Hyppää pääsisältöön
Suomi oli juossut itsensä maailmankartalle 1920-luvulla. Suomalaisurheilijat dominoivat Paavo Nurmen johdolla pitkänmatkan juoksuja ja erityisesti Antwerpenin olympialaisten menestys antoi Suomelle kansainvälistä mainetta urheilun saralla. Nämä saavutukset kannustivat Helsinkiä hakemaan vuoden 1940 kesäolympialaisten isännyyttä. Kisat myönnettiin Helsingille, mutta ne peruttiin toisen maailmansodan syttymisen takia. Valmistelut olivat kuitenkin jo pitkällä ja sotien jälkeen ajatus olympialaisten saamisesta Helsinkiin heräsi uuteen liekkiin. Toive toteutui, ja tammikuun ensimmäisenä päivänä 1952 Helsingissä nostettiin olympialippu salkoon kilpailuvuoden alkamisen kunniaksi – pääkaupunki järjestäisi kesällä maailman suurimman urheilutapahtuman.

Kisat olivat ponnistus paitsi Helsingille, myös koko Suomelle. Kisatapahtumia järjestettiin pääkaupungin lisäksi myös Lahdessa, Tampereella, Turussa ja Hämeenlinnassa. Kisat olivat samalla myös pienen maan ja sen pääkaupungin näyteikkuna kansainväliselle yhteisölle, sekä rauhanomainen kohtaamispaikka kylmän sodan osapuolille.

Suuret suunnitelmat

Sodasta toipuvalle Helsingille ja Suomelle kisat olivat suuri taloudellinen ponnistus. Kun Helsingin kaupunginvaltuusto päätti keväällä 1947 hakea kisäisännyyttä uudelleen, oli elintarvikesäännöstely yhä voimassa: esimerkiksi kahvi oli kortilla vielä kisojen aikana ja sitä tuotiin lahjoituksena Kolumbiasta. Jotkin vuoden 1940 peruttuja olympialaisia varten rakennetuista kilpailupaikoista olivat joko keskeneräisiä tai päässeet jo rapistumaan.  

Valtio osallistui olympialaisten rahoittamiseen yhdessä Helsingin kaupungin ja olympialaisten järjestelykomitean kanssa. Kisat tulivat maksamaan kaiken kaikkiaan noin puolitoista miljardia markkaa (nykyrahassa yli 50 miljoonaa euroa). Toisaalta, taloudellisissa järjestelyissä myös onnistuttiin kisojen rahallisten tappioiden jäädessä 50 miljoonaan markkaan (hieman yli puolitoista miljoonaa euroa). Kisojen järjestelytoimikunta huomauttikin, että suhteutettuna Helsingin ja Suomen kisoista saamaan mainokseen, ei tappioita voi pitää kovin merkittävinä.  Selvitysten jälkeen kuitenkin todettiin, että olympialaiset olisi mahdollista sitoa osaksi Helsingin kasvua ja kehitystä – kisat eivät olisi vain rahareikä, vaan mahdollisuus investoida kaupunkiin. Näin ajateltiin jo 30-luvulla ensimmäisiä olympiasuunnitelmia laatiessa. Urheiluun panostaminen nähtiin osana kaupunkikulttuuria ja kisojen suorituspaikat tuli suunnitella siten, että ne palvelisivat kaupunkilaisten urheiluharrastuksia ja –kilpailuja monipuolisesti ja pitkään olympialaisten jälkeenkin. 

Selvästi suurin kuluerä oli kisakylien rakentaminen. Käpylän kisakylää ei kuitenkaan suunniteltu vain urheilijoiden majapaikaksi, vaan pysyväksi osaksi kasvavaa kaupunkia. Samalla periaatteella rakennettiin uusi sairaanhoitajaopisto Meilahteen naisurheilijoiden kisakyläksi, sekä kadettikoulu Santahaminaan suomalaisurheilijoille.

Kisakaupunkia rakennetaan

Suuri osa vuoden 1952 olympialaisten kilpailupaikoista oli rakennettu jo 30-luvulla, peruttuja kesän 1940 kisoja varten. Olympialaisten myötä Helsinkiin nousi lukuisia uusia maamerkkejä kuten Olympiastadion, Töölön kisahalli, uimastadion, velodromi ja Tennispalatsi. Kisat vaativat myös suuria panostuksia kaupungin ja ympäröivän seudun infrastruktuuriin, kuten kulkuyhteyksien parantamiseen, viestiyhteyksien kehittämiseen sekä liikerakennusten pystyttämiseen. Valtio tuki näitä hankkeita avokätisesti – kisoja ei mielletty vain Helsingin, vaan koko Suomen ponnistukseksi 

Kisoista ennustettiin ennennäkemätöntä turistiryntäystä Helsinkiin, joka asetti monia haasteita suunnittelukomitealle. Yksi suurimmista oli kisavieraiden majoittaminen. Arvioitiin, että kaupungin hotellit ja matkustajakodit voisivat majoittaa vain noin 3000 kisavierasta, kun kisoihin arvioitiin saapuvaksi jopa 60-70 000 ulkomaista kävijää. Hotellit varattiin pääosin arvovieraiden käyttöön ja uusia hotelleja rakennettiin. Tavallisille matkustajille avattiin koko muu kaupunki: kisaturisteja valmistauduttiin majoittamaan kaupunkilaisten koteihin, yhteismajoitukseen eri julkisiin laitoksiin, retkeilyalueille sekä telttamajoitukseen. 

Lopulta kävijämäärä osoittautui ennakkoarvioita huomattavasti pienemmäksi, eikä tilaongelmia syntynyt. Ulkomajoitus osoittautui erityisen suosituksi: leirintäalueilla nukuttiin sekä kisaturistien mukanaan tuomissa asuntovaunuissa että armeijan pystyttämissä joukkueteltoissa. 

Helsinkiin saapumista helpottamaan kohosivat uusi laivaterminaali Eteläsatamaan ja lentokenttä Seutulaan, joka nykyään tunnetaan Helsinki-Vantaan lentoasemana. Liikennejärjestelyjä paranneltiin ja Helsinkiin pystytettiin ensimmäistä kertaa liikennevalot. 

Kisojen myötä kiihtynyt asuntorakentaminen tuli Helsingissä akuuttiin tarpeeseen. Asunnottomuus oli kasvanut sotien jälkeen Helsingissä jo niin akuutiksi ongelmaksi, että kodittomia asutettiin kaupungin maanalaisiin väestönsuojiin. Näitä ”luolaihmisiä” – jotka olivat pääosin tavallisia työiässä olevia miehiä, kuten maalta työn perässä muuttaneita ja rintamaveteraaneja – oli ennen olympialaisia kaupungissa niin paljon, että mainehaitan takia kaupunki päätti kiristää väestösuojiin pääsemisen ehtoja. Näiden ulkopuolelle jääneet jäivät esimerkiksi Pelastusarmeijan hoteisiin, osa kaduille ja rannoille. 

Olympialiekki syttyy

Varsin erikoislaatuisissa oloissa järjestää Suomi olympiakisat, joihin 69 valtakuntaa lähettää nuorisonsa valiot kilpailemaan paremmuudesta rauhoitetulla maaperällä. Tuskin monikaan toinen maa olisi voinut tarjota olympiakisoja varten maailman eri puolilta saapuville kansoille sellaisen kolkan, jonne vallitsevien ristiriitojen kaiku kuuluu niin vaimentuneena kuin tänne.

Pääministeri Kekkonen Suomen Kuvalehdessä julkaistussa tervehdyksessään kisojen avajaispäivänä 19.7.1952

Suomen suurimpana olympiasankarina pidetty Paavo Nurmi sai kunnian kuljettaa olympiasoihdun Helsingin olympiastadionille kisojen avajaisjuhlallisuuksissa. Huonosta säästä huolimatta avajaisia oli seuraamassa oli 70 000 katsojaa. Juhlallisten, kansainvälistä veljeyttä alleviivaavien puheiden ja ilmaan vapautettujen rauhankyyhkyjen välittämä viesti oli ajankohtainen. Kylmän sodan kärjistymisestä huolimatta Neuvostoliiton joukkue marssi olympialaisiin ensimmäistä kertaa, samoin lukuisat dekolonisaation myötä itsenäistyneet maat. Vuoden 1948 Lontoon olympialaisista toisen maailmansodan takia ulos suljetut Länsi-Saksa ja Japani pääsivät myös mukaan Helsingin kisoihin. 

50-luvun alku oli myös sisäpoliittisesti kiivasta aikaa. Suomalaisilla urheiluseuroilla ja -järjestöillä oli vahvoja poliittisia kytköksiä, jotka aiheuttivat kitkaa urheilijoiden valinnan suhteen. Maassa oli kaksi merkittävää urheilujärjestöä, Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto ja sen haastajaksi sisällissodan jälkeen perustettu Työväen Urheiluliitto. 1900-luvun alkupuolella työväen urheiluseurojen jäseniä ei usein joko hyväksytty kisajoukkueisiin, tai nämä kieltäytyivät itse porvarillisina pidetystä olympialaisista. 40-luvun yhteiset sotakokemukset kuitenkin liennyttivät järjestöjen välejä ja vuoden 1948 olympialaisiin osallistui työläisurheilijoita. Kotikisojen ajaksi ristiriidat haluttiin laittaa jäihin, sillä kisaidea nautti suurta suosiota sekä kansan keskuudessa, että yli puoluerajojen.

Häikäiseviä urheilusuorituksia

Urheilullisesti kisat olivat Suomelle pettymys, etenkin kun yleisurheilun lajeista jäi käteen vain yksi pronssi. Kultamitaleja tuli yllätyslajeissa kuten nyrkkeilyssä ja soudussa. Yhdysvallat keräsi kisojen suurimman mitalisaldon Neuvostoliiton jäädessä toiseksi. Suomi oli mitalitilastojen kahdeksas. 

Kisoista jäi urheiluhistoriaan useita tähtihetkiä. Tšekkoslovakian Emil Zátopek oli kisojen suurin sankari voittaessaan 5000 ja 10 000 metrin juoksut sekä maratonin. Samaan saavutukseen ei ole yksissä olympiakisoissa kyennyt kukaan muu urheilija. Zátopek rikkoi samalla olympiaennätykset kaikissa kolmessa voittamassaan lajissa. 

Ikoneiksi Helsingin kisoissa nousi myös Unkarin jalkapallon ”Kultainen joukkue”. Ferenc Puskasin johtama Unkari voitti kultaa ylivoimaisilla esityksillä. Jopa kaikkien aikojen parhaana maajoukkueena pidetyllä 50-luvun Unkarilla oli suuri merkitys lajin taktiselle kehitykselle. 

Miten näitä urheilusuorituksia pääsi näkemään? Vallitsevan tavan mukaan puolet kisojen lipuista oli varattu ulkomaisille vieraille, puolet isäntämaan kävijöille. Lippuja myytiin useimpiin tapahtumiin neljässä hintaluokassa ja esimerkiksi yleisurheilua olympiastadionilla pääsi seuraamaan halvimmillaan 300 markan, tai nykyrahassa vajaan kymmenen euron hintaan. Helsingin olympialaisia ei vielä televisioitu, mutta kisoja seurattiin tiiviisti radiosta. 

Kisakaupunki

Olympialaiset näkyivät kaupunkikuvassa laajasti suorituspaikkojen ja kisakylien ulkopuolellakin. Kaupunkiin nousi runsaasti uusia palveluita niin kisavieraita, kuin kaupunkilaisiakin varten.  

Moneen aiempaan olympiakaupunkiin verrattuna Helsingin viihde-elämä oli 50-luvun alussa vielä melko vaatimatonta. Kisojen myötä Helsinkiin perustettiin lukuisia uusia ravintoloita, kahviloita ja tanssilavoja. Alun perin väliaikaiseksi tarkoitettua, vuonna 1949 perustettua Linnanmäen huvipuistoa laajennettiin kisoja varten, ja sinne avattiin myös legendaarinen Vuoristorata. Ulkoilusta ja historiasta nauttimisen mahdollisuudet paranivat myös, kun kisojen myötä Suomenlinnaan avattiin säännöllinen lauttayhteys. Uutta ruokakulttuuriakin nähtiin: vieraiden maiden joukkueet toivat kisakyliin omat keittiömestarinsa, purukumi saapui Suomeen ja baarimikkojen työn helpottamiseksi valmiita drinkkejä – ”lonkeroita” – myytiin pulloissa. 

Ulkomaalaisten vieraiden lisäksi pääkaupunkiin kerääntyi tietysti paljon katsojia muualta kotimaasta, samoin kuin työntekijöitäkin. Olympialaisten käytännön järjestelyt aina turistien opastamisesta lipunmyyntiin ja urheilijoiden ruokintaan vaativat tuhansien ihmisten työpanoksen, monet heistä matkustivat kisoihin töihin muualta Suomesta. 

Kisakyliin pääsy oli rajattu vain joukkueille, mutta niiden liepeillä parveili jatkuvasti uteliaita kaupunkilaisia ja vieraita. Ystävyyksiä ja intiimejä suhteita syntyi, vaikka esimerkiksi kisojen henkilökuntaa oli ankarasti kielletty tekemästä lähempää tuttavuutta urheilijoiden kanssa. Linnanmäki oli iltaisin suosittu kohtaamispaikka monelle parille, joka oli tutustunut esimerkiksi kisaruokalan linjastolla.

Mutta vielä harmillisempaa on, että muutamat nuoret naisemme seisoskelevat töllistellen pitkiä aikoja aidan vierellä, vieläpä näyttävät ilmeellään tyhmyytensä. Jos heillä itsellään ei ole kykyä säilyttää naistemme kunnioitusta, niin ajettakoon heidät sieltä pois.

Nimimerkki "Parasta toivova" paheksui Olympiakylän liepeillä tapahtuvaa urheilijoiden ihastelua Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 19.7.1952

Kaikki urheilijat eivät majoittuneet Käpylän kisakylässä. Toisin kuin nykyään, naiset ja miehet jaettiin eri kohteisiin ja naisurheilijoille oli järjestetty majoitus Meilahdesta sairaanhoitajaopistolta. Neuvostoliiton ja itäblokin maiden joukkueet taas asuivat kompromissina Espoon puolella Otaniemen teekkarikylässä, sillä neuvostoviranomaiset olivat huolissaan liiasta tuttavuuden tekemisestä länsiurheilijoiden kanssa ja mahdollisista loikkaamisista. 

Urheilijat ja muut kisavieraat toivat Helsingin kaduille myös uudenlaista monikulttuurisuutta. Muut kuin valkoihoiset ihmiset olivat Helsingissä vielä melko harvinainen näky. Ajan lehtiä lukemalla ja kisafilmejä katsomalla voi huomata, että ympäri maailmaa saapuneisiin, erinäköisiin kisavieraisiin suhtauduttiin uteliaasti, jopa eksotisoivasti.

Helsingin olympiakisojen perintö

Juhlahumusta huolimatta Helsingin olympiakisoja saattoi pitää pettymyksenä. Sekä suomalaisten mitalisaldo että kilpailuja seuraamaan saapuneiden turistien määrä jäi huomattavasti ennakoitua pienemmäksi. Olympialaisten arvoa on kuitenkin vaikeaa arvioida vain numeroin. 

Kisat olivat Suomelta kansainvälinen voimannäyttö. Raskaat sodat kokenut ja edelleen jaloilleen nousemassa oleva maa onnistui järjestämään kansainvälisen suurtapahtuman, jonka järjestelyjä kehuttiin laajalti ympäri maailman. Diplomaattisesti olympialaiset olivat Suomelta kädenojennus sekä itään että länteen. Neuvostoliiton mukaan saamiseksi jouduttiin tekemään erityisratkaisuja, joita Kansainvälinen olympiakomiteakin kiitteli, mutta samalla Suomi osoitti olevansa avoin, markkinavoimin toimiva yhteiskunta, joka halusi olla osa kansainvälistä yhteisöä. 

Helsingille perinnöksi jäi muistojen lisäksi rakennettua kulttuuriympäristöä, joka on säilynyt kisahengen mukaisessa aktiivikäytössä tähän päivään asti – tosin Tennispalatsissa palloilun on korvannut elokuvateatteritoiminta ja kaupungin taidemuseo. Osoitus kyvykkyydestä suurtapahtumien järjestämiseen teki vaikutuksen kansainvälisillä areenoilla ja tulevina vuosikymmeninä Helsinki sai järjestettäväkseen niin urheilun kuin politiikankin suurtapahtumia. 

Kirjallisuutta:

  • Friman, Helena. Olympiakaupunki Helsinki 1952. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 1992.
  • Koivuniemi, Sinikka. Tarjoilijana Helsingin olympialaisissa. Helsinki: AtlasArt, 2018.
  • Kolkka, Sulo. The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad. Porvoo: WSOY, 1955.
  • Schulman, Harry; Pulma, Panu; Aalto, Seppo. Helsingin kaupungin historia vuodesta 1942: 2. Helsinki: Helsingin kaupunki / Edita, 2000.
  • Wickström, Mika. Helsinki 1952. Helsinki: Suomen Urheilumuseosäätiö, 2002.