään kuulumista muistuttavat nimet". Lähetekeskustelussa toivottiin myös Suomen itsenäistymisvuosien 1917–1918 muistamista nimistössä.

Valtuustoa huoletti nimistön historiallisten kerrosten säilyminen, joten tarkastuskomiteaan nimettiin myös ulkopuolinen historiantutkija, Kaarlo Blomstedt. Nimistönsuojelu oli ratkaiseva peruste, kun Kallion Linjojen nimet päätettiin säilyttää ennallaan, vaikka katujen asukkaat olivat itse tehneet aloitteen niiden muuttamisesta. Komitea kuitenkin katsoi, että nämä 1880-luvulla nimetyt – tai numeroidut – viisi katua edustivat mielenkiintoista "amerikkalaistamisvaihetta" Helsingin asemakaavassa.

Lopullinen nimiehdotus 1927

Tarkistuskomitea sai työnsä valmiiksi kesäkuussa 1927, ja Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi nimistön saman vuoden syyskuussa. Nimistönpuhdistus oli edennyt neljällä rintamalla. Ensinnäkin Helsinki sai ensimmäistä kertaa järjestelmällisesti luodun suomenkielisen nimistön, jossa väännökset oli korvattu harkituilla käännöksillä.

Toisekseen Helsinkiä suomalaistettiin poistamalla eräitä ruotsinkieliseen kulttuuriin viittaavia erisnimiä sekä paikannimiä. Runoilijat Creutz ja Choraeus koettiin liian hankaliksi ääntää, joten heidän nimikkokatunsa Töölössä korvattiin Runebergin ja Topeliuksen pääteosten antamilla aiheilla – näin syntyivät Vänrikki Stoolin katu ja Välskärinkatu. Professorit Julius Krohn ja August Ahlqvist jäivät Töölön nimistöön enää vain runoilijanimimerkkeinä Suonio ja Oksanen. Suomenkielisen kirjallisuuden muistonimiä lisättiin myös ruotsinkaikuisten paikannimien kustannuksella, kun Bjälbonkadusta tuli Linnankoskenkatu ja Frediksbergintiestä Aleksis Kiven katu.

Suomalaisuuden ja kansanomaisuuden korostamisen kääntöpuolena oli eurooppalaisen korkeakulttuurin vieroksuminen. Niinpä antiikin latinankieliseen maailmaan liittyviä kaavanimiä poistettiin ohjelmallisesti. Jupiterinkatu muuttui Väinämöisenkaduksi, Floorankatu Urheilukaduksi, Sibyllankatu Pääskylänrinteeksi.

Laajin yksimielisyys vallitsi Venäjään viittaavien tai venäläisiltä kuulostavien kadunnimien vaihtamisesta. Nikolainkatu ja Andreinkatu (Antinkatu) nimettiin uudelleen niillä sijaitsevien Snellmanin ja Lönnrotin monumenttien mukaan. Tervaajaylioppilaiden aloitteen mukaisesti Vladimirinkadusta tehtiin Kalevankatu. Eirassa Galitzin korvattiin Juhani Aholla ja Speranskista päästiin Merikatua jatkamalla. Konstantininkatu kastettiin uudestaan Meritullinkaduksi. Sen sijaan keisariperheen jäsenten mukaan aikoinaan nimetyt Liisankatu ja Mikonkatu sekä venäläisten pyhimysten mukaan nimetyt Yrjönkatu ja Annankatu olivat domestikoituneet ja saivat jäädä ennalleen.

Töölön kasakkakasarmin lähistöllä kulkeva Kulneffinkatu oli saanut nimensä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, jossa ylistettiin tätä venäläistä sotaurhoa. Uusi nimi Dunckerinkatu oli samasta teoksesta runosta Heinäkuun viides päivä, jossa uhmakkaasti vaalitaan sankarivainaja Dunckerin muistoa. Vaihtamalla runoa ja Suomen sodan upseeria vaihdettiin samalla leikkisä veljeily vihollisen kanssa älkää-pojat-ikinä-unohtako-asenteeseen. 1920-luvun Suomessa haluttiin korostaa viholliskuvaa.

Kaupunginvaltuuston toive Suomen itsenäistymistaistelun muistamisesta toteutettiin hienovaraisella nimenmuutoksella, kun kadunnimen Jägaregatan suomenkielinen muoto vaihdettiin Metsästäjänkadusta Jääkärinkaduksi – ratkaisu tehtiin vasemmiston vastustuksesta huolimatta valtuuston äänin 26–21.

Seitsemänkymmentä nimenmuutosta ja 11 000 katukylttiä

Vuonna 1928 Helsingin uusi nimistö vahvistettiin sisäministeriössä, ja vuoden 1929 alussa kaikki katukilvet vaihdettiin kaupungin kustannuksella. Kyltitys aloitettiin nimeään muuttavista seitsemästäkymmenestä kadusta, ja 11 000 kyltin urakka jatkui koko vuoden. Autonkuljettajat joutuivat opettelemaan katuverkon uudestaan. Talonomistajain Lehti kysyi: ”sairastammeko yleistä nimenmuuttoepidemiaa, joka on iskenyt kyntensä meihin kuten influenssa koko Eurooppaan”.

Lähteet

Ehdotus Helsingin kaupungin katujen, torien ja yleisten paikkojen nimistöksi. Helsingin Rahatoimikamari 21.9.1926. Painetut asiakirjat 1926 N:o 20.

Komitean mietintö rahatoimikamarin esittämän Helsingin kaupungin katujen, torien ja yleisten paikkain nimistöehdotuksen johdosta. Painetut asiakirjat 1927 N:o 20.

Seppälä, Mikko-Olavi: Suruton kaupunki. WSOY 2016.