Suomen kaartin kaksi muistomerkkiä

Helsingin rautatieasemalla vallitsi juhlallinen tunnelma 6. syyskuuta 1877. Suomen kaarti eli virallisesti Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona oli lähdössä matkaan. Vuonna 1812 perustettu kaarti oli osallistunut joihinkin sotatoimiin ulkomailla, mutta suomalaiset eivät olleet tähän mennessä joutuneet todellisiin taisteluihin täysimittaisessa sodassa. Kaikki, jotka onnistuivat tunkeutumaan väkijoukkoon, yrittivät saada edes vilauksen sotilaista, jotka komeilivat uusissa tummansinisissä univormuissaan.

Keisari kutsuu

Venäjän keisari Aleksanteri II tapasi tarkastaa Suomen Kaartin joka kesä, kun pataljoona harjoitteli Krasnoje Selossa Pietarin ulkopuolella. Keväällä 1877 pataljoonassa palveli noin 600 miestä. Sotaretkelle vaadittiin vähintään yhtä paljon lisää väkeä, joten kesän aikana lähetettiin värväreitä ympäri Suomea palkkaamaan nuoria miehiä.

Monet suomalaiset miehet olivat valmiita lähtemään sotaseikkailuun, sillä he olivat lukeneet sanomalehdistä kauhistuttavia kuvauksia Balkanin kristittyjen veljiensä tilanteesta. Kansainväliset kirjeenvaihtajat raportoivat, että kristityt kärsivät kovasti muslimien hallitseman Osmanien valtakunnan sorron alla.

Itämainen kysymys

Suurvaltojen intressit kohdistuivat 1800-luvulla yhä enemmän valtavan Osmanien valtakunnan (1299–1922) jakamiseen. Varsinkin Englanti, Ranska, Venäjä ja Itävalta-Unkari pyrkivät kahmimaan itselleen osmanien eurooppalaisia provinsseja Balkanilla sekä osia Aasiasta ja Afrikasta. Lehdistössä ja propagandassa tätä prosessia kutsuttiin Itämaiseksi kysymykseksi.

Huhtikuussa 1877 Venäjä julisti sodan Osmanien valtakunnalle ja lähetti joukkoja Romanian kautta Bulgariaan. Romania julistautui itsenäiseksi toukokuussa, mutta Tonavan eteläpuolella Bulgaria oli yhä osmanien aluetta. Vasta vuonna 1908 Bulgariasta tuli itsenäinen.

Kyse ei ollut ensimmäisestä sodasta Venäjän ja Osmanien valtakunnan välillä. Maat olivat käyneet ainakin tusinan verran sotia edellisten vuosisatojen aikana. Tämän sodan oletettiin päättyvän vain muutamassa kuukaudessa, mutta elokuussa 1877 ilmeni, että Balkanille oli lähetettävä uusia joukkoja. Suomen kaarti oli yksi monista apujoukoista, jotka kutsuttiin pelastamaan Venäjän kunnia. Myös Romania, Serbia ja Montenegro sekä tuhannet bulgarialaiset tempautuivat mukaan sotaan Venäjän puolelle.

Juna lähtee

Suomen kaarti piti jumalanpalveluksen kello 5.45 Kasarmitorilla ja marssi sen jälkeen rautatieasemalle musiikin soidessa. Kaartilla oli oma soittokuntansa, jossa oli noin viisikymmentä muusikkoa. Sotilaiden, upseerien ja komentaja George Ramsayn mukana matkusti myös useita siviilejä, heidän joukossaan pappi Gustaf Rancken, lääkärit G. G. Winter ja C. F. E. Wahlberg sekä sotatuomari Oskar Ståhlberg.

Hyvästien aika koitti pian, sillä juna lähti kello 7.20. Matkalaisia oli juhlittu Helsingissä useiden päivien ajan. Pataljoona oli asettunut Senaatintorille venäläisen kenraalin tarkastettavaksi ja sotilaat marssivat kenttäpuvuissaan Kampissa. Useat klubit tarjosivat upseereille päivällisiä, ja kaupungin asukkaat järjestivät sotilaille jäähyväisjuhlan maneesissa sekä upseereille juhlaillallisen Kaivohuoneella.

Juhlinta jatkui junan hitaasti jyskyttäessä kohti itää. Viipurissa juna pysähtyi muutaman tunnin ja asukkaat kutsuivat matkailijat juhlimaan. Pääkaupunki Pietarissa Suomen kaarti sai osakseen lisää kunnianosoituksia ennen kuin se jatkoi matkaansa kohti etelää.

