Kahviloiden tavoin ravintolatkin olivat jakautuneet erilaisiin ryhmiin olemuksensa mukaan. Osa vaatimattomammista ravintoloista oli suunnattu vain paikallisille, paremmat taas laajemmalle yleisölle ja ulkomaisille turisteille. Perinteikkäitten ravintoloiden ohella oli merimies- ja korttelikrouveja ja alalla oli uusia yrittäjiä. Oli yksityisiä ravintoloita, hotelliravintoloita, klubiravintoloita ja johonkin ketjuun kuuluvia ravintoloita.
Sääntelyä ja rajoituksia
Alkoholiliikkeellä oli lisäksi oma ravintoloiden luokituksensa, jossa jako A- ja B-ravintoloihin oli asiakkaan kannalta tärkeintä. A tarkoitti täysiä anniskeluoikeuksia, B erilaisia viini- ja olutoikeuksia. Monet B-ravintolat olivat leimallisesti lounaspaikkoja, ja vain eräät niistä olivat auki iltaisin ja keskittyivät alkoholiin. Lain mukaan minkäänlaista alkoholijuomaa ei saanut nauttia muutoin kuin ruoan kanssa. Jos kahvilaelämä oli suvaitsevaa ja avointa, alkoholi ja ravintolaelämä koettiin jonkinlaisena moraalisena kysymyksenä, jota viranomaiset valvoivat ankarasti. Helsingin 123 ravintolasta 73:lla oli vuonna 1955 täydet anniskeluoikeudet, joita valvottiin ankarasti.
Ravintolat oli luokiteltu myös hintaluokan tai tason mukaan; 60 % koko maan ravintoloista kuului vielä 1962 ensimmäiseen luokkaan. Niihin ei niin sanotulla tavallisella kansalla joko ollut pääsyä tai varaa. Sodanjälkeinen vahva moraali vaikutti myös niin, että monet karttoivat ravintoloita syntisinä paikkoina. Nämä asenteet palautuivat 1930-luvulle. Sodan jälkeen ravintolaan menon ratkaisi pikemminkin varallisuus kuin luokkatausta; 77 % koko maan ravintolavieraista oli johtavassa asemassa olevia henkilöitä vielä 1960-luvun alussa. Ravintolakulttuuri oli jotenkin hienoa, ja etenkin suuremmissa kaupungeissa pantiin erityistä painoa ensiluokkaisen palvelun tarjoamiseksi sitä haluavalle yleisölle.
Pääkaupungissa oli kuitenkin myös merimies- ja kortteliravintoloiden tyyppisiä ravintoloita, joissa oli toinen yleisö kuin hienommissa paikoissa. Erityyppisten ravintoloiden kirjo oli siten Helsingissä laaja. Sodanjälkeistä ravintolaelämää kahlitsivat monet rajoitukset, ja kesti 1950-luvulle asti ennen kuin tilanne oli suuremmassa määrin normalisoitunut. Ravintola-alalla sanotaan jälkikäteen, että ravintolat olivat ”ehdonalaisessa vapaudessa”: ravintolahintojen ankara säännöstely oli voimassa vuoteen 1947. Lisäksi kapakassa ei saanut edes vahvaa olutta, vaan ainoastaan pilsneriä vuoteen 1948 saakka. Kun tanssikielto maassa kumottiin 1948, ravintolat menettivät senkin yleisön, joka oli koostunut nuorisosta sodan aikana, jolloin tanssikiellon vallitessa oli niukasti muita huvittelumahdollisuuksia.
Ylimalkaan se tilapäinen vapaus, joka oli vallinnut ravintola-alalla sodan aikana – jolloin nuorilta ja naisilta ei evätty sisäänpääsyä –, oli ohimenevä ilmiö. 1950-lukua kohti asenteet jälleen kovenivat ja paljosta siitä, mikä sodan aikana oli ollut sallittua, tuli sopimatonta; esimerkiksi naiset eivät saaneet mennä ravintolaan yksin eivätkä keskenään. Vasta vähitellen ala elpyi, ja vasta vähitellen moraalinen painostus helpotti.
