Eläinrääkkäystä ja julmuutta vastaan
Eläinsuojeluaatteen mukaan ihmisillä on velvollisuus olla aiheuttamatta eläimille tarpeetonta kärsimystä. Aate hahmottui 1600- ja 1700-luvuilla valistusajan moraalifilosofiassa. Sitä on kannatettu erilaisista syistä. Yhdet ovat korostaneet ihmisten velvollisuuksia eläimiä kohtaan näiden itsensä vuoksi. Toiset ovat pitäneet eläinten myötätuntoista kohtelua ihmisyksilöiden ja yhteiskuntien henkisen kehityksen välineenä, jolloin eläinten oma moraalinen arvo on nähty toissijaisena.
Järjestäytynyt eläinsuojeluliike syntyi 1800-luvun alun Englannissa. Ensimmäinen vakiintunut eläinsuojeluyhdistys oli Lontoossa vuonna 1824 perustettu The Royal Society for the Prevention of Cruelty to Animals (RSPCA). Yhdistys valvoi kaksi vuotta aiemmin säädetyn eläinsuojelulain noudattamista ja pyrki lisäämään ihmisten myötätuntoa eläimiä kohtaan. Englannissa perustettiin myös muita eläinsuojeluyhdistyksiä. Osa oli RSPCA:ta jyrkempiä, kuten eräänlaisena protovegaanina tunnetun filosofi Lewis Gompertzin (1783/4–1861) perustama The Animals’ Friends Society for the Prevention of Cruelty to Animals (1832–1846) sekä vegetaristi-eläinoikeusfilosofi Henry S. Saltin (1851–1939) johtama The Humanitarian League (1891–1919). Eläinsuojeluliike järjestäytyi 1800-luvun myötä myös muualla Euroopassa.
Suomessa eläinsuojeluaatteella oli kannattajia 1700-luvun lopulta lähtien. Esimerkiksi ensimmäisenä suomenkielisenä kirjailijana tunnettu kansanvalistaja Jaakko Juteini (1781–1855) kehotti myötätuntoon eläimiä kohtaan. Eläisuojelun yhteiskunnallinen merkitys korostui 1800-luvun puolivälin jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisen elämän vilkastumisen myötä. Kansallisfilosofi J. V. Snellman (1806–1881) julkaisi eläinsuojelua kansalaismoraalin näkökulmasta käsitelleitä kirjoituksia 1850-luvulla, ja vuonna 1864 astui voimaan ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus eläinten tahalla-rääkkäämisestä”. Vuosisadan lopulla rikoslakiin siirretty asetus kielsi sakko- tai vankeusrangaistuksen uhalla osoittamasta omaa tai toisen eläintä kohtaan ”julkinaista julmuutta”. Vuonna 1909 eläinrääkkäyspykälän sovellutusalaa laajennettiin eläinsuojelijoiden aloitteesta muun muassa poistamalla maininta suojeltavan eläimen omistussuhteesta. Eläinsuojelulainsäädäntö tarjosi perustan käytännön eläinsuojelutyölle.
Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ja Eläintenystävät
Suomalainen eläinsuojeluliike järjestäytyi 1870-luvulta lähtien osana yleisempää kansalaistoiminnan ja kansanliikkeiden nousua. Ensimmäinen eläinsuojeluyhdistys perustettiin Helsingissä vuonna 1870 kirjailija ja historian professori Zachris Topeliuksen (1818–1898) aloitteesta. Tämä lapsille suunnattu ja pikkulintujen suojeluun keskittynyt Kevätyhdistys (Majföreningen) painotti eläinsuojelun kasvatuksellista merkitystä. Ensimmäinen RSPCA:n kaltainen eläinsuojeluyhdistys oli vuonna 1871 perustettu Turun Eläinsuojeluyhdistys. Helsingin Eläinsuojeluyhdistys perustettiin sen innoittamana kaksi vuotta myöhemmin – jälleen Topeliuksen myötävaikutuksella. Molemmat yhdistykset toimivat edelleen. Samanlaisia yhdistyksiä perustettiin tulevina vuosina myös muihin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin eri puolille suuriruhtinaskuntaa.
Sääntöjensä mukaan Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen tavoitteena oli ”vastustella kaikenlaisia eläinten rääkkäyksen tapoja ja erittäin vaikuttaa säälivää ja lempeää menettelemistä koti-eläinten kanssa”. Eläinrääkkäyksenä yhdistys piti ”eläimen väkivaltaista ponnistamista yli sen voimien”, ”pahoinpitelemistä, joko lyömällä ja pieksämällä, nälällä ja janolla taikka muulla pahanilkisyydestä, huolimattomuudesta tahi kevytmielisyydestä lähtevällä julmuudella”, sekä ”eläinten tappamista semmoisella tavalla, joka tarpeettomasti enentää heidän kärsimistänsä”. Jäsenet velvoitettiin vastustamaan eläinrääkkäystä valistuksella ja valvonnalla sekä nostamalla syytteitä lakia rikkovasta toiminnasta. Yhdistys pyrki läheiseen yhteistyöhön myös viranomaisten kanssa.
Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen varhainen jäsenkunta oli miesvaltainen. Moraalikasvatuksen tärkeyttä korostanut eläinsuojelu nähtiin kuitenkin ajan sukupuolinormien mukaisesti hyvin myös (keski- ja yläluokkaisille) naisille soveliaana yhteiskunnallisena toimintana. Heidän osallistumistaan kaipasi muun muassa Topelius, jonka aloitteesta Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen rinnalle perustettiin vuonna 1892 naisten roolia korostanut Eläintenystävät-yhdistys (Förening Djurvännerna). Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ja Eläintenystävät tekivät läheistä yhteistyötä vuosikymmenten ajan, ja lopulta jälkimmäinen sulautui edelliseen 1930-luvulla. Eläintenystävien merkitys naisten osallisuutta painottaneena yhdistyksenä vaikuttaa lopulta jääneen vähäiseksi, sillä naisjäsenten osuus ja aktiivisuus lisääntyivät nopeasti myös muissa eläinsuojeluyhdistyksissä.
Helsingissä perustettiin vuonna 1894 suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten äänenkannattajaksi ja tiedotuskanavaksi kahdella kielellä ilmestynyt aikakauslehti Rättvisa mot alla/Oikeutta Kaikille. Lehden nimeksi vaihdettiin pian Finlands Djurskydd/Eläinsuojelus, jolla nimellä se ilmestyi 1930-luvulle asti, joskin maailman- ja sisällissodan jälkeisenä aikana vain vuosikirjana. Lehteä toimitti kuolemaansa asti Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen ja Eläintenystävien keskeinen aktiivi postivirkailija Constance Ullner (1856–1926). Suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten lisääntynyt yhteistoiminta 1800-luvun lopulla johti myös Helsingissä vuonna 1899 pidettyyn ensimmäiseen yleiseen eläinsuojelukokoukseen. Seuraava ja samalla viimeinen kaikkien eläinsuojeluyhdistysten välinen eläinsuojelukokous pidettiin Turussa vuonna 1906.
Eläinsuojelun ydinkysymyksiä
Varhainen eläinsuojelu kiinnitti erityistä huomiota hevosiin, jotka olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa yhteiskunnan tärkeä voimanlähde. Heitä arvostettiin ”jaloimpina kotieläiminä”, mutta he olivat myös omaisuutta ja työvoimaa, joka altistui ylirasitukselle ja väkivallalle. Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ja Eläintenystävät valvoivat hevosten kohtelua kaupungissa ja ostivat vuosittain kymmeniä ”loppuunajettuja” eli vanhoja tai loukkaantuneita hevosia pois omistajiltaan. Hevoset lopetettiin enempien kärsimysten välttämiseksi.
Hevosten myötätuntoinen teurastaminen sopi hyvin eläinsuojelijoiden yleisiin pyrkimyksiin. Niin sanottu ”teurastuskysymys” oli varhaisen eläinsuojelun keskeisintä toimialaa. Eläinsuojelijat tahtoivat lakkauttaa raakoina pitämänsä perinteiset teurastuskäytännöt ja tehdä teurastuksesta ammattimaista ja säädeltyä toimintaa, joka tuottaisi teurastettavalle mahdollisimman vähän kipua ja pelkoa. ”Inhimilliseen teurastukseen” kuului tappamista edeltävä tainnutus sekä toimituksen piilottaminen ulkopuolisilta – sekä ihmisiltä että muilta eläimiltä. Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen ja Eläintenystävien johdolla teurastuksesta muotoiltiin 1890-luvulla poliittinen kysymys, johon anottiin ratkaisua valtiopäiviltä. Tuloksena oli eläinsuojelijoiden toiveita mukaillut teurastusasetus, joka sai keisarin vahvistuksen vuonna 1902. Seuraavina vuosikymmeninä eläinsuojeluyhdistykset kampanjoivat laajasti asetuksen täytäntöönpanon puolesta. Kasvavaa huomiota kiinnitettiin myös teuraseläinten kuljetuksiin.
Varhaisen eläinsuojelun tärkeisiin kysymyksiin kuului myös ”vivisektio”. Termi viittaa elävältä leikkaamiseen, mutta sillä tarkoitettiin usein kaikenlaisia elävillä eläimillä tehtyjä fysiologisia ja lääketieteellisiä kokeita ja tutkimuksia. 1800-luvun jälkipuolella syntynyt kansainvälinen antivivisektionistinen liike pyrki rajoittamaan eläinkokeita tai kieltämään ne kokonaan. Toisaalta monet eläinsuojelijat puolustivat tieteen edistyksellä perusteltua vivisektiota. Kysymys johti laajoihin kiistoihin, jotka heijastuivat myös Suomeen. Esimerkiksi 1890-luvulla Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen aktiivi, kansanopistonjohtaja Uno Stadius (1871–1936) vetäytyi Oikeutta Kaikille -lehden toimituksesta, koska ei jakanut Constance Ullnerin antivivisektionismia. Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksessä ja Eläintenystävissä oli muitakin vaikutusvaltaisia vivisektion puolustajia. Vivisektiokiista kuumeni, kun Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopiston anatomian ja fysiologian professoriksi nimitettiin vuonna 1900 vivisektion harjoittajana tunnettu Robert Tigerstedt (1853–1923). Tällöin Ullner ja joukko muita aktiiveja päättivät perustaa uuden, selkeästi antivivisektionistisen yhdistyksen. Seurauksena oli vuonna 1901 perustettu Uudenmaan (myöh. Suomen) Eläinsuojeluyhdistys.
Suomen Eläinsuojeluyhdistys
Uudenmaan Eläinsuojeluyhdistyksen synty liittyi siis antivivisektionismiin. Yhdistyksen luonne ja tarkoitus muuttuivat kuitenkin jo perustamisen aikana lähteiden perusteella hieman epäselväksi jäävällä tavalla. Constance Ullner ja useimmat muut hankkeen alkuunpanijat eivät ottaneet aktiivista roolia yhdistyksessä, vaan jatkoivat toimintaansa lähinnä Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksessä ja Eläintenystävissä. Ja vaikka Uudenmaan Eläinsuojeluyhdistys vastusti vivisektiota ja aiheeseen palattiin aika ajoin, kysymys jäi sen toiminnassa nopeasti taka-alalle. Vuonna 1903 puheenjohtajaksi valitun everstiluutnantti Torsten K. Forsténin (1855–1927) johdolla yhdistys suuntautui ”käytännön eläinsuojelutyöhön” erityisesti kotieläinten parissa. Eläinkokeiden vastustamisesta ei muodostunut Suomessa järjestäytynyttä toimintaa merkittävällä tavalla ohjannutta teemaa ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa.
Forsténin johdolla Uudenmaan Eläinsuojeluyhdistys painotti toimintaa maaseudulla ja yhteistyötä eläinten kanssa tekemisissä olevien ammattikuntien kanssa. Yhdistys alkoi perustaa haaraosastoja koko maahan ja solmia yhteistyösuhteita maanviljelysseurojen ja muiden maatalouden kehittäjätahojen kanssa. Laajentumisen myötä yhdistys otti nimekseen Suomen Eläinsuojeluyhdistys ja perusti oman äänenkannattajan, vuodesta 1906 lähtien kuukausittain ilmestyneen Eläinten Ystävän, jota Forstén toimitti kuolemaansa saakka. Lehti ilmestyy edelleen samalla nimellä ja myös Suomen Eläinsuojeluyhdistys jatkaa toimintaansa, nykyään nimellä SEY – Suomen eläinsuojelu.
Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toimeenpanevaksi elimeksi perustettiin vuonna 1904 eläinsuojelutoimisto. Toimistosta muodostui Suomen käytännön eläinsuojelutyön tärkeä solmukohta, johon ilmoitettiin sekä pääkaupungissa että muualla maassa tapahtuneista eläinrääkkäystapauksista. Toimistosta käsin hoidettiin Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen suhteita viranomaisiin ja muihin yhdistyksiin sekä välitettiin eri puolille maata eläinsuojelukirjallisuutta ja -esineistöä, esimerkiksi teurastusvälineitä. Alkuaikoina toimistossa myös lopetettiin pieneläimiä, etenkin kissoja ja koiria.
Eläinsuojelukentän jakautuminen
Helsingissä oli 1900-luvun alussa kolme aktiivista eläinsuojeluyhdistystä. Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ja Eläintenystävät ajautuivat pian ristiriitoihin omille teilleen lähteneen ja nopeasti kasvaneen Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen kanssa. Yhtenä kiistakapulana oli kielikysymys: pääkaupungin vanhemmat yhdistykset olivat ensisijaisesti ruotsinkielisiä, kun taas Suomen Eläinsuojeluyhdistys muodostui nopeasti lähes yksinomaan suomenkieliseksi. Suomenkielisyys oli epäilemättä merkittävä tekijä uuden tulokkaan nopeassa kasvussa ja levittäytymisessä maaseudulle. Myös monet 1800-luvulla perustetut eläinsuojeluyhdistykset liittyivät sen haaraosastoiksi. Kilpailuasetelma korostui etenkin suhteessa Eläintenystäviin, joka oli Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen tavoin ottanut toimialueekseen koko maan ja alkanut perustaa haaraosastoja. Sen alaisista yhdistyksistä erityisen merkittävä oli Suomen Rautateiden Eläinsuojeluyhdistys.
Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen ja Eläintenystävien muodostama tandemyhdistys ja Suomen Eläinsuojeluyhdistys nokittelivat toisilleen kiihtyvällä tahdilla 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa. Eripuraa aiheuttivat esimerkiksi päällekkäiset hankkeet ja kilpailu rahoituksesta. Erityisen kiivasta sananvaihtoa syntyi, kun yhdistykset jättivät toistensa saavutukset huomiotta esitellessään suomalaista eläinsuojelutyötä laajemmille yleisöille kotimaassa tai ulkomailla. Kiistoja syntyi myös Topeliuksen Kevätyhdistyksen – sittemmin nimeltään Sylvia-yhdistys – jalanjäljissä tehdyn nuorisotyön parissa, kun yhdistykset perustivat kilpailevia lasten- ja nuortenjärjestöjä.
Eläinsuojelukentän hajaantuminen johti siihen, että Helsingin Eläinsuojeluyhdistys, Eläintenystävät ja eräät muut vanhemmat eläinsuojeluyhdistykset perustivat vuonna 1917 Suomen Yhtyneitten Eläinsuojelusyhdistysten Keskusliiton. Suomen Eläinsuojeluyhdistys haaraosastoineen jättäytyi liiton perustamishankkeen ulkopuolelle ja sanoutui siitä irti. Itsenäistyvässä Suomessa toimi siten kaksi kilpailevaa eläinsuojelujärjestöä. Molempia johdettiin pääkaupungista. Tilanne jatkui toiseen maailmansotaan asti, jolloin Keskusliitto lakkautettiin. Keskusliiton ja Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen raja ei kuitenkaan ollut ylittämätön ainakaan henkilötasolla. Hyvä esimerkki on 1900-luvun alkupuolen kenties tunnetuin suomalainen eläinsuojelija, kansakoulunopettaja Agnes von Konow (1868–1944). Hän oli Uudenmaan/Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen perustajajäsen ja aktiivi, mutta hän toimi myös Keskusliiton ja sen muodostaneiden yhdistysten piirissä. Vuosien varrella hän saattoi kirjoittaa yhtä lailla Eläinsuojelukseen kuin Eläinten Ystäviin.
Maailmansodasta eläinsuojelulakiin
Vuosisadan vaihteen ja ensimmäisen maailmansodan väliset vuodet olivat Suomen varhaisen eläinsuojeluliikkeen kulta-aikaa. Yhdistyksiä ja osastoja syntyi nopeaan tahtiin, kansainvälinen vuorovaikutus oli tiivistä ja erilaisia hankkeita käynnistettiin. Edistystä koettiin tapahtuvan monella alueella, vaikka monet aloitteet, kuten teuraskuljetusten lakisääntely, hautautuivat turhauttavalla tavalla byrokratian koneistoihin. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota katkaisivat nousujohteisen kehityksen. Kun toimintaa käynnisteltiin 1920-luvun taitteessa uudelleen, huomattiin innostus laimeaksi ja resurssit vähäisiksi. Lamaannus osoittautui krooniseksi. Maailmansotien välisen ajan yhteiskunnallinen ilmapiiri ja taloudelliset haasteet tekivät näistä vuosikymmenistä eläinsuojeluliikkeen kannalta hankalaa aikaa. Eläinsuojelukentän hajaannus heikensi toimintamahdollisuuksia entisestään.
Vaikka vuosisadan alun kaltaista innostusta ei enää löytynyt, pääkaupungin eläinsuojeluyhdistykset jatkoivat toimintaansa vähentyneiden resurssien sallimissa puitteissa. Vanhat kysymykset työllistivät yhdistyksiä edelleen. 1920- ja 30-luvuilla suomalainen lihatalous voimistui ja kasvava määrä eläimiä kuljetettiin teurastamoihin junilla, laivoilla ja yhä useammin myös autoilla. Karjaa myös vietiin ja tuotiin maan rajojen yli. Helsingissä valvottiin tarkasti esimerkiksi Virosta Taivallahden teurastamoon tuotujen eläinten kuljetusta. Kaupungin kaduilla ja toreilla 1800-luvun lopulta lähtien ylläpidetty valvonta jatkui. Omistajiensa piiskaamat hevoset, torilla elävinä myydyt kalat ja kanat sekä kaduilla kodittomina kulkevat kissat ja koirat olivat eläinsuojelijoiden jatkuvan huomion kohteena. Myös kansainvälisistä suhteista pyrittiin pitämään huolta. Suomen Yhtyneitten Eläinsuojeluyhdistysten Keskusliitto järjesti Helsingissä vuonna 1928 Pohjoismaisen Eläinsuojeluliiton kokouksen. Pääasiassa ruotsinkielinen tilaisuus ei kuitenkaan herättänyt merkittävällä tavalla kotimaisen eläinsuojelukentän kiinnostusta.
Myös uusia asioita nousi pöydälle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Genevessä oli perustettu sotahevosia suojelemaan pyrkinyt L’Etoil Rouge -järjestö. T. K. Forstén perusti vuonna 1919 järjestön suomalaisen version Suomen Punainen Tähti – Finska Röda Stjärnan, joka toimi aktiivisesti itsenäistyneen Suomen armeijan hevosten hyväksi. Sotien välisenä aikana keskeiseksi eläinsuojelukysymykseksi muodostui yleisen eläinsuojelulain aikaansaaminen. Asiasta keskusteltiin Keskusliitossa ja Suomen Eläinsuojeluyhdistyksessä jo 1910-luvun alkupuolella, mutta tiukemman lainsäädännön tarve näyttäytyi sitä tarpeellisempana mitä heikommiksi eläinsuojeluliikkeen käytännön toimintamahdollisuudet muuttuivat. Ensimmäinen, Keskusliiton laatima lakiehdotus saatiins eduskuntaan vuonna 1926, mutta se torjuttiin. Esitys kuitenkin käynnisti selvitysprosessin, jonka tuloksena oli vuonna 1934 voimaan astunut Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki. Laki kokosi yhteen ja täydensi aiempien vuosikymmenten hajanaisia asetuksia ja säädöksiä, mutta ei mullistanut eläinten kohtelun lainsäädännöllisiä reunaehtoja. Eläinsuojelijat kuitenkin pitivät lakia pääasiassa onnistuneena edistysaskeleena.
Lähteet ja kirjallisuus
Dirke, Karin (2000). De värnlösas vänner. Den svenska djurskyddsrörelsen 1875–1920. Stockholms universitetet. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Eläinten Ystävä (1906–1939). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Finlands Djurskydd/Eläinsuojelus (1897–1933). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Kean, Hilda (1998), Animal Rights: Political and Social Change in Britain since 1800. Reaktion Books, Lontoo.
Kokkonen, Suvi (2007). Ihminen ja poliittinen eläin. Eläinsuojelun oikeushistoria Suomessa 1864–1934. Pro gradu -tutkielma, Helsinki.
Lappalainen, Markku (2003). Turun eläinsuojeluyhdistys eläinten asialla. New Print Oy, Uudenkaupungin paino.
Luukkainen, Hannele & Taina Uimonen (2019). HESY 145 vuotta eläinten äänenä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys.
Mustapirtti, Mirja (2021). ”Jokaisella eläimellä on oikeus elää itsensä tähden.” Constance Ullnerin ja Agnes von Konowin näkemykset suomalaisessa eläinsuojelukeskustelussa 1894–1917. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto.
Nieminen, Hannu (2001). Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001. SEY.
Rättvisa mot alla/Oikeutta Kaikille (1894–1896). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Säännöt Eläinsuojelus-yhdistykselle Helsingissä (1874). Suomal. Kirjallis. Seuran kirjapainossa. Doria.fi.
Salonen, Päivi (1995). Oikeutta kaikille – eläinsuojeluaatteen vakiintuminen Suomessa 1890-1910. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.
Thomas, Keith (1983). Man and the Natural World – Changing Attitudes in England 1500–1800. Penguin Books, London.
