Bobrikovin linja ja asevelvollisuusmanifesti
Vuoden 1899 ylimääräiset valtiopäivät lopetti työnsä 30. toukokuuta 1899, ja senaatti sai tehtäväkseen antaa lausunnon valtiopäivien asevelvollisuusasiasta marraskuun puoliväliin mennessä. Kenellekään ei tullut yllätyksenä, että senaatti tuki valtiopäivien esitystä ja että Nikolai II sivuutti molemmat.
Venäjän hallituksen ministereiltä pyydettyjen lausuntojen jälkeen Nikolai II hyväksyi helmikuussa 1900 Suomen asevelvollisuuslain käsittelyn siirtämisen valtakunnanneuvostoon aivan kuten yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestys edellytti. Asia oli esillä valtakunnanneuvoston kokouksessa toukokuun lopussa 1900, mutta Kuropatkinin ja Bobrikovin harmiksi finanssiministeri Sergei Witten johtamat maltilliset tahot pitivät asevelvollisuuslakiesitystä huonosti laadittuna ja vaativat siihen muutoksia. Witten mielestä Kuropatkin ja Bobrikov olivat ottamassa aivan liian nopeita askeleita Suomen lähentämisessä muuhun keisarikuntaan, ja vaaralliseksi koko hankkeen teki tietenkin se, että juridisiin argumentteihinsa pitäytyvät suomalaiset olivat asettuneet jäykkään vastarintaan. Maltillisten mukaan ilmapiiri Suomessa kärjistyisi, separatismi lisääntyisi ja saisi käyntivoimansa laittomiksi tulkituista sortotoimenpiteistä. Witte sai tukea leskikeisarinna Maria Feodorovnalta, eli Tanskan prinsessa Dagmarilta, joka puolisonsa Aleksanteri III:n kanssa oli viettänyt paljon aikaa Suomessa ja saanut suomalaisista kokonaan toisen kuvan kuin Nikolai II:n Suomen-politiikan neuvonantajat Kuropatkin ja Bobrikov. Kun asiasta äänestettiin valtakunnanneuvoston kokouksessa, Witten linja voitti selvästi jyrkkää kansallista linjaa ajavan Kuropatkinin ja Bobrikovin ryhmän.
Nikolai II valitsi kuitenkin vähemmistöön jääneen Kuropatkinin ja Bobrikovin linjan, joka lain käsittelyn yhteydessä oli entisestään koventunut. Sen mukaan suomalaiset joukko-osastot Kaartin pataljoonaa ja Lappeenrannan rakuunarykmenttiä lukuun ottamatta oli lakkautettava. Vuoden 1902 asevelvolliset, yhteensä 500 miestä, otettaisiin kutsuntatilaisuuksissa arpomalla ja sijoitettaisiin näihin kahteen joukko-osastoon. Palvelusaika olisi kolme vuotta. Nikolai II allekirjoitti asevelvollisuusmanifestin 12. heinäkuuta 1901, ja kyseessä oli lopulta ainoa laki, joka säädettiin helmikuun manifestin mukaisessa järjestyksessä. Lappeenrannan rakuunarykmentin lakkauttamisen jälkeen marraskuussa 1901 asevelvollisia oli tarkoitus ottaa koko maasta ainoastaan 280, kun kutsuntaikäisten lukumäärä oli noin 25 000! On syytä kiinnittää huomiota asevelvollisten pieneen lukumäärään, mutta koska kysymys oli kääntynyt arvovaltakamppailuksi Bobrikovin kovan linjan ja suomalaisten välillä, itse kutsuttavien määrällä ei enää ollut suurtakaan merkitystä.
Vuonna 1900 Bobrikov uudisti kenraalikuvernöörin kanslian osastojakoa, joka oli ollut pääpiirteissään voimassa 1810-luvulta lähtien. Suurin muutos koski kokonaan uutta niin sanottua erikoisjaostoa, joka perustettiin kahden yleisen osaston rinnalle omaksi erilliseksi toimistokseen. Sen tehtäväksi tuli seurata suomalaisten mielenilmauksia, jotka kohdistuivat helmikuun manifestin tai kaikkein korkeimman esivallan eli keisari-suuriruhtinaan ja tämän virkamiesten arvosteluun. Erikoisjaoston tehtävät lisääntyivät suomalaisten vastarinnan kasvaessa, ja numeroitujen asiakirjanippujen eli aktien määrä läheni vuoteen 1902 mennessä jo kuuttasataa. Erikoisjaosto lakkautettiin Bobrikovin murhan jälkeen 1904.
Kielimanifesti, ikävä yllätys
Ilmapiiri Suomessa ja erityisesti Helsingissä oli edelleen kiristynyt hieman ennen asevelvollisuusmanifestia. Syynä oli 20. kesäkuuta 1900 annettu kielimanifesti, joka toi asteittain venäjän kielen pakollisen käytön suuriruhtinaskunnan hallintoon. Venäjä tuli virkakieleksi valtiosihteerinvirastossa ja passivirastossa sekä kenraalikuvernöörin kansliassa, minkä lisäksi senaatin talousosaston kirjeenvaihto edellä mainittujen virastojen kanssa tuli hoitaa venäjäksi. Kolmen vuoden siirtymäkauden jälkeen asioiden käsittely sekä senaatin talous- että oikeusosastoissa tuli tapahtua venäjäksi 1. lokakuuta 1903 alkaen, ja tästä kaksi vuotta eteenpäin lääninhallitusten ja keskusvirastojen oli asioitava senaatin kanssa venäjäksi. Samalla venäjän kielen opetusta lisättiin kouluissa.