Helsingin ravintolakulttuurin ankkuripaikat
1950-luvun turistiopas suositteli seuraavia ensiluokkaisia ravintoloita: Adlon, Bellevue, Fennia, Hungaria, Karl König, Kestikartano, Konservatorio, Monte Carlo, Royal, Savoy, Stockmannin ravintola, Torni ja Tullinpuomi. Mutta se mainitsi myös Gambrinin ja HOK:n ravintolaketjun ”kantapaikkoina” ja ravintoloina, joissa sai ”hyvää ruokaa halpaan hintaan”. Suomen ravintolalehti suositteli puolestaan jo 1945 ensiluokkaisina ravintoloina seuraavia: Bulevardia, Espilä, Grinzing, Kirja, Kosmos, König, Motti, Musta Karhu ja Rakennusmestarien talo. Kestikartano näyttää olleen kaikkien mieleen. Yksinomaan ruokaan ja viihtyisään ympäristöön erikoistuneina ravintoloina turistiopas luettelee 1950 seuraavat: Esplanadinkappeli, Central, Elite, Grinzing, Ambassador, Lehtovaara, Mikado, Motti, Piknik ja Wien, toisin sanoen monia samoja kuin Ravintolalehti. Osa on säilynyt meidän päiviimme, suuri osa kadonnut.
Osa ravintoloista oli verrattain uusia. Klaus Kurjella, Vaakunalla ja Tullinpuomilla oli uutuuden viehätystä 1950-luvun alussa. Sokoksen kattokerrokseen sijoitettua Vaakunaa kehuttiin ”intiimistä ja hienostuneesta leimastaan, paksuista matoista, hohtavista jalavapaneeleista ja tyylikkäistä valaisimista”. Kaikissa oli myös terassi, mikä lisäsi niiden houkuttelevuutta. Hiljaisia ja hienostuneita olivat Savoy ja Royal. Usein kehuttiin myös näköalaa. Savoyn ja Royalin terassilta oli hieno näköala samoin kuin Tornin ravintolasta. Myös Monte Carlosta oli hieno näkymä Erottajalle.
Baarisisustus korkeine baarituoleineen oli olympialaisten mukanaan tuoma uutuus. Tässä suhteessa kärjessä olevat ravintolat olivat Torni, Kämp ja Seurahuone. Kalastajatorppa puolestaan vihki 1955 käyttöön sekä grillibaarin että baarin, josta sai 40 erilaista cocktailia. Ravintola Royal otti oppia ja avasi samanlaisen grillibaarin 1958: ”Voi valita annoksen pikkulämmintä ja ottaa lasin olutta baarissa sen sijaan, että tuhlaisi aikaa pitempään ateriaan.” Suosituimmat ruokalajit 1950-luvulla olivat wieninleike, sipulipihvi ja vasikanleike, kun taas kala ja vihannekset eivät kiinnostaneet kotimaista ravintolayleisöä.
Erityisen ravintolatyypin muodostivat niin sanotut klubiravintolat, jotka olivat jonkin erityisen yhteisön tai yhdistyksen kokoontumispaikkoja, kuten Pörssiklubi, Suomalainen klubi ja Svenska klubben. Ne oli tarkoitettu vain klubin jäsenille vieraineen. Muita suljettuja ravintoloita ylläpitivät vapaa-ajanyhdistykset ja erilaiset ammattiyhteisöt, esimerkkeinä ylioppilasosakuntien, VPK-klubin, Finnish-British Societyn, Suomalaisten teknikkojen seuran ja Helsingfors Segelsällskapin ravintolat.
Turistioppaaseen on 1950 otettu mukaan myös Helsingin ”etniset” ravintolat, Hungaria ja Bellevue. Edellistä luonnehditaan todella pirteäksi ja iloiseksi ravintolaksi, jossa on unkarilaista musiikkia ja valkoviinejä ja jossa käyvät kaikenlaiset ihmiset. Bellevuessa taas kannattaa käydä, jos pitää venäläisestä ruoasta, joka siellä on erinomaista ja joka huuhdotaan alas vodkaryypyn kera. Ensimmäinen kiinalainen ravintola oli avautunut Hotelli Tornissa jo 1953, ja eksoottinen indonesialainen Fen Kuan Eerikinkadulla samoin 1950-luvulla. Vuonna 1945 avattu perisuomalainen Kestikartano luokitellaan turistioppaassa ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi.
Hotelliravintolat 1950-luvulla
Ravintoloita täytyi olla myös turisteille heidän hotelleissaan, mutta helsinkiläisyleisökin suosi niitä. Hotelliravintola oli jo Seurahuoneella, Kämpissä ja Fenniassa, mutta sodan aikana ja heti sen jälkeen perustettiin kolme uutta hotellia, joissa oli ravintola: Klaus Kurki (1940), Vaakuna (1947) ja Palace (1952). Vaakunan takana oli osuuskunta SOK, joka perusti myös Sokoksen tavaratalon toiseen kerrokseen suuren ravintolan 1 600 hengelle. Palacen ravintolaa johti Vilhelm Noschis, tunnetun helsinkiläisen ravintolasuvun jäsen. Hotelli Torni oli valvontakomission käytössä vuoteen 1947, jolloin se vuokrattiin Liikemieshotellit Oy:lle, ja siinä yhteydessä tehtiin perusteellinen remontti. Ravintola avattiin uudelleen 1948. Pienempiä hotelleja, joissa oli ravintola, olivat Hotelli Helsinki (1931) ja Hotel Carlton (1928).
Hotelli Vaakunan ravintola oli avannut ovensa jo maaliskuussa 1947. Oli tärkeää saada myös hotelli kuntoon ennen Helsingin vuoden 1952 olympialaisia. Savoy taas oli saanut sisustuksensa jo perustamisensa yhteydessä 1937.
Legendaarinen Hotelli Kämpin ravintola oli sodan aikana vallinneista vaikeista oloista huolimatta noussut ennennäkemättömään kuuluisuuteen. Kämp oli silloin ulkomaisten sotakirjeenvaihtajien ja diplomaattien keskus. Kämpin ”Press-Roomiin” kokoontui reporttereita ja päättäjiä, samoin kuin vuoden 1958 yöpakkasten ja vuoden 1961 noottikriisin aikaan. Hotelli säilytti sen vuoksi asemansa kaupungin johtavana lounas- ja kokoontumispaikkana 1960-luvulle asti, jolloin se ei enää korkean ikänsä vuoksi ollut kovin hyvässä kunnossa.
Hotelli Torni ja Hotelli Palace alkoivat myös jo 1950-luvulla esiintyä sen vakavina kilpailijoina, varsinkin ravintolakehityksen suhteen. Tornin gastronomisen maineen perusta laskettiin tietoisen suunnittelun avulla. Ravintolaan tuli voileipäpöytä heti 1950-luvun alussa, hotellin 14. kerrokseen avattiin taiteilijabaari, josta on huikaiseva näköala yli kaupungin. Hotellin ylemmässä ruokasalissa pantiin painoa gourmet-puoleen, kun taas alemmassa ruokasalissa oli myös musiikkia. Kabineteissa kokeiltiin erilaisia toiminta-ajatuksia. Vuonna 1953 hotellin toisen kerroksen aulassa avattiin Helsingin ensimmäinen kiinalainen ravintola, jota sitten seurasi tunnettu ”American bar”. Alempaan kerrokseen sisustettiin vähitellen unkarilainen ravintola ja pohjakerrokseen espanjalainen ravintola Parilla Española. Torni oli näin edelläkävijöitä erityyppisten etnisten ruokalajien tuomisessa Helsinkiin. Palace taas seurasi sitä funktionalistista tyyliä, joka jo oli saanut ylittämättömän muodon Savoyssa.
Hotelliravintolat säilyttivät pitkälti korkean tasonsa 1960-luvulle asti, jolloin niitä tuli lisää uusiin hotelleihin. Näitä olivat hotelli Marski (1962) Mannerheimintiellä, Hotelli Academica Leppäsuonkadulla sekä Hotelli Olympia (1962) Läntisellä Brahenkadulla. Viimeksi mainitun oli rakentanut Monte Carlon omistaja, italialainen Victor Mantovani. Näistä sijoittui Marski eksklusiivisten vanhojen hotellien rinnalle; siellä oli korkeatasoinen suuri ravintola, grillejä, baareja ja lehtihuone. Olympia taas oli tarkoitettu uudenaikaiseksi, ensiluokkaiseksi hotelliksi, loistohotellin ja perhehotellin välimuodoksi. Ja sen myötä oli työläiskaupunginosa myös saanut uudenaikaisen hotellin.
Ravintolakokemuksia
Koska ravintolakulttuuri oli jotenkin erikoista, valikoivaa, monelle kaupunkilaiselle jäivät ravintoloista ainoiksi muistoiksi työpaikan järjestämät ravintolakäynnit:
Vasta kun olin työpaikassa, kävimme tilinpäätösjuhlissa sekä vuosijuhlissa ravintola Kämpissä tai Liikemiesten klubilla (suljetut tilaisuudet). Silloin pukeuduttiin juhlavasti ja kauniisti, naiset kävivät kampaajalla. Tarjoilu oli runsasta, monta ruokalajia sekä juomia jokaisen makuun. Juhla- ja kiitospuheita pidettiin henkilökunnalle, tanssittiin elävän orkesterin tahdittamana, seurusteltiin ja nautittiin ja taksilla lähdettiin yleensä kotiin.