Kohti uutta maailmaa

Suomen kaarti oli saanut käskyn saapua mahdollisimman nopeasti Luoteis-Bulgariassa sijaitsevan Plevenin kaupungin (vanhemmissa lähteissä Plevna tai Plewna) lähistöön. Matka kesti noin kuukauden junalla nykyisen Venäjän ja Ukrainan kautta Romaniaan. Monet muut joukot olivat myös matkalla rintamalle, joten eteneminen oli erittäin hidasta. Viimeinen etappi Tonavalle asti oli kuljettava jalan.

Kaarti marssi 3. lokakuuta 1877 venäläisten Tonavan yli rakentamaa ponttonisiltaa pitkin Svištovin kaupunkiin (vanhemmissa lähteissä Sistovo tai Sistova) Osmanien valtakunnan alueelle. Keisari Aleksanteri II tarkasti armeijansa ja lähetti heti joukot edelleen kohti Pleveniä, jota venäläiset olivat jo useiden kuukausien ajan piirittäneet.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomen kaarti kuului hyökkäävään armeijaan, joka miehitti vieraan valtion alueita. Suomalaisilla oli kuitenkin kiireellisempiäkin ongelmia ratkaistavana kuin maailmanpolitiikka. Syyssateet olivat alkaneet ja tiet muuttuivat mutavelliksi, kun kymmenet tuhannet miehet, hevoset, härät ja vaunut yrittivät päästä Pleveniin. Matkaa oli vain noin sata kilometriä, mutta se tuntui tuhannelta.

Kaartin saapuessa Barkačin kylään hieman etelään Plevenin kaupungista ruoka alkoi loppua. Muonitusvaunut olivat juuttuneet mutaan. Alueella oli aivan liian monta ruokittavaa suuta, sillä Venäjän johto oli keskittänyt suurimman osan armeijastaan kaupungin ympärille. Suomalaiset huomasivat suureksi pettymyksekseen, että Venäjän armeijan lupaukset päivittäisestä ruisleipä- ja silliannoksesta – joskus vielä ryypyn kera – olivat yhtä tyhjiä kuin sotilaiden vatsat.

Sotilaat yrittivät selviytyä keräämällä maissia ja viinirypäleitä pelloilta ja hankkimalla ruokaa kylistä. Upseereilla ei ollut yhtä suurta hätää. Jos oli rahaa, saattoi ostaa kaikenlaista samppanjasta ja valkoisesta leivästä kaviaariin ja suklaaseen kenttäkauppiailta, jotka seurasivat armeijaa. Upseerit saivat usein myös perheiltään Suomesta paketteja, joissa oli ruokaa ja vaatteita.

Toimeliaat naiset

Rintamalta sai lähettää sähkeitä vain hätätapauksissa, sillä lennätinlinjat piti pitää avoimina tärkeille viesteille. Komentaja George Ramsay (1834–1918) onnistui kiellosta huolimatta lähettämään sähkeitä perheelleen, ja lisäksi hän kirjoitti lähes päivittäin kirjeitä vaimolleen Lillylle (Elisabeth, o.s. Cumming, 1842–1919). Ramsayn perhe asui muiden upseeriperheiden tavoin talvet kasarmilla ja kesät kartanossaan Helsingin ulkopuolella.

Kotona Helsingissä upseerien vaimot odottivat kärsimättöminä uutisia Balkanilta ja lukivat ahkerasti sekä suomalaisia että kansainvälisiä sanomalehtiä. He vierailivat päivittäin toistensa luona vaihtaakseen tietoja sodasta ja välittivät uutisia edelleen sotilaiden perheille kasarmilla. Pietarissa englantilais-skotlantilaisessa perheessä kasvanut Lilly Ramsay seurasi ruotsinkielisten lehtien ja aikakausjulkaisujen lisäksi englannin-, ranskan- ja venäjänkielisiä lehtiä.

Naisten avustuskomitea

Lokakuussa 1877 upseerien vaimot järjestivät Lillyn johdolla avustuskomitean rintamalla oleville sotilaille sekä heidän perheilleen Suomessa. Sotilaiden vaimot alkoivat ommella vaatteita ja kutoa sukkia ja lapasia. Pari kuukautta myöhemmin komitea pystyi antamaan sotilaiden lapsille joululahjaksi vaatteita ja leluja, ja vuoden 1878 alussa Balkanille lähetettiin 1200 paitaa ja muita vaatekappaleita sotilaille.

Pian naisten asiasta tuli koko kansan asia. Suomessa tuhannet ihmiset osallistuivat komitean työhön. Toisin kuin upseerien paketit, jotka saapuivat rintamalle suhteellisen nopeasti, sotilaiden talvivaatteet saapuivat perille vasta keväällä. Villavaatteille oli silloin liian lämmintä, kun sotilaat uivat jo meressä Konstantinopolin (Istanbulin) edustalla. Myöhästyminen ei ollut naisten syytä – Venäjän armeijan logistiikka ei ollut erityisen tehokasta.

Gorni Dubnikin taistelu

Illalla 23. lokakuuta 1877 saapui käsky: Suomen kaartin piti valmistautua taisteluun. Sotilaat saivat ottaa mukaansa pelkästään leipäpussin ja aivan välttämättömimmät tarvikkeet. Raskaat reput jäivät muonitusjoukkojen kuljetettavaksi, ja sotilaat näkivät ne seuraavan kerran vasta useita kuukausia myöhemmin Istanbulissa.

Yön aikana Suomen kaarti marssi kohti Gorni Dubnikin kylää (vanhemmissa lähteissä Gornij tai Gorny Dubnjak). Tarkoituksena oli katkaista osmanien armeijan ruoan, lääkkeiden ja sotatarvikkeiden huoltoyhteydet Plevenin kaupunkiin. Aamulla 24. lokakuuta pidettiin jumalanpalvelus.

Taistelu kesti koko päivän. Vasta auringon laskiessa osmanijoukot antautuivat. Sanomalehdissä kirjoitettiin, että Suomen kaarti taisteli koko päivän etulinjassa, mutta todellisuudessa kaartia pidettiin enimmäkseen taaempana. Etulinjassa taisteli harjaantunut Henkikaartin Suomen rykmentti, joka koostui Pietarin lähistöltä kotoisin olevista venäläissotilaista. Suomalaissyntyinen Hjalmar Procopé (1842–1877) oli yksi rykmentin komentajista.

Venäjän johto oli hyvin tietoinen siitä, ettei Suomen kaartilla ollut sotakokemusta, joten olisi ollut liian riskialtista lähettää heidät taistelun keskipisteeseen. Kaarti menetti verrattain vähän sotilaita ja upseereita. Taistelukentälle haudattiin 22 kaatunutta ja samana päivänä sairauteen kuollut muusikko.

Tie Istanbuliin

Gorni Dubnikin taistelun jälkeen Suomen kaarti osallistui muutamaan kahakkaan ja pienempään taisteluun. Seuraava suuri koettelemus oli Balkanvuorten ylitys joulun 1877 jälkeen. Lunta oli paljon, talvimyrskyt raivosivat ja pakkanen oli ankara. Organisointi oli jälleen kaoottinen, ja marssi eteni hitaasti. Tammikuun alussa kaarti saapui Sofiaan, nykyiseen Bulgarian pääkaupunkiin, josta löytyi sekä ruokaa että majoitusta.

Sofiasta Suomen kaarti marssi Istanbuliin. Matkalla suomalaiset kohtasivat ensi kertaa sodan kammottavat seuraukset. Tuhannet pakolaiset yrittivät paeta Venäjän armeijan etenemistä, mutta monet paleltuivat kuoliaiksi tai murhattiin. Suomalaiset kutsuivat marssia Etelä-Bulgarian halki ”Kuoleman tieksi”. He eivät enää pitäneet ketään vihollisena – kaikki olivat vain ihmisiä.

Kun venäläiset joukot saapuivat Istanbuliin, heitä vaani uusi vaara: lavantauti. Epidemia vei muutamien satojen suomalaisten hengen, ja useat sadat sairastuivat mutta selvisivät. Huhtikuussa 1878 Suomen kaarti lähetettiin kotiin. Saapuessa Helsinkiin kaikki univormut ja vaatteet poltettiin, sillä pilkkukuume, lavantaudin vaarallisin muoto, leviää vaatetäin välityksellä.

Muistomerkki Helsingissä

Gorni Dubnikin taistelu oli merkittävä Suomen kaartille ja Suomen heräävälle kansallismielisyydelle. Se oli kaartin ensimmäinen ”todellinen” taistelu, ja siihen osallistuneita kohdeltiin sankareina. Useat heistä julkaisivat kirjoja tai kirjoittivat artikkeleita kokemuksistaan.

Taistelun vuosipäivänä 24. lokakuuta 1881 Helsingin Kaartinkasarmin pihalla paljastettiin muistomerkki. Arkkitehti F. A. Sjöström suunnitteli ja Stigellin kiviveistämö toteutti muistomerkin, johon kaiverrettiin kaatuneiden kaartinsotilaiden ja upseerien nimet.

Muistomerkki seisoo yhä entisen kasarmin pihalla, mutta sinne ei enää pääse ilman erityislupaa. Seremonioita järjestetään vuosittain 24. lokakuuta ja 3. maaliskuuta. Gorni Dubnikin taistelun vuonna 1877 sekä aselevon vuonna 1878 vuosipäivinä seppeleitä muistomerkille Helsingissä laskevat ennen kaikkea Bulgarian suurlähetystö ja Bulgarian ystävät Suomessa.

Muistomerkki Gorni Dubnikissa

Helsingin muistomerkin paljastuksen jälkeen muutamat kaartin upseerit matkustivat Bulgariaan. Venäjän sotaministeriö oli pystyttänyt jo vuonna 1879 kolmetoista muistomerkkiä Gorni Dubnikin taistelukentälle, mutta vielä puuttui Suomen kaartille omistettu muistomerkki. Vuoden 1881 lopulla paljastettiin muistomerkki, jossa on venäjänkielinen teksti: Kaatuneille tovereille. Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona.

Muistomerkki sijaitsee nykyään 1950-luvulla perustetussa Lavrovin puistossa. Kyläläiset rakensivat puiston ja kylä huolehtii puistossa olevista kymmenistä muistomerkeistä. Vuodesta 2013 lähtien paikalla on myös bulgariankielinen, ruotsinkielinen ja suomenkielinen käännös venäjänkielisestä tekstistä sekä sinne haudattujen 23 henkilön nimet. Tämä on syntynyt suomalaisten vierailijoiden ja Gorni Dubnikin kylän yhteistyön tuloksena. Joka vuosi 24. lokakuuta Lavrovin puistossa järjestetään muistoseremonioita, joihin myös Suomen suurlähetystö yleensä osallistuu.

Historiallinen merkitys

Asenteet Suomessa muuttuivat ratkaisevasti vuoden 1877 ja 1900-luvun alun välillä. Kun Suomen kaarti lähti Balkanille, Aleksanteri II oli ”meidän keisarimme” ja Venäjän sota ”meidän asiamme”. Osittain tämä johtui Venäjän mittavasta propagandasta Suomessa. Useat suomalaiset työskentelivät sodan aikana laatien ja kääntäen lauluja, artikkeleita ja propagandatekstejä sanoma- ja aikakauslehtiin. Osaa lauluista lauletaan vielä nykyäänkin.

Sortovuosien aikaan 1900-luvun alussa Gorni Dubnikin taistelua ja Balkanin sotaretkeä pidettiin Suomen kaartin ja myös Suomen historian tärkeimpiin kuuluvina tapahtumina. Suomi sai asevelvollisuusarmeijan vuonna 1879, ja sen komentajaksi nimitettiin George Ramsay. Vuonna 1901 keisari Nikolai II kuitenkin määräsi suomalaiset palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa. Suomen kaarti lakkautettiin 1905, mutta veteraanit kokoontuivat muistomerkin ympärille vielä vuosikymmenten ajan.

Gorni Dubnikin kylän ja Suomen väliset yhteydet ovat erityiset. Vuosikymmenien ajan suomalaisia ja myös Suomen presidenttejä on käynyt muistomerkillä Bulgariassa. Bulgarian virallisia edustajia sekä Gorni Dubnikin kyläläisiä on vieraillut muistomerkillä Helsingissä. Kun kylässä kuultiin toisen maailmansodan aikana Suomen vaikeasta tilanteesta, Gorni Dubnikin ja lähikylien koululaiset keräsivät ruokatarvikkeita ja muita hyödykkeitä. Vehnäjauhoja, papuja, saippuaa, tupakkaa, viinaa ja muita tavaroita lähetettiin junalla vuonna 1942 Saksan kautta Suomeen.

Kirjallisuus

Alfthan, A. von 1879. Från Jassy till Konstantinopel. Anteckningar från turkiska fälttåget 1877–78. Helsingfors: G.W. Edlund.

Backström, Å. 1996. Från mobilisering till demobilisering. Finska Gardets befäl 1877–1878. Genos 67.

Backström, Å. 1991a. Suomen Kaarti Balkanin sotaretkellä, 1877–1878. Genos 62.

Gripenberg, G. A. 1905. Lifgardets 3 finska skarpskyttebataljon 1812–1905. Ett minnesblad. Helsingfors: Söderström & Co.

Jernvall, J. 1899 (1881). Wääpeli Lemminkäisen päiväkirja. Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle. Wuosina 1877–1878. Helsingfors: G.W. Edlund.

Ståhlberg, Sabira (toim.) 2018. Från Munksnäs till Konstantinopel. Familjen Ramsays brev under kriget på Balkan 1877–1878. Varna: Lecti Book Studio.

Ståhlberg, Sabira 2015. Finska Gardet på Balkan / Suomen Kaarti Balkanilla / Finnish Guard in the Balkans. Varna: Lecti Book Studio.

Wahlberg, C.F. 1878. Från en härfärd i Turkiet. Vid Lifgardets 3:dje Finska Skarpskyttebataljon och Ryska Gardeskåren. Anteckningar från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Helsingfors: Hufvudstadsbladets tryckeri.

Wallin, Sten Anders 2005. Tuntematon sotilas Turkin sodassa. Pirkko Leino-Kaukiainen (red.). Helsinki: SKS.