Helmikuun manifesti
Ylimääräiset valtiopäivät avattiin perinteisin juhlamenoin Keisarillisen palatsin valtaistuinsalissa 24. tammikuuta 1899, ja Nikolai II:n avajaispuhe julkaistiin sellaisenaan pääkaupungin sanomalehdissä. Sen mukaan Suomen suuriruhtinaskunta ei tarvinnut Venäjän armeijasta erillistä sotaväkeä, mistä syystä asevelvollisuuslaki tuli yhdenmukaistaa keisarikunnan kanssa. Muutosta motivoi ”koko valtakunnan rajojen ja turvallisuuden suojeleminen”. Säätyjen vastauspuheet osoittivat, että suurin osa suomalaisista poliitikoista näki asevelvollisuuslain säätämisen ensisijaisesti valtio-oikeudellisena kysymyksenä, eivätkä he ymmärtäneet lain turvallisuuspoliittisia motiiveja.
Valtiopäivien avajaisten alla ovi olikin käynyt tiheään kauppaneuvos Gustaf Wilhelm Edlundin kirjakaupassa Pohjoisesplanadilla, kun helsinkiläiset olivat ostaneet Leo Mechelinin 315-sivuisesta Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait ynnä säätyjen erioikeudet ja hallitusta koskevat voimassa olevat asetukset -nimisestä teoksesta otettua uusintapainosta. Näyteikkunaan oli nostettu myös historian professori J. R. Danielson-Kalmarin Porvoon valtiopäiviä käsittelevä tutkimus Finlands förening med Ryska riket (1890) sekä oikeustieteen professori Robert Hermansonin valtio-oikeudellinen tutkimus Finlands statsrättsliga ställning (1892).
Helsingin poliittinen ilmapiiri muuttui painostavaksi tammikuun viimeisellä viikolla 1899. Tämä kävi ilmi esimerkiksi Russkij Trud -sanomalehden Helsingin-kirjeenvaihtajan S. Šarapovin tekemästä kenraalikuvernööri Bobrikovin haastattelusta, jota Uusi Suometar siteerasi laajasti. Šarapovin kysymykseen, oliko Bobrikov kuullut huhuja, että valtiopäivät aikoi hylätä asevelvollisuuslakiesityksen, tämä vastasi kiertoteitse, ettei tällä kertaa ”valtiopäivät lausu mielipiteitä perustuslakien muuttamisesta eikä muistakaan peruskysymyksistä”. Kun toimittaja ei uskonut suomalaisten separatismiin, Bobrikov tokaisi, ettei nyt ole tarkoitus käydä suomalaisten hallinnon kimppuun vaan ”järjestää erinäisiä asioita”. Bobrikovin hämärät ilmaisut jättivät senaatin, virkamiehet ja valtiopäivämiehet epätietoisuuden tilaan.
Venäjän sotaministeriössä laaditun asevelvollisuuslakiesityksen sisältö oli suomalaisten tiedossa jo syyskuussa 1898, jolloin myös Helsingin sanomalehdet olivat kommentoineet sitä. Lakiluonnoksen mukaan suomalaiset suorittaisivat asevelvollisuutensa jatkossa venäläisissä joukko-osastoissa ja palvelisivat aikaisemman kolmen vuoden sijasta viisi vuotta. Senaatti ei hyväksynyt sotaministeriön esitystä vaan laati oman vastaesityksensä, joka perustui vuoden 1878 asevelvollisuuslain modifioinnille. Senaatin esitys lähetettiin normaalia virkatietä lausuntokierrokselle kenraalikuvernöörin kansliaan, valtiosihteerinvirastoon ja sotaministeriöön. Pietarissa sotaministeri Kuropatkin menetti malttinsa, koska senaatin ei pitänyt puuttua sotaministeriön lakiesitykseen ollenkaan, vaan toimittaa se sellaisenaan ylimääräisten valtiopäivien käsiteltäväksi. Kuropatkinin ja Bobrikovin senaatille varaama postikonttorirooli oli epäonnistunut.
Tammikuussa 1899 sotaministeriön laatiman lakiesityksen perustelut tulivat julkisiksi. Helsingin sanomalehdet kommentoivat ällistyneinä sotaministeriön argumentteja, joiden mukaan suuriruhtinaskunnalla ei ollut mitään perustuslakeja eikä suomalaisilla mitään isänmaata eikä mitään suomalaista alamaisuutta ollut edes olemassa. Uuden Suomettaren pääkirjoituksen mukaan ”vääristä perusteista syntyy väärät johtopäätökset”. Toimituksen tuskastuneen arvion mukaan sotaministeriö oli asevelvollisuuslakiesityksensä perusteluissa osoittanut täydellistä tietämättömyyttä Suomen suuriruhtinaskunnan asemasta Venäjän keisarikunnan yhteydessä.
Suomalaisten puolelta oli siten tehty selväksi, ettei asevelvollisuuslakiesitystä tultaisi hyväksymään sotaministeriön esittämässä muodossa. Helsingin johtavat poliitikot uskoivat, että selkeästi ilmaistulla torjuvalla kannalla voitaisiin lykätä lakiesityksen käsittelyä ja saada siihen neuvottelemalla muutoksia.
On kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että Venäjä tarjosi Suomen suuriruhtinaskunnan valtioelimille mahdollisuuden ”lailliseen yhteistyöhön”. Tämä vaihtoehto kuitenkin torjuttiin, koska haluttomuus asioiden käsittelyyn verhottiin ehdottomien juridisten muodollisuuksien taakse. Ottaen huomioon erityisesti Itämeren piirissä tapahtuneet sotilaspoliittiset muutokset näkökulma oli vaarallinen ja osoitti sen, että helsinkiläispolitiikoilta puuttui sekä valtakunnallinen kokonaisnäkemys että ymmärrys keisari-suuriruhtinaan prestiisistä. Nikolai II:n oli mahdotonta enää perääntyä asevelvollisuuskysymyksen ratkaisemisesta menettämättä arvovaltaansa.
Toisaalta vaikuttaa selvältä, että ainakin Kuropatkin ja Bobrikov ja heidän kiihkokansalliset tukijansa olivat alusta asti hakeneet konfliktia valtiosihteerinviraston, senaatin ja valtiopäivien kanssa, eivätkä he aidosti uskoneet, että asevelvollisuuslakiesitys menisi läpi ylimääräisillä valtiopäivillä. Lain läpimenon varmistamiseksi oli otettava käyttöön järeämmät aseet. Tästä syystä asian käsittely siirrettiin valtakunnanneuvoston alaisuuteen perustettuun salaiseen valiokuntaan, johon kuuluivat puheenjohtajana Nikolai II:n isosetä, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš, Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev, Suomen edellinen kenraalikuvernööri Fjodor Heiden, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, vt. kenraalikuvernööri Stepan Gontšarov, sotaministeri Aleksei Kuropatkin, oikeusministeri Nikolai Muravjov, valtiosihteeri Eduard Fritsch, valtakunnansihteeri Vjatšeslav von Plehwe ja vt. ministerivaltiosihteeri Victor Procopé.
Salaisen valiokunnan tehtävänä oli laatia manifestiteksti, jonka mukaan kaikissa yleisvaltakunnallisiksi tulkittavissa laeissa Suomen valtiopäivillä olisi vain neuvoa-antava rooli eikä valtiopäivien kielteinen kanta estäisi tällaisten lakien voimaantuloa. Käytännössä valiokunta kokosi Bungen ja Dandevillen sekakomiteoiden työn tulokset, joiden tarkka sisältö ei ollut suomalaisten tiedossa. Vt. ministerivaltiosihteeri Procopé ei hyväksynyt manifestin sisältöä mutta jäi mielipiteineen valiokunnassa yksin. Manifestin teksti valmistui helmikuun ensimmäisenä päivänä 1899. Vaitiolovelvollisuudestaan huolimatta Procopé paljasti asian Leo Mechelinille.
Helsingissä ylimääräiset valtiopäivät oli samaan aikaan järjestäytynyt ja valinnut asevelvollisuusvaliokunnan puheenjohtajaksi Leo Mechelinin ja lakivaliokunnan puheenjohtajaksi Robert Hermansonin. Ylimääräiset valtiopäivät ei suostunut käsittelemään Nikolai II:n nimissä laadittua asevelvollisuuslakia, mutta välttääkseen täydellisen välirikon se laati oman esityksensä, jonka mukaan armeijan vahvuus olisi kaksinkertaistettu. Tosin siihenkin valtiopäivät asetti ehdoksi lainsäädäntöjärjestyksen noudattamisen.
Kuropatkin ja Bobrikov eivät olisi missään tapauksessa hyväksyneet suomalaisen separatismin pelossaan kansallisen armeijan vahvuuden kaksinkertaistamista. Venäläiset eivät tämän jälkeen enää reagoineet valtiopäivien työhön millään tavalla, koska Nikolai II, Kuropatkin ja Bobrikov olivat valinneet toisen tien. Valtiopäivät ohittavasta helmikuun manifestista oli tullut sekä suurvaltapoliittisista että arvovaltasyistä välttämätön: asevelvollisuusasia oli yksinkertaisesti saatava pois päiväjärjestyksestä.
Nikolai II allekirjoitti ”helmikuun manifestin” 15. helmikuuta 1899, ja samana päivänä Bobrikov ilmoitti suullisesti sen sisällön senaatin varapuheenjohtajalle Carl Tudeerille ja prokuraattori Woldemar Söderhjelmille ja vaati manifestin pikaista julkaisemista. Useimmille senaattoreille manifesti tuli täytenä yllätyksenä, mikä saattoi suomalaiset valtiomiehet lähes paniikkiin.
Senaatissa mielipiteet manifestin julkaisemisesta menivät ristiin, ja monet senaattoreista vaihtoivat prosessin aikana kantaansa kaksi, jopa kolmekin kertaa. Ateneumiin 17. helmikuuta 1899 kokoontuneessa suuressa kansalaiskokouksessa, johon osallistui 250–300 helsinkiläistä, vaadittiin, ettei senaatti saanut promulgoida eli vahvistaa keisarin antamaa manifestia. Ateneumin kokouksen valtuuttamat kansalaiset kiersivät senaattoreiden luona ja pyrkivät vaikuttamaan heidän ratkaisuihinsa. Senaattorit, joista monet kokivat Ateneumin kokouksen kadunmiesten painostuksena, päättivät lopulta yhden äänen turvin manifestin julkaisemisesta Finlands Allmänna Tidningenissä, jossa se ilmestyi 18. helmikuuta 1899. Koska kyseessä ei ollut poliittisesti muodostettu vaan keisari-suuriruhtinaan luottomiehistä koottu senaatti, ratkaisu oli odotettu ja oikeastaan ainoa mahdollinen. Levottomuus oli kuitenkin tarttunut myös kenraalikuvernööri Bobrikoviin, joka määräsi Helsingissä ja Viaporissa olevat Venäjän armeijan joukko-osastot täyteen hälytysvalmiuteen.
Samana päivänä ilmestyi Päivälehdessä Eino Leinon runo Helsinki sumussa, joka oli yllättäen läpäissyt ennakkosensuurin huolimatta sen ilmeisistä viittauksista helmikuun manifestiin. Runo oli taitava allegoria ja pastissi Aleksandr Puškinin Pietariin sijoittuvasta Vaskiratsastaja-runosta, jossa sumu valtaa kaupungin ja pian tapahtuu kummia.
Helmikuun manifesti sisälsi niin sanottujen yleisvaltakunnallisten lakiensäätämis-, tarkastamis- ja julkaisemisjärjestyksen. Keisari-suuriruhtinas varasi itselleen oikeuden päättää, mitkä lait kuuluivat yleisvaltakunnallisen säätämisen piiriin. Kyseessä ei periaatteessa ollut uusi asia, sillä vuosina 1808–1898 suuriruhtinaskunnassa oli määrätty voimaan noin parisataa yleisvaltakunnallista lakia, mutta niiden säätämisjärjestys oli ollut sattumanvarainen. Manifestissa tämä tuli korjattua, ja esimerkiksi Venäjän hallituksen ministereillä oli oikeus yleisvaltakunnallisten lakialoitteiden tekoon, joista oli hankittava lausunnot ministerivaltiosihteeriltä, kenraalikuvernööriltä ja senaatilta sekä Suomen sisäistä hallintoa koskevilta osiltaan myös valtiopäiviltä. Kun lausunnot oli käsitelty, asianomaisen ministerin tuli jättää lakiehdotus valtakunnanneuvostoon, jonka jälkeen sille haettiin keisarin vahvistus. On kuitenkin korostettava, ettei helmikuun manifesti puuttunut Suomen suuriruhtinaskunnan sisäiseen lainsäädäntöjärjestykseen eikä kajonnut sen valtiollisiin instituutioihin. Nämä aivan olennaiset faktat on usein sivuutettu.
Bobrikoville ja Kuropatkinille helmikuun manifesti ja sen promulgointi senaatissa merkitsivät voittoa. Samalla manifestin antaminen tyydytti Venäjän kiihkokansallisia piirejä, jotka halusivat supistaa keisarikunnan ei-venäläisten kansojen erioikeuksia. Mutta manifesti oli osoitettu myös ulkovalloille, lähinnä Saksalle ja Ruotsille. Venäjä aikoi tiukentaa otettaan Suomesta ennen muuta sotilaallisessa mielessä. Kuropatkinille 19. helmikuuta 1899 kirjoittamassaan kirjeessä Bobrikov totesi voitonriemuisesti, ”että uuden lain nojalla suuriruhtinaskunta voidaan todellakin ja huomaamatta muuttaa kuvernementiksi”.
Yksinäinen pragmaatikko
Suomalaisista valtiomiehistä senaattori Yrjö-Koskinen näki asevelvollisuuslain ja helmikuun manifestin ehkä kaikkein pragmaattisimmin. Hän tiedosti keisarikunnan turvallisuuspoliittiset motiivit ja tulkitsi, että manifesti oli annettu nimenomaan asevelvollisuuslain eteenpäin viemiseksi ja tästä syystä manifestin merkitystä ei pitänyt liikaa dramatisoida. Suomen ja Venäjän välisten poliittisten suhteiden tarkoituksenmukaisuutta eivät juridiset näkökohdat saaneet liikaa ohjata ja häiritä. Yrjö-Koskisen käsityksen mukaan manifestin taustalla olevat venäläiset voimat olivat ensi sijassa kansallismielisiä, eikä niitä vastaan voitu kamppailla juridisin argumentein.
Ajan ankarassa mankelissa Yrjö-Koskinen jäi ajatuksineen yksin, ja hän erosi senaatista poliittisen painostuksen seurauksena maaliskuussa 1899. Häneen kohdistettiin ruotsinkielisten ylioppilaiden taholta Suomessa ennen näkemätön häväistyskampanja, johon kuului Bulevardin kotitalon seinien töhrimistä, törkypostia, solvauksia kadulla ja kotiin toimitettu ruumisarkku, johon oli heitetty 30 hopearahaa ja jossa luki ”pane maata tähän”.
Suuri adressi ja Kulttuuriadressi
Äkkiarvaamatta annettu helmikuun manifesti yllätti suurimman osan suomalaisista, ja sen seurauksena koottu Suuri adressi johti peruuttamattomaan käänteeseen monien suhtautumisessa Venäjään. Manifesti veti maton valtiosäännön keskeisimmän osan eli hallitsijanvakuutus-instituution alta. Monet suomalaiset näkivät asian niin, että Venäjä oli helmikuun manifestin avulla tehnyt valtiokaappauksen. Helmikuun manifesti oli suomalaisille siinäkin mielessä järkytys, että kiistassa erotuomariksi ajateltu Nikolai II olikin heti kiistan alussa asettunut toisen osapuolen kannalle. Manifestin seurauksena keisarin arvovalta laski Suomessa, ja separatismi sai tuulta siipiensä alle.
Poliittisesti valistuneempi Helsingin sivistyneistö oli kuitenkin jo aiemmin ollut perillä venäläiskansallisten piirien suunnitelmista rajoittaa suuriruhtinaskunnan erioikeuksia. Pääkaupungin johtavissa sanomalehdissä Hufvudstadsbladetissa, Nya Pressenissä, Päivälehdessä ja Uudessa Suomettaressa oli jatkuvasti selostuksia konservatiivisten Moskovskoje Vedomostin tai Novoje Vremjan artikkeleista, joissa vaadittiin suuriruhtinaskunnan lähentämistä Venäjään, valtiosihteerinviraston lakkauttamista, tullirajan poistamista ja Suomen markan lakkauttamista. Samoissa konservatiivisissa piireissä Bobrikovin nimitystä pidettiin alkuna Suomen erioikeuksien alasajolle.
Tästä huolimatta helmikuun manifesti herätti tavatonta huomiota myös helsinkiläisten keskuudessa. Kaupunkilaiset tunsivat tarvetta protestoida jollain tavalla, mutta pulmaksi tuli, miten se voitiin osoittaa ilman, että venäläiset puuttuisivat siihen. Ratkaisut olivat mitä moninaisimmat. Miehet pitivät käsivarsissaan mustia surunauhoja, naiset kulkivat surupuvuissa, kauppojen ikkunoihin ripustettiin mustia verhoja ja esiteltiin mustia kankaita ja mustia pukuja, kirjakauppojen näyteikkunoissa esiteltiin J. L. Runebergin, Leo Mechelinin ja Danielson-Kalmarin teoksia ja Aleksanteri II:n muotokuvia. Helsinkiläiset kantoivat kukkalaitteita ”hyvän keisarin” Aleksanteri II:n muistopatsaalle, ja erityisesti oikeuden jumalattaren lex-kilven eteen ilmestyi jatkuvasti suuria kukkaseppeleitä.
Helsingin kaupunki antoi oman panoksensa Aleksanteri II:n patsaan kukitukseen tämän kuolinpäivänä 13. maaliskuuta. Kaupungininsinööri Gabriel Idström ja kaupunginpuutarhuri Svante Olsson olivat suunnitelleet patsaan molemmin puolin neljä ja puolimetriset suruharsoiset obeliskit, jotka oli koristeltu palmun lehvin ja vaaleankeltaisin ruusuin. Obeliskien huipuissa oli keltaiset suuriruhtinaan kukkakruunut. Tervehdyksiä varten kaupunki oli rakentanut telineitä, joihin laskettiin maan eri kolkilta lähetettyjä seppeleitä ja muita kukkalaitetta. Surupukuihin pukeutuneet ihmisjoukot vaelsivat päivän aikana Senaatintorille. Venäläiset viranomaiset eivät voineet tälle poikkeuksellisen suurelle demonstraatiolle yhtään mitään.
Kaksi päivää helmikuun manifestin julkistamisen jälkeen 20. helmikuuta 1899 Ateneumissa kokoontui jälleen noin 500 helsinkiläistä pohtimaan, miten tästä jatkettaisiin eteenpäin. Kyseessä oli Nya Pressen -sanomalehden toimituksen aloite, jota myös muut pääkaupungin sanomalehtien toimitukset tukivat. Kokouksessa päätettiin koota suuri kansalaisadressi, joka toimitettaisiin Nikolai II:lle. Hankkeen toteuttamista varten perustettiin niin sanottu adressikomitea, jonka jäseniksi valittiin porvarillisten puolueiden nimimiehiä. Adressin sai allekirjoittaa jokainen 16 vuotta täyttänyt.
Pääkeräyspäiväksi tuli sunnuntai 5. päivä maaliskuuta 1899, jolloin jumalanpalvelusten jälkeen kaikissa kunnissa järjestettäisiin kansalaiskokous. Niissä kansalle selitettäisiin, mistä nimien keräyksessä oli kysymys, ja pyydettiin allekirjoituksia adressiin. Lisäksi kokouksissa valittaisiin yksi edustaja Suureen lähetystöön, joka toimittaisi adressin Nikolai II:lle Pietariin. Tilaisuuksien punaisena lankana oli saada kansa uskomaan, että Nikolai II oli antanut helmikuun manifestin, koska hänen neuvonantajansa olivat johtaneet häntä harhaan. Ylioppilaiden rooli suuren kansalaisadressin keräämisessä oli ratkaiseva. Hankkeen keskustoimikunta värväsi maakunnittain (osakunnittain) kuhunkin pitäjään lähetettävät asiamiehet, jotka saivat valtakirjat, ohjeet ja allekirjoituslomakkeet. Allekirjoitukset tuli toimittaa Helsinkiin 13. maaliskuuta 1899 mennessä.
Suuren adressin puuhamiehet tuskin itse kuitenkaan uskoivat siihen, että Nikolai II oli antanut helmikuun manifestin neuvonantajiensa harhaanjohtamana. Hankkeen nokkamiehet Nya Pressenin päätoimittaja Axel Lille, saman lehden toimitusneuvoston jäsen Arvid Neovius ja muutamat muut aktiivit halusivat laajentaa vastarinnan sivistyneistöstä koko kansaan, ja siksi oli tarpeen saada kansa vakuuttuneeksi siitä, että helmikuun manifesti oli Suomelle vaarallinen asia. Manifestin haitallisuuden ymmärtäminen edellytti nimittäin taustatietoja Suomen ja Venäjän monisyisen valtiollisen aseman historiallisista juurista. Tällaista laajemman kontekstin tuntemusta koko kansalla ei ollut.
Adressitekstin luonnoksen laati Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston siviililainopin ja roomalaisen oikeuden vt. professori Wilhelm Chydenius ja lopulliseen asuunsa sen muotoili Leo Mechelin. Suomenkielisen käännöksen laati suomen kielen ja kirjallisuuden professori Emil Nestor Setälä. Koska adressia ei hankkeen paljastumisen pelossa haluttu painattaa kirjapainossa, adressitekstit oli kopioitava käsin. Tämän tehtävän ottivat hoitaakseen helsinkiläiset rouvat ja neidit Dagmar Neoviuksen, Cely Mechelinin ja Helmi Krohnin johdolla. Kopiointikeskukseksi tuli osoitteessa Bulevardi 7 sijainnut Nya Svenska Samskolan, jossa Dagmar Neovius toimi opettajana.
Maaliskuun 5. päivänä 1899 eri puolilla Suomea pidetyissä kansalaiskokouksissa luettiin ensin adressiteksti, johon oli lyhyesti ja ytimekkäästi koottu se, mistä helmikuun manifestissa ja adressissa oli kysymys. Nikolai II:lle haluttiin kertoa, että manifesti oli herättänyt koko kansassa järkytystä ja surua ja että suuriruhtinaskunnan kaikki yhteiskuntaluokat olivat tilanteesta huolissaan. Tekstin mukaan Venäjällä oli paljon sellaisia piirejä, jotka puhuivat Suomesta pahaa vastoin parempaa tietoa eikä näitä puheita ollut syytä uskoa. Suomen kansa oli ollut uskollinen Venäjälle ja sen keisareille 90 vuotta, eikä mikään ollut muuttunut. Tilanne oli kuitenkin korjattavissa, mikäli Nikolai II peruuttaisi manifestinsa ja saattaisi sen määräykset ”yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien kanssa”. Adressitekstin mukaan ”pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suurimmankin, sen isänmaan rakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä avu ja velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua”. Tämän jälkeen ihmiset ryhtyivät allekirjoittamaan adressia.
Helsingissä allekirjoitusten keruu sujui toisella tavalla. Kaupunki jaettiin 45 piiriin, joista osa myöhemmin yhdistettiin niin, että listoja saatiin kaikkiaan 36 piiristä. Keruusta vastasivat ruotsinkieliset rouvat ja neidit. Adressikomitean jäsen, sovelletun fysiikan professori Theodor Homén valmensi ja rohkaisi kerääjiä. Kantakaupungissa keruu sujui hyvin, mutta työläiskaupunginosissa Kalliossa, Sörnäisissä ja Hermannissa saalis jäi vähäisemmäksi. Joka tapauksessa Helsingistä kerättiin noin 35 000 nimeä, mikä teki noin 40 prosenttia koko kaupungin väestöstä.
Vajaassa kuukaudessa kerättiin 520 000 allekirjoitusta ja puumerkkiä kaikkialta Suomesta. Nimilistat toimitettiin Helsinkiin, jossa siitä koottiin Suuri adressi. Sen toimittamiseksi Pietariin koottiin Suuri lähetystö, johon pyrittiin saamaan yksi edustaja jokaisesta Suomen kunnasta. Suurin osa lähetystön jäsenistä oli omissa yhteisöissään arvostettuja tavallisia talonpoikia. Helsingistä lähetystöön valittiin insinööri Edvard Bergroth, kauppaneuvos Leonard Borgström ja maalari F. M. Orrela. Myöhemmin Bergroth ja Borgström siirsivät valtakirjansa maisteri Mauritz Waenerbergille ja professori Otto Engströmille. Suuren lähetystön jäsenet kokoontuivat Helsinkiin 13. maaliskuuta 1899, ja miehet majoitettiin eri puolille Helsinkiä yksityiskoteihin, matkustajakoteihin ja jopa sanomalehtien toimituksiin. Monet yöpyivät myös sukulaistensa luona. Junamatka kohti Pietaria alkoi seuraavana iltana valtion rautateiden järjestämällä ylimääräisellä junalla.
Santarmihallitukselta saamiensa raporttien perusteella Bobrikov oli perillä nimien keruusta ainakin Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Viipurin läänissä, mutta hankkeen laajuus tuli hänellä täytenä yllätyksenä. Maan eri osista oli lyhyessä ajassa kerätty yli puoli miljoonaa nimeä, ja 500-miehinen lähetystö oli jo matkalla Pietariin viemään adressia keisarille, kun kenraalikuvernööri sai vasta asiasta tiedon. Raivostunut Bobrikov vaati turhaan ylimääräisen junan pysäyttämistä ja valtion rautateiden johdon rankaisemista. Kenraalikuvernööri oli vakuuttunut, että koko hankkeen taustalla oli suomalaisten separatistien salaliitto, joka oli perin pohjin selvitettävä. Pian selvisi, että keräysorganisaation taustalla olivat osakunnat ja ylioppilaat, mikä herätti Bobrikovin huolen, koska Venäjällä nimenomaan yliopistot olivat muodostuneet vallankumouksellisen toiminnan pesäpaikoiksi eikä niiden valvominen ollut viranomaisilta onnistunut.
Pietariin saapunut lähetystö anoi, että vt. ministerivaltiosihteeri Procopé järjestäisi audienssin Nikolai II:n luo. Arka ja haluton Procopé toimi hitaasti ja momentum karkasi Suuren lähetyskunnan käsistä. Vitkuttelu johti siihen, että keisari sai tietoja Bobrikovilta ja kieltäytyi ottamasta lähetystöä vastaan. Vt. ministerivaltiosihteeri välitti Suurelle lähetystölle keisari-suuriruhtinaan kuuluisaksi tulleen vastauksen:
Ilmoittakaa tämän 500-miehisen lähetystön jäsenille, että Minä, tietysti, en ota heitä vastaan, vaikka Minä en kuitenkaan ole vihainen heille. Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja voivat sitte antaa anomuksensa Kuvernööreille, jotka lähettävät ne Kenraali-Kuvernöörille, jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille [ministerivaltiosihteerille] Minulle esitettäväksi, jos ne ansaitsevat varteenottamista.
Nikolai II:n perääntymättömyys kääntyi lopulta koko keisari-instituutiota vastaan, sillä tämän jälkeen jokainen Suuren adressin allekirjoittaja ymmärsi hallitsijan pettäneen juuri hänetkin. Hallitsijanvalansa pettänyttä Nikolai II:sta kutsuttiin tämän jälkeen Valapatoksi, ja runsaslumisen talven ja sateisen kevään jälkeen tulviviin vesistöihin hakattiin kesällä 1899 muistoksi Valapaton viivoja.
Hämmentynyt ja pettynyt Suuri lähetystö saapui takaisin Helsinkiin 19. maaliskuuta, ja sen jäsenille järjestettiin tervetuliaisjuhla Seurahuoneella. Seuraavana päivänä järjestettiin vielä viimeinen kokous, jossa päätettiin lyötättää muistomitali ja laatia historiallinen kuvaus Suuren adressin keruusta ja luovuttamisesta keisarille. Lopuksi otettiin vielä yhteiskuva Nikolain kirkon portailla. Adressi toimitettiin virkatietä pitkin ministerivaltiosihteerille kesäkuussa 1899, mutta Nikolai II ei kuitenkaan ottanut sitä vastaan. Ministerivaltiosihteerin viraston kansliapäällikkö Carl Alexander Armfelt toimitti sen kaikessa hiljaisuudessa Valtionarkistoon Helsinkiin vuonna 1901.
Huomiota ulkomailla
Suomen tilanne kiinnosti myös ulkomailla. Suomalaiset muodostivat erityisen toimikunnan, joka lähetti tiedemiehiä ulkomaille puhumaan ja kirjoittamaan sanomalehtiin Suomen asian puolesta. Lontoosta tuli tämän Suomi-propagandan keskus. Saksalaisen filosofi Rudolf Euckenin aloitteesta juuri Isossa-Britanniassa käynnistettiin nimienkeruukampanja Kulttuuriadressin toimittamiseksi Nikolai II:lle. Adressin allekirjoittajat pyysivät keisaria perumaan helmikuun manifestin. Suomalaiset tiedemiehet ja taitelijat käyttivät eurooppalaisia kontaktejaan ja kokosivat yli tuhat allekirjoitusta. Mukana olivat muun muassa antiikintutkija Theodor Mommsen, kirjailijat Émile Zola, Anatole France, Henrik Ibsen ja tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen. Nimilistat toimitettiin Tukholmaan, jossa ne sidottiin upeaksi kirjaksi. Ennen sitomista arkit kuvattiin ja niistä valmistettiin arvokas painotuote, Pro Finlandia.
Ville Kajanteen mukaan Kulttuuriadressilla haluttiin rapauttaa Venäjän myönteistä eurooppalaista julkisuuskuvaa, joka oli syntynyt Nikolai II:n kesällä 1898 tekemän rauhankonferenssialoitteen myötä. Konferenssi pidettiin Haagissa kesällä 1899, ja se sai huomattavan suuren kansainvälisen näkyvyyden. Suomalaiset tiedemiehet ja taiteilijat halusivat Kulttuuriadressilla kertoa Euroopalle, että Nikolai II oli valheellinen ja hänen allekirjoittamansa helmikuun manifesti ja asevelvollisuuslaki loukkasivat suomalaisia ”perustuslakeja”.
Kulttuuriadressin vei Pietariin kuusimiehinen lähetystö, jonka puheenjohtajana oli Ranskan entinen oikeusministeri Joseph Trarieux. Nikolai II ei ottanut tätäkään lähetystöä vastaan, ja se palasi tyhjin toimin Helsinkiin.
Kaivohuoneella järjestettiin komea tervetuliaisjuhla, jossa kiiteltiin vuolaasti lähetystön Suomen hyväksi tekemää työtä. Vaikka Kulttuuriadressiakaan ei saatu toimitettua Nikolai II:lle, se sai suuren huomion eri puolilla Eurooppaa, ja Suomen asia tuli tunnetuksi.
Artikkeli on toimitettu Jyrki Paaskosken teoksesta Sodan ja rauhan kaupunki – Helsingin historia 1863–1939. Helsinki, Docendo 2026.