Myöhemmin aikuisiässä kuuluivat ravintolakäynnit paremmissa ravintoloissa joillekin melkeinpä työkuvaan:
Pääosin työn puolesta olen saanut tutustua kaupungin parhaimpina pidettyjen ravintoloiden tarjontaan. Kun matkassa on ollut ”maakunnan miehiä” se on yleensä tiennyt kierrosta ”Kampin valinnan” eli Maestron kautta Hesperiaan, Mikadoon, Fenniaan jne. Aikoinaan Marski ja M-klubi kuuluivat usein kuvaan, samoin kulman takana sijainnut Pressiklubi.
Tanssiravintolat
Ruoan ja juomien ohella oli ennen kaikkea tanssi suuri houkutin, jonka Helsingin ravintolat saattoivat tarjota, mutta lisäksi se tarjosi jännitystä. Ensimmäiset ravintolat, jotka tanssikiellon kumoamisen jälkeen anoivat lupaa tanssiin, olivat Lucullus, Kulosaaren Kasino, Fennia ja Adlon. 1940-luvun lopussa alkoholin tarjoilu lopetettiin varttia yli yksitoista. Siitä oli ravintoloitsijoiden mielestä seurauksena se, että väki humaltui nopeaan tahtiin, ja siten kielto vaikutti tarkoitustaan vastaan. Sitä vastoin vapaa tanssi johti päinvastaiseen tulokseen; Luculluksessa tanssittiin joka ilta kahteentoista asti.
Alppilan, Klippanin ja Kaisaniemen ilmapiirille oli tärkeää luonnonläheisyys, samoin purjehduksen tai uimisen mahdollistava sijainti NJK:lle (Nyländska Jaktklubben), Kalastajatorpalle ja Kulosaaren Casinolle. Tämäkin seikka vaikutti asiakaskunnan kokoonpanoon. Nämä ravintolat oli myös rakennettu ylväästi: puutalo- ja huvilailmapiirin vastakohtana oli 1930-luvun tyylinen arkkitehtuuri. Sosiaalisesti nämä tanssiravintolat olivat toistensa vastakohtia. Edellisissä kävi kaupungin työväenluokka, jälkimmäisissä lähinnä kaupungin porvaristo, ja ravintolavieraita tuli myös sekä kaupungin keskustasta että kaukaa ulkomailta.
Karl Fazer oli 1931 rakennuttanut vanhan torpan viereen Kalastajatorpan päärakennuksen. Sitä oli laajennettu juuri ennen sotaa, vuonna 1939, Jarl Eklundin piirustusten mukaan. Tässä vaiheessa lisättiin Pyöreä Sali ja pohjoisamerikkalaiseen siirtomaatyyliin sisustettu Siirtomaasali. Juuri ennen vuoden 1952 olympiakisoja Kalastajatorppa siirtyi Yhtyneiden Ravintoloiden omistukseen. Kalastajatorppa panosti paljon korkeatasoiseen ohjelmaan, jota tähdittivät muun muassa Delta Rhythm Boys, Jayne Mansfield, Golden Gate Quartet ja myöhemmin Lill Lindfors ja George Whittaker. Kalastajatorppaa on aina ympäröinyt tietty eksklusiivinen sädekehä, vaikka siellä vallitsee kodikas ilmapiiri.
Ravintolatavat sivilisaatioprojektina
Jo kotona saattoi oppia tavan käydä ravintolassa syömässä. Se oli tosin epätavallista vielä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa mutta johti toisinaan luontevaan ravintolatottumukseen, minkä ansiosta nuoret sitten itse hakeutuivat rauhallisiin ravintoloihin. Mutta se oli vasta 1970-luvulla:
Isä vei joskus meidät syömään Lehtovaaran ravintolaan. Se oli juhlaa. Muutoin ulkona syötiin harvoin. Yhteen aikaan, kun ikä ei riittänyt opiskelija- eli osakuntahippoihin eikä tanssiravintoloihin, vietettiin ystävien kanssa iltaa Fazerin Kluuvikadun viinibaarissa tai Mikonkadun Fazerilla Ateneumin takana. Aika kului mukavia jutellen, viiniä maistellen viihtyisässä ympäristössä.
Varsinaisten ravintoloiden sijasta osa perheistä kävi myös niin sanotuissa ruokabaareissa tai haki kotiin valmista ruokaa tietyistä kortteliravintoloista. Nämä tavat poistivat myös pidäkkeitä tulevien ravintolakäyntien tieltä.
Muistikuviin on tarttunut myös se, miten ravintolassa piti käyttäytyä. Ravintolaelämä edusti aikuisten maailmaa, ja nuorista kaupunkilaisista ravintolassa käynti tuntui usein tutkimusmatkalta tuntemattomaan. Kyseessä oli aivan toinen tarjonta ja toiset käyttäytymiskoodit ja rajoitukset kuin turistioppaiden neuvoissa. Tässä törmättiin ankaraan valvontaan, joka koski sekä ikää että pukeutumista.