Suomalaisille kielimanifesti oli tullut yllätyksenä. Se oli laadittu Pietarissa eikä suomalaisilla viranomaisilla ollut etukäteen tietoa sen valmistelusta puhumattakaan siitä, että he olisivat saaneet lausua siitä mielipiteensä. Senaatti vastusti manifestia mutta paineen alla julkaisi sen Suomen Virallisessa lehdessä. Tappiolle jääneet perustuslaillista linjaa kannattavat senaattorit erosivat, ja myöntyväisyyslinjaa kannattavat vanhasuomalaiset jäivät paikoilleen lukuun ottamatta varapuheenjohtaja Carl Tudeeria, joka tosin erosi vähän myöhemmin. Myös prokuraattori Woldemar Söderhjelm päätti erota. Heidän tilalleen valittiin hovitallimestari Constantin Linder ja Eliel Johansson (aateloituna Soisalon-Soininen), molemmat vanhasuomalaisia myöntyväisyysmiehiä.
Sekä kieli- että asevelvollisuusmanifestien antaminen johti puoluerintamien muotoutumiseen uudella tavalla, jossa kielikysymys ei ollut enää kaikkein päällimmäisin asia. Nyt määrääväksi tekijäksi tuli suhtautuminen laittomassa järjestyksessä syntyneiden lakien ja asetusten promulgoimiseen ja toimeenpanoon virkavelvollisuuden puitteissa. Perustuslaillisen tai passiivisen vastarinnan kannattajat olivat sitä mieltä, ettei laittomassa järjestyksessä annettuja lakeja tulisi toimeenpanna eikä noudattaa. Myöntyväisyyslinjaa kannattaneiden mielestä venäläisten painostukseen oli alistuttava, mutta samalla oli varjeltava omaa hallintokoneistoa ja oikeuslaitosta sekä kansallista kulttuuria suurimmilta vahingoilta. Perustuslaillisiin lukeutuivat ruotsalainen puolue sekä suomalaisen puolueen nuoret, myöntyväisyyslinjaan puolestaan vanhasuomalaiset. Edellisiä johti Leo Mechelin, jälkimmäisiä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja hänen kuoltuaan marraskuussa 1903 Johan Richard Danielson-Kalmari.
Passiivista vastarintaa kannattavat järjestäytyivät kenraali Julius Lindforsin omistamassa Tullisaaren (Turholm) kartanossa Laajasalossa Helsingin maalaiskunnan puolella pidetyssä kokouksessa elokuussa 1901. Kokouksen puheenjohtajana toimi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja entinen senaattori Leo Mechelin, josta oli tullut passiivisen vastarinnan keulahahmo. Kokouksessa päätettiin kerätä asevelvollisuuskutsuntoja vastustava adressi, jonka allekirjoitti peräti 473 000 henkilöä. Se toimitettiin ministerivaltiosihteeri Plehwen kautta Nikolai II:lle, mutta tätäkään adressia hän ei ottanut vastaan.
Salainen toimintajärjestö: Kagaali
Tullisaaren kokouksen tuloksiin tyytymätön joukko nuorempia passiivisen vastarinnan kannattajia päätti perustaa elo-syyskuun taitteessa 1901 salaisen toimintajärjestön, joka sai nimekseen Kagaali.708 Sen perustava kokous pidettiin varatuomari Arne Cederholmin asianajotoimistossa Pohjoisesplanadin ja Unioninkadun kulmauksessa 15. syyskuuta 1901. Cederholmin lisäksi paikalla olivat tohtori Ernst Estlander, professori Theodor Homén ja Helsingin ruotsalaisen reaalilyseon rehtori Adolf von Bonsdorff sekä kreivi Carl Mannerheim, Oy Argosin toimitusjohtaja Ferdinand von Wright ja Tornator Oy:n toimitusjohtaja Eugen Wolff.
Hieman myöhemmin Kagaali perusti Helsinkiin keskustoimikunnan, johon tulivat edellisten lisäksi dosentit Julio Reuter ja Adolf Törngren sekä lääketieteen lisensiaatti Wilhelm Zilliacus ruotsalaisesta puolueesta ja sanomalehtimies Eero Erkko, apulaisprofessori Heikki Renvall ja Turun hovioikeuden asessori Pehr Evind Svinhufvud nuorsuomalaisesta puolueesta. Kagaali jakoi Suomen 45 piiriin, joissa toimi noin 500 kirjeenvaihtajaa. Heidän tehtävänään oli paikallisen vastarinnan organisoiminen sekä kiellettyjen lehtien ja muiden julkaisujen levittäminen sekä erilaisten mielenilmausten järjestäminen.
Naiset puolestaan ryhmittyivät vuonna 1902 omaksi naiskagaalikseen, jossa aktiivisimpina toimivat Tilastollisen päätoimiston aktuaari ja filosofian tohtori Tekla Hultin, opettaja Dagmar Neovius, kirjailija Katri Bergholm, Eero Erkon puoliso Maissi Erkko, opettaja Nanny Lilius, kirjailija Helmi Setälä (Krohn) ja naisasialiikkeen aktiivi Cely Mechelin. Naiskagaalin jäsenet levittivät maanalaisia julkaisuja ja keräsivät varoja vastarintaliikkeelle.
Molemmat Kagaalit levittivät Tukholmassa painettua Fria Ord -propagandalehteä sekä sen suomenkielistä sisarjulkaisua Vapaita Lehtisiä. Fria Ordin perustaminen liittyi perustuslaillisten johtavan helsinkiläisen sanomalehden Nya Pressenin lakkauttamiseen kesäkuun lopussa 1900. Fria Ordin johdossa toimi Konni Zilliacus, jonka terävästä kynästä lähti kymmeniä Bobrikovin politiikkaa vastustavia kirjoituksia. Helsingissä puolestaan toimitettiin suomenkielistä Vapaita Lehtisiä -julkaisua, jonka päätoimittaja oli Nya Pressenin entinen toimittaja Arvid Neovius. Sen ensimmäinen numero ilmestyi syyskuun lopussa 1900. Helsingissä molempien lehtien pääasiallinen levityspaikka oli toimittaja Wentzel Hagelstamin omistama kirjakauppa, joka toimi osoitteessa Unioninkatu 19. Venäläiset viranomaiset olivat perillä kirjakaupan roolista maanlaisen kirjallisuuden levittäjänä, ja toukokuussa 1903 sen varasto takavarikoitiin ja kirjakauppa suljettiin. Hagelstam puolestaan karkotettiin Suomesta, ja hän siirtyi Tukholmaan.
Samanaikaisesti ensimmäisen sortokauden kanssa vuosina 1899–1902 käytiin toista buurisotaa, jossa buuritasavallat Natal ja Transvaal taistelivat Ison-Britannian siirtomaaherruutta vastaan. Buurit olivat eteläiseen Afrikkaan 1600-luvulla asettuneiden hollantilaisten jälkeläisiä, jotka olivat etupäässä maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Alueelta oli 1880-luvulla löytynyt huomattavia kulta- ja timanttiesiintymiä, jotka lisäsivät brittien taloudellista kiinnostusta aluetta kohtaan. Sodassa suomalaiset samaistuivat buurien taisteluun imperialistista Iso-Britanniaa vastaan. Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välisten suhteiden analogia sotaa lukuun ottamatta oli ilmeinen, ja buurien puolelle yksiselitteisesti asettuneet Helsingin sanomalehdet kirjoittavat sotatapahtumista jatkuvasti.
Mielenilmausten seurauksia
Helsinkiläisten protestit venäläistämistä ja vanhasuomalaista myöntyväisyyspolitiikkaa kohtaan kiihtyivät syksystä 1900 lähtien. Eetu Iston kuuluisasta Hyökkäys-maalauksesta oli tehty tuhansia painokuvia ja niitä oli levitetty kaikkialle. Elokuussa 1900 ulkomaille lähetettyjen suomalaisten postimerkkien tilalle tulivat venäläiset merkit, mitä protestoitiin lisäämällä ulkomaisiin kirjelähetyksiin Wentzel Hagelstamin kustantama ja Akseli Gallen–Kallelan piirtämä musta vaakuna-aiheinen surumerkki. Sitä ehdittiin käyttää jonkin aikaa ennen kuin Bobrikov kielsi sen, mutta määräystä kierrettiin viemällä postilähetykset suoraan Eteläsatamassa ulkomaille lähdössä oleviin laivoihin. Mikäli surumerkkiä tavattiin postilähetyksissä, postitoimistojen virkailijat ottivat ne erilleen eikä niitä toimitettu perille. Helsinkiläinen tehtailija Karl Fazer osoitti puolestaan kekseliäisyytensä laskemalla liikkeelle makeistuotteita, joiden käärepapereihin oli painettu lakkautettuja suomalaisia postimerkkejä.
Kukat ja kynttilät protestivälineinä
Varsinainen kestoprotestoinnin väline oli edelleen Aleksanteri II:n muistopatsas Senaatintorilla. Patsaan juurelle ilmestyi erityisesti keisari-suuriruhtinaan syntymä-, kruunajais- ja kuolinpäivänä mutta muulloinkin, kuten helmikuun manifestin vuosipäivänä, kukkavihkoja ja seppeleitä, joiden nauhoihin oli kirjoitettu hallitsijaa ylipääpoliisiasemaa vastapäätä, konstaapelit kävivät säännöllisesti tarkastamassa nauhojen tekstit. Jos niissä oli vähäisimpiäkin viitteitä Bobrikovin venäläistämispolitiikkaan, ne poistettiin välittömästi. Helsinkiläiset olivat kuitenkin varovaisia, ja nauhateksteissä kiitettiin ”hyväntekijä-suuriruhtinasta” esimerkiksi valtiopäivälaitoksen vakinaistamisesta tai valiteltiin hänen kuolemaansa terrorismin uhrina, eivätkä viranomaiset voineet puuttua tällaisiin piiloviesteihin. Kaupunkilaisten oli myös tapana pysähtyä patsaalle lukemaan seppeleiden ja kukkavihkojen nauhoja, ja siten osoittaa mieltään venäläistämispolitiikkaa vastaan.
Protesteja esiintyi myös Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivänä 5. helmikuuta. Esimerkiksi vuonna 1901 helsinkiläisten liikkeiden ikkunat oli koristeltu Runebergin muotokuvilla ja Albert Edelfeltin Vänrikki Stoolin tarinoiden painokuvilla. Uhkarohkeimmat lukivat kansallisrunoilijan muistopatsaalla Esplanadin puistossa Runebergin isänmaallisia runoja Suomen sodan sankarivainajista Wilhelm von Schwerinistä tai Joachim Zachris Dunckerista ja painokkaasti siteerasivat Heinäkuun viidennen päivän runoa, jossa vanha vänrikki kysyi nuorelta ylioppilaalta Maan eestä kuolisitko tään? Illalla Helsingin pääkadut eli Pohjoisesplanadi ja Aleksanterinkatu olivat juhlavalaistut, ja talojen jokaisesta kadunpuoleisesta ikkunasta loistivat kynttilät.
Sen sijaan helmikuun manifestin vuosipäivänä 18. helmikuuta 1901 kaupunki oli lähes pilkkopimeä, katuja valaisivat ainoastaan lepattavat kaasuvalot ja ihmiset kulkivat kuin varjoina Esplanadin puistossa ja Aleksanterinkadulla. Puistoon kokoontuneessa väkijoukossa kuohahti, kun se sai tietää, että entisen senaattori Yrjö-Koskisen kodissa Bulevardi 11:ssä ja myöntyväisyyslinjan johtavan senaattori Waldemar Enebergin kodissa Eteläinen Makasiinikatu 6:ssa paloivat kirkkaat valot. Ylioppilaiden johtama väkijoukko rynnisti talojen edustalle ja aloitti huuto- ja vihellyskonsertin. Muutamat onnistuivat tunkeutumaan rappukäytäviin, joissa metelöitiin, soitettiin ovikelloja ja jyskytettiin ulko-ovia. Mielenilmaus päättyi, kun asunnoista sammutettiin valot.
Luottamus poliisiin heikkenee
Tästä vähäpätöisestä ja lapsellisesta, joskin ikävästä mielenilmauksesta sukeutui kuitenkin Helsingin poliisilaitoksen toimintaan kohdistunut ajojahti. Bobrikovin apulainen, kenraaliluutnantti Nikolai Šipov käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaati Helsingin poliisimestari, eversti Ivar Gordien erottamista, koska hän ei ollut estänyt helmikuun manifestin muistopäivän mielenosoituksia. Bobrikov, Šipov ja santarmipäällikkö Juli Freyberg paisuttelivat tapahtumia, minkä seurauksena Gordie erotettiin. Samalla tilanteeseen tuskastunut Uudenmaan läänin vt. kuvernööri eversti Alexander von Minkwitz jätti eronpyyntönsä. Helsingin uudeksi poliisimestariksi nimitettiin pikavauhtia helmikuun lopussa 1901 kapteeni Ferdinand Axel Carlstedt ja Uudenmaan läänin kuvernööriksi Toisen suomenmaalaisen tarkk’ampujarykmentin komentaja, kenraalimajuri Mihail Kaigorodov. Bobrikov oli näin saanut mieleisensä miehet pääkaupunki Helsingin järjestysvallan johtoon.
Gordien erottamisesta alkoivat Helsingin poliisivoimien muutokset, mitä niin sanotussa sortovuosikirjallisuudessa on kutsuttu pääkaupungin poliisilaitoksen rappioksi. Kokeneet poliisikomisariot, kuten Alexander Nikiforov, erotettiin ja tilalle otettiin venäläismielisiä mutta kokemattomampia ja koulutustasoltaan heikompia miehiä, kuten konstaapeli Georg Androsov, entinen ylioppilas Vilho Pekonen, muuan viipurilainen – entinen ylioppilas hänkin – Leo von Gross, Anatoli Pavlutski, Juho Kaitokangas ja eräs Korelin. Poliisilaitoksen sisälle muodostettiin salainen osasto, jota johtivat komisariot Pekonen ja Gross, ja sen tehtävänä oli toimia santarmien apuna muun muassa pidätyksissä, takavarikoinneissa jne. Salaisen osaston raportit lähetettiin suoraan kenraalikuvernöörin kansliaan salaneuvos Vladimir Deutrichille.
Uudenmaan läänin kuvernööri, santarmit ja Helsingin poliisilaitos terävöittivät linjaansa suhteessa helsinkiläisyleisön verhottuihin mielenilmauksiin toukokuussa 1901. Nuorsuomalaisiin lukeutunut Päivälehden vastaava toimittaja ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen Santeri Ingman oli edellisenä vuonna saanut valmiiksi näytelmänsä Lahjoitusmailla, jonka ensi-ilta oli Helsingin Suomalaisessa Teatterissa syyskuun lopussa 1900. Näytelmä käsitteli Valkjärven Veikkolan hovin lahjoitusmaatalonpoikien taistelua häätöjä ja kohtuutonta verotusta vastaan vuonna 1837, ja se oli vaivattomasti tulkittavissa allegoriaksi helmikuun manifestia seuranneista venäläistämistoimista. Viranomaiset kiinnittivät yllättävää kyllä huomiota siihen vasta toukokuussa 1901, jolloin kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi näytelmän esittämisen provokatiivisena yrityksenä mustamaalata venäläisiä ja heidän tukenaan toimivia myöntyväissuuntauksen virkamiehiä. Näytelmä poistettiin saman tien myös yleisistä kirjastoista ja takavarikoitiin kirjakaupoista.
Keväällä 1901 kuvernööri Kaigorodov ja poliisimestari Carlstedt kiinnittivät huomiota Helsingissä järjestettyihin ”yksityistilaisuuksiin”. Tunnettu oppositiomies ja aktivistien ydinryhmään kuulunut kreivi Carl Mannerheim järjesti Hotelli Seurahuoneella toukokuun puolivälissä 1901 yksityisen soitannollisen illan, jossa esiintyi hänen laulajatar-puolisonsa Aina Mannerheim. Tosiasiassa konsertti oli naamioitu aktivistien salainen tapaaminen, josta Kaigorodov ja Carlstedt olivat jotain kautta päässeet perille. Miehet tunkeutuivat tilaisuuteen yhdessä poliisikonstaapeleiden kanssa ja vaativat sen lopettamista. Carl Mannerheimin vetoaminen tilaisuuden yksityiseen luonteeseen ei auttanut, ja seurue joutui hajaantumaan.
Kaupunkilaisten luottamus poliisimestari Carlstedtin johtamaan Helsingin poliisilaitokseen rapautui kesän 1901 kuluessa. Carlstedtin oli vaikea saada poliisin palvelukseen ammattitaitoisia miehiä, ja lopulta konstaapeleita värvättiin pietarinsuomalaisista ja jopa virolaisista ja venäläisistä. Kyseisenä vuonna Helsingin poliisilaitoksella oli lähes 190 ylikonstaapelin ja konstaapelin vakanssia, ja määrää oli lisätty noin 40 miehellä vuodesta 1898.
Kaupunkilaisia ärsyttivät aivan erityisesti Helsingin poliisin käyttöön ottamat venäläiset poliisiunivormut. Luottamuksen menetystä osoittivat myös poliiseja vastaan nostetut lukuisat oikeusjutut, joita käsiteltiin Helsingin raastuvanoikeudessa muun muassa perättömistä ilmiannoista, laittomista vangitsemisista jne. Sakko- ja jopa vankeusrangaistuksiin tuomitut poliisimiehet jatkoivat kuitenkin tehtävissään, mikä yleisön silmissä alensi lopullisesti Helsingin poliisilaitoksen henkilökunnan roskaväen tasolle. Vihatuimpia poliisimiehiä olivat komisariot Pekonen, Gross ja Kaitokangas, jälkimmäisen pilkkanimeä ”Paitakangas” huudettiin avoimesti hänen kulkiessaan Helsingin kaduilla.
Kasakkamellakat
Viranomaiset määräsivät ensimmäiset uuden asevelvollisuuslain mukaiset kutsunnat pidettäviksi huhtikuussa 1902. Kagaali kannusti nuoria miehiä jäämään pois kutsuntatilaisuuksista. Kagaalin kehotuksesta Helsingissä ja muualla Suomessa monet kirkkoherrat kieltäytyivät lukemasta kutsuntakuulutusta, tai jos lukivat sen, kirkkokansa poistui paikalta tai ryhtyi kovaäänisesti veisaamaan Martti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme, jonka ensimmäisen säkeen lopun Saatanaan viittaavat sanat Se vanha vainooja, / kavala, kauhea, / on kiivas, kiukkuinen / ja julma, hirmuinen. / Vain Herra hänet voittaa, voitiin tietenkin liittää myös Bobrikoviin ja hänen venäläistämispolitiikkaansa. Marraskuun loppuun 1901 mennessä kutsuntakuulutus oli luettu vaihtelevin tuloksin maan kaikissa seurakunnissa.
Vuodenvaihteessa 1901–1902 viranomaiset aloittivat kutsuntavalmistelut. Suomi jaettiin kutsuntapiireihin ja piirit kutsunta-alueisiin. Kagaali laati lentolehtisen, jossa annettiin kuntien päättäville virkailijoille ohjeita, miten vastustaa kutsuntojen toteuttamista. Lentolehtinen kehotti kuntia olemaan vuokraamatta omistamiaan tiloja kutsuntatoimistoiksi ja olemaan nimeämättä virkailijoita ja kunnallisia lisäjäseniä kutsuntatoimistoihin. Helsinki toimi tässä suhteessa tiennäyttäjänä koko maalle, kun maistraatti kieltäytyi joulukuussa 1901 valitsemasta kutsuntatoimistojen jäseniä. Uudenmaan läänin kuvernööri Kaigorodov määräsi niskoittelevalle Helsingin kaupungille 30 000 markan uhkasakon. Kaupunki puolestaan valitti kuvernöörin uhkasakosta Turun hovioikeuteen, jossa asian käsittely oli kesken kutsuntoja aloitettaessa.
Asevelvollisuusasian vuoksi myös Runebergin syntymäpäivän vietto 5. helmikuuta 1902 sai poliittisia piilomerkityksiä. Vanhan tavan mukaan ylioppilaat kokoontuivat Runebergin patsaalle laulamaan isänmaallisia lauluja ja lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoiden säkeitä. Patsaan juurelle laskettiin seppeleitä, joiden tekstejä helsinkiläiset kävivät lukemassa pitkin päivää. Illalla ”Runebergin patsaan ympärillä säteili useita kaasuaurinkoja”, jotta ihmiset näkisivät lukea nauhojen tekstit, kuten sanomalehdet muistivat erikseen mainita. Lisäksi Suomalaisessa Teatterissa järjestettiin juhla, jossa esitettiin kuvaelmia Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista. Myöhemmin illalla ylioppilaat kävivät vielä demonstroimassa vanhasuomalaisten senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin ikkunoiden alla. Helsingin poliisipäällikkö, everstiluutnantti Carlstedt raportoi Bobrikoville erikseen päivän tapahtumista, ja kielenkääntäjät käänsivät kenraalikuvernöörille juhlapäivän vieton sanomalehtiuutisia.
Maaliskuussa 1902 uusmaalaiset ylioppilaat olivat ryhtyneet Alvar Palmgrenin johdolla kutsuntalakkoon ja saaneet myös muiden osakuntien ylioppilaat mukaan. Ylioppilaat olivat laatineet koko maan kutsuntaikäisille kirjeen, jossa kehotettiin olemaan menemättä kutsuntatilaisuuksiin. Suomen- ja ruotsinkielistä kirjettä painettiin peräti 27 000 kappaletta. Helsingissä oli noin 870 kutsuntaikäistä miestä, joista noin 300:aa käytiin henkilökohtaisesti tapaamassa ja kehottamassa kutsuntalakkoon.
Uudenmaan lääniin kuvernööri Kaigorodov määräsi kutsunnat pidettäväksi Helsingissä 17.–18. huhtikuuta 1902. Kutsunnat aloitettiin Kaartin Maneesissa osoitteessa Kasarmikatu 15, koska Helsingin kaupunki ei ollut halunnut osoittaa tilaa kutsuntoja varten eivätkä yksityisetkään olleet vuokranneet venäläisille viranomaisille mitään sopivaa kohdetta. Kuvernööri Kaigorodovin raportin mukaan paikalle oli kokoontunut noin 400–500 ihmisiä, jotka häiritsivät tilaisuuden kulkua ja nimenhuutoa vihellyksillä, naurulla, yskimisellä ja pilahuudoilla. Silloin tällöin kuului vastauksiakin, kuten ”on paikalla mutta ei tule!”. Kaigorodovin ja kutsuntaviranomaisten kannalta tilanne muuttui koko ajan kiusallisemmaksi väkijoukon pilkatessa virkatehtäviään suorittavia upseereita ja jatkaessa ärsytysleikkiään. Väkijoukon viha kohdistui erityisesti vt. komisario Kaitokankaaseen, jota ahdisteltiin huudoilla ja kiusattiin heittämällä tämän päälle lumipalloja ja hevosen lantaa. Kaigorodovin mukaan paikalla oli ”suomalaista intelligentsijaa” (ts. ylioppilaita), jotka agitoivat ja provosoivat väkijoukkoa. Kagaalille tilaisuus oli menestys, vain 57 nuorukaista 870:stä ilmoittautui kutsuntalautakunnalle.
Seuraavana päivänä kutsuntoja jatkettiin Kaartin kasarmissa yhtä heikoilla tuloksilla, vain 28 nuorukaista vastasi nimenhuudossa. Kasarmitorilla oli tuhansittain uteliaita, väkijoukon laidoilla oli poliiseja ja santarmeja jalan ja ratsain. Väkijoukko siirtyi Senaatintorille, jossa poliisi ei enää saanut tilannetta hallintaansa. Kuvernööri Kaigorodov kutsui paikalle sotnian (sata miestä) Orenburgin kasakoita Töölön kasarmeilta hajottamaan väkijoukkoa. Kasakat asettuivat riviin poliisilaitoksen edustalle, ja kuvernööri Kaigorodov ja poliisipäällikkö Carlstedt esikuntineen saapuivat niin ikään ratsain paikalle.
Kasakat saivat käskyn hajottaa väkijoukon. Pienissä neljän tai viiden miehen ryhmissä he ratsastivat pitkin Senaatintoria ja lähikatuja aina Pitkällesillalle saakka ja piiskasivat ohikulkijoita nagaikoillaan, joiden päässä oli metallinen paino tai useita tiukkaan sidottuja nahkasolmuja. Väkivallasta hetkeksi hämilleen joutuneet helsinkiläiset ryhmittäytyivät Nikolainkirkon portaille, josta he jatkoivat kasakoiden härnäämistä heittelemällä lumipalloja ja jääkokkareita.
Aleksanterinkadulla pojat pistelivät kääntöveitsillään kasakoita jalkoihin ja koettivat saada heitä putoamaan hevosten selästä. Väkijoukko irrotti katukiviä Yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjaston) edestä ja vei niitä kirkon portaille, jonne kasakat pienillä hevosillaan olivat nousseet piiskaamaan väkijoukkoa. Kivi- ja lumipallosateen lisäksi väkijoukko kaatoi muutamia kasakoita hevosineen, jotka vierivät alaspäin pitkin Nikolain kirkon jyrkkiä portaita. Lopulta kasakat ratsastivat Unioninkadun ja Kirkkokadun puolelta väkijoukon taakse. Tilanne muuttui uhkaavaksi, kun kasakat tähtäsivät lyhytpiippuisilla karbiineillaan väkijoukkoa, mutta upseerit eivät kuitenkaan antaneet tulikomentoa. Väkijoukosta vastattiin heiluttamalla revolvereja.
Oli hyvin lähellä, ettei puolitoista tuntia kestänyt tilanne purkautunut aseellisen voiman käyttöön. Kuvernööri Kaigorodov ja muut upseerit liikehtivät levottomasti, ja kun paikalle saapui vielä venäläistä jalkaväkeä 3. suomenmaalaisesta tarkk’ampujapataljoonasta kaksi komppaniaa, jotka ryhmittyivät Nikolain kirkon portaille kiväärit ampumavalmiina, tilanne olisi voinut muuttua teurastukseksi. Paikalle saapunut Helsingin pohjoisen seurakunnan vt. kappalainen Emil Murén rauhoitteli väkijoukkoa ja vetosi kuvernööriin, että joukot vedettäisiin pois. Myös Helsingin kunnallispormestari Elias Öhman vetosi väkijoukkoon mutta sai siltä vastauksen, jonka mukaan paikalta poistuttaisiin vasta sitten, kun kasakat ja jalkaväki olisivat vedetty pois. Tilanne rauhoittui, kun paikalle saapui kaksi komppaniaa Kaartin pataljoonan sotilaita, joita helsinkiläiset pitivät ”ominaan”, ja väkijoukko alkoi hiljalleen hajaantua. Rettelöt jatkuivat vielä illalla ja yöllä Orenburgin kasakoiden kasarmien liepeillä Töölössä, jossa Helsingin työväestö järjesti kasakoille väkivaltaisen löylytyksen.
Tapahtumat kuohuttivat koko Helsinkiä, ja esimerkiksi Uusi Suometar kutsui sitä ”Surkean muiston päiväksi”. Kasakat eivät olleet koskaan aikaisemmin rynnänneet tällä tavoin suomalaisten kimppuun. Yleisö oli kyllä provosoinut viranomaisia omilla toimillaan ja ahdistellut kotimaisia poliisimiehiä, mutta tästä huolimatta viranomaisten ja sotilaiden pitkämielisyys oli ollut silmiin pistävää. Venäjällähän vastaavanlaiset mielenosoitukset hajotettiin nopeasti käyttämällä raakaa voimaa eikä ampuma-aseiden käyttö ollut mitenkään harvinaista.
Mellakoissa ei kuollut ketään, mutta muutamat joutuivat hakemaan ensiapua Kirurgisesta sairaalasta. Tiedot loukkaantuneiden lukumääristä vaihtelevat: kagaalin puolelta ilmoitettiin, että ainakin 23 kasakkaa vietiin paikattaviksi läheiseen venäläiseen sotilassairaalaan Unioninkadulle, kun taas kuvernööri Kaigorodovin raportin mukaan haavoittuneita kasakoita oli kuusi. Siviilit mukaan lukien kaupungin eri sairaaloissa kävi paikattavina 10–15 henkilöä.
Tilanteen ollessa vielä niin sanotusti päällä Senaatintorilla Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui kiireesti ylimääräiseen kokoukseen, jossa pohdittiin kaupungin toimenpiteitä. Säikähtäneet valtuutetut julkaisivat seuraavana päivänä 19. huhtikuuta 1902 pääkaupungin sanomalehdissä yleisen vetoomuksen, jossa kaupunkilaisia kehotettiin pysymään erillään rettelöitä aiheuttavista väkijoukoista. Vetoomus päättyi erityisesti työnantajille ja koulujen rehtoreille osoitettuun pyyntöön teroittaa sekä työntekijöiden ja koulunuorison mieliin tilanteen vakavuus. Lisäksi kaupungin ravintolat määrättiin kiinnipantaviksi muutamiksi seuraaviksi päiviksi.
Kaupunginvaltuusto lähetti Nikolai II:lle oman versionsa tapahtumien kulusta. Valtuusmiesten mukaan tilanne oli riistäytynyt käsistä siinä vaiheessa, kun kuvernööri Kaigorodov oli menettänyt harkintakykynsä ja määrännyt ”uraalilaiset kasakat” hajottamaan väkijoukon. Valtuusmiesten mielestä kuvernööri oli tehtäväänsä täysin sopimaton, koska hän ei ymmärtänyt ”Suomen kansan oikeustajuntaa, sen kieltä, tapoja ja luonnetta”. Mellakoilla tuli olemaan myös valitettavia pitkäaikaisvaikutuksia, kuten valtuusmiehet Nikolai II:lle kirjoittamassaan selostuksessa ounastelivat:
Mutta siveellinen vaikutus tästä poliisiviranomaisten yhtä raa’asta kuin Suomessa yhtä ennen kuulumattomasta väkivaltaisuudesta ei ole pian häviävä. Suomen kansanluonne, vuosisatojen kuluessa tottunut lakia ja oikeutta kunnioittamaan, ja sen kansanvapaudesta kehittynyt ikivanha herkkä mieskohtainen itsetunto, joka on arka jokaisesta mieskohtaisesta loukkauksesta, on myöhään unhottava, kuinka järjestysvalta ilman pakottavia syitä on tehnyt nuhteettomille kansalaisille veristä nöyryyttävää mieskohtaista vääryyttä. Kansa, joka yhtä hyvin muistaa vääryyden kuin nauttimansa hyvät teot, on tunteva lain ja kunnioituksen horjuvan ja imevä epäluuloa ja vihaa viranomaisia kohtaan. Ja että yllä kerrotut kohtaukset eivät ole omansa kohottamaan sotaväen arvoa ja suosiota väestössä, lienee päivänselvä.
Helsingin järjestäytynyt työväki ei osallistunut kasakkamellakoihin, ja Helsingin Työväenyhdistys ja Työmies sanoutuivat jyrkästi irti levottomuuksista ja paheksuivat niitä. Suomen Työväenpuolueen, vuodesta 1903 Suomen Sosialidemokraattisen puolueen, kanta asevelvollisuuslakiin ja kutsuntalakkoihin on jäänyt avoimeksi. Puolueella ei ollut mitään virallista kantaa, vaan jäsenet saivat itse muodostaa mielipiteensä koko kysymykseen. Helsingissä ilmestyneen ruotsinkielisen työväenlehden Arbetaren toimittaja Reino Drockila teki kuitenkin yhteistyötä Kagaalin kanssa ja organisoi ja koulutti työläisten lakkoagitaattorit.
Poliisipäällikkö Carlstedtin mukaan kasakat oli ollut pakko kutsua Senaatintorille, koska kaupungin poliisivoimilla ei ollut ollut riittävästi kättä pidempää. Tästä syystä Carlstedt kirjoitti kuvernööri Kaigorodoville ja ehdotti kaupungin poliisivoimien (yhteensä 170 miestä) aseistamista miekoilla ja revolvereilla. Poliisipäällikön mukaan ilman miekkoja ja revolvereja poliisin oli mahdotonta toimia ”energisesti hyökkääviä laumoja vastaan”. Argumenttina käytettiin Pietarin poliisin varustamista revolvereilla Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Carlstedtin esitystä puoltanut Kaigorodov lähetti oman kirjeensä kenraalikuvernööri Bobrikoville vielä samana päivänä.
Kutsuntamellakoista järkyttynyt Helsingin kaupunki päätti perustaa vapaaehtoisen suojeluskunnan turvaamaan järjestystä. Päätös oli piikki Helsingin poliisimestari Carlstedtille, jonka kykyyn hallita mielenosoituksia ei enää uskottu. Ylioppilaiden ja polyteekkarien lisäksi mukaan ilmoittautui toistasataa Helsingin ja kolmisenkymmentä Sörnäisten Työväenyhdistysten jäsentä. Bobrikov suhtautui aluksi ajatukseen myönteisesti mutta pohdittuaan asiaa tarkemmin huomasi, mistä siinä oli kyse, ja esti suojeluskunnan perustamisen. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Helsingin järjestystä turvaamaan perustettiin vapaaehtoinen suojeluskunta.
Carlstedtin ja Kaigorodovin vastavetona oli puolestaan kasvattaa Helsingin poliisivoimia, jota varten poliisipäällikkö oli tehnyt esityksen poliisin uudeksi menosäännöksi. Maistraatti ja kaupunginvaltuusto suhtautuivat asiaan empien, minkä Kaigorodov ja Bobrikov tulkitsivat aivan oikein niskoitteluksi ja esityksen tahalliseksi vesittämiseksi. Hidastelusta suivaantunut kenraalikuvernööri kirjoitti senaatille ja pyysi sen myötävaikutusta esityksen vauhdittamiseksi. Tällä kertaa senaatti oli kuitenkin samaa mieltä kaupunginvaltuuston kanssa ja katsoi, että sen myötävaikutus oli välttämätön, koska poliisit olivat kaupungin palkkalistoilla.
Ylioppilaiden ja muun nuorison kokemusmaailmassa Helsingin kutsuntamellakat olivat merkittävä käännekohta. Aseettomia mielenosoittajia ja sivullisia piiskaavat kasakat ylittivät monien sietokynnyksen. Toisaalta muutamat muistivat venäläisten viranomaisten ärsyttämisen ”siihenastisen elämäni hauskimmaksi päiväksi”, kuten eräs ylioppilas myöhemmin kertoi. Helsingin kasakkamellakat nostivat suomalaisvenäläiset suhteet kokonaan uudelle asteelle. Ensimmäisen kerran venäläisiä viranomaisia oli julkisesti uskallettu vastustaa. Kagaalin puolelta kiihdytettiin huhumyllyä ja paisuteltiin kasakkamellakoiden tapahtumia. Sisä-Suomessa tiedettiin lopulta varmuudella, että venäläiset olivat ampuneet rauhallisia mielenosoittajia Senaatintorilla ja että luoteihin oli kuollut ja haavoittunut useita ihmisiä.
Kantakaupungin asukkaiden lisäksi myös Kallion ja Sörnäisten työväestö vihasi kasakoita. Työväestön kireät välit venäläiseen sotavoimaan tulivat esiin heinäkuussa 1902 tapahtuneessa niin sanotussa Kallion mellakassa. Tapahtumasarja alkoi, kun muuan kasakka oli huitaissut sapelillaan mieltään osoittavaa työmiestä päähän. Paikalle kerääntynyt vimmastunut 200–300-päinen väkijoukko vaati kasakan pidättämistä. Töölön kasarmeilta paikalle lähetettyjä orenburgilaisia kasakoita kivitettiin Itäisellä Viertotiellä ja Linjoilla, ja tilanne oli riistäytymässä käsistä, mutta kaikeksi onneksi puolisotnian päällikkö päätti vetää osastonsa takaisin kasarmeille.
Elokuussa 1902 vahvistettiin asetus, jonka mukaan virkavelvollisuutensa laiminlyöneet virkamiehet voitiin erottaa hallinnollisella päätöksellä. Bobrikov ryhtyi ensimmäisenä puhdistamaan oikeuslaitosta, järjestysvaltakoneistoa ja kaupunkien hallintoa. Tämä oli suoraa jatkoa asevelvollisuuslain toimeenpanoa vastustaneita virkamiehiä kohtaan, joista monet erotettiin niskuroinnin vuoksi.
Perustuslaillinen rintama järjesti marraskuussa 1902 Bobrikovin silmien alla Hotelli Kämpissä kokouksen, jonka tehtävänä oli luoda suuntaviivat tulevaa tinkimätöntä vastarintaa varten. Kokoukseen osallistui noin 250 henkilöä eri puolilta Suomea. Sen hyväksymien ponsien mukaan virkamiesten oli edelleen pidettävä tiukasti kiinni Suomen laeista, niiden hengestä ja oikeusjärjestyksestä. Vastarinnan valtakunnallinen koordinoiminen osoitettiin Kagaalille, mikä osoitti Leo Mechelinin johtamien maltillisten perustuslaillisten vetäytyneen vastarinnan operatiivisesta hoitamisesta. Kämpin kokouksessa keskusteltiin myös siitä, miten työväestö saataisiin mukaan aktiiviseen vastarintaan.
Artikkeli on toimitettu Jyrki Paaskosken teoksesta Sodan ja rauhan kaupunki – Helsingin historia 1863–1939. Helsinki, Docendo 2026.