Helsingissä oli 70 ravintolaa, joita ei ollut otettu Suomen ravintolalehden listalle 1949 eikä mainittu yllä mainitussa turistioppaassa 1950. Näihin kuuluvia paikkoja olivat Balladi, Canjon, Catania, Cotton Club, Asemaravintola, Kasku, Koiton ravintola, Laulumiehet, Messenius, Perämies ja monet muut. Useat niistä sijaitsivat Hakaniemessä, Kalliossa, Kampissa tai Punavuoressa. Kyseessä ovat entiset korttelikapakat, joiden maine ei riittänyt pääsyyn siistien ravintoloiden listalle. Verrattuna 1930-lukuun olutkapakoiden määrä oli vähentynyt; 1932 kaupungissa oli ollut 238 anniskelupaikkaa, kun 1958 niitä oli 128. Ravintolat piti 1950-luvulla, kuten virallisissa tilastoissa, luokitella joko hienoiksi ruokaravintoloiksi tai paikoiksi, jotka olivat erikoistuneet enemmänkin alkoholitarjoiluun. Viimeksi mainittujen maine heijastui ravintoloihin ylipäänsä.
Ravintolaelämää rasittivat vielä 1950- luvulla monet kiellot ja rajoitukset. Vähäisimpiin eivät kuuluneet väsymättömät yritykset kasvattaa jatkuvasti ravintolayleisöä. Ravintolaan piti mennä sopivasti pukeutuneena. Miehillä piti olla puvun takki, solmio ja oikeat jalkineet, naisilla ylipäänsä huoliteltu asu. Vahtimestari-instituution avulla ravintolat saattoivat itse karsia asiakkaita ja siten vastata ravintolan järjestyksestä. Yleensä naisia ei päästetty ravintolaan muutoin kuin herraseurassa. Ruotsinkielisessä pääkaupunkilehdistössä kirjoitettiin 1950-luvun loppua kohti enenevästi torjutuista ravintolakäynneistä.
Kansainvälistyminen 1960-luvulla
1960-luvulla ravintolamääräyksiä lievennettiin, samalla kun eräät kansainväliset ilmiöt alkoivat levitä. Näitä olivat cocktailbaari, diskoteekki, grilli eli steak house -ravintola ja yökerho. Vuosikymmenen alussa päivälehdissä oli nyrpeitä kommentaareja ravintoloiden huonosta palvelusta ja ulkomaalaisten toiveista pubikulttuurin saamiseksi maahan.
Erityisesti kaivattiin hyvää ruokaa rennossa ympäristössä ja paikkoja, joissa voisi olla kodikkaasti yhdessä. Osittain tämä johtui siitä, että eräät tunnetut, juuri kodikkaina pidetyt vanhat ravintolat katosivat, kun 1960-luvulla purettiin talot, joissa ne sijaitsivat: Central ja Kestikartano kahdesta Keskuskadulla toisiaan vastapäätä olleesta talosta, Wien Mannerheimintie 10:stä ja Gambrini Fabianinkadulta. Kaikki neljä tosin aloittivat uudelleen toisessa paikassa, Central Pietarinkadulla, Kestikartano vanhan Mikadon huoneistossa ja Wien ja Gambrini Isolla Roobertinkadulla, mutta niiden vanhoja tiloja kaivattiin kovasti. Ravintolakulttuurista oli tullut jotenkin jähmeää myös pääkaupungissa.
Ravintolayleisö alkoi toden teolla vastustaa ravintoloiden pukeutumispakkoa, ja ravintoloiden portieerit pysyivät ammattiryhmänä, jota kohtaan yleisö ei tuntenut luottamusta. Yhteiskunnassa oli ristiriitaisia virtauksia. Yhtäältä suuren yleisön keskuudessa oli jäljellä tiettyä vanhakantaista ravintolaelämästä pidättäytymistä, toisaalta aikakauden radikaalit ryhmät katsoivat, että yleisön sosiaaliset ja muut rajaamiset ja luokittelut perustuivat vanhentuneisiin yhteiskuntakäsityksiin.
Vaadittiin uusia vapauksia ja oikeuksia. Tärkeimmät suoraan ravintolalaitokseen vaikuttaneet muutokset olivat keskioluen vapauttaminen 1969 ja siirtyminen hanaolueen olutravintoloissa ja pienissä pubeissa, joita vähitellen perustettiin lisääntyvässä määrin. Alkoholiliikkeen tytäryhtiö Kantaravintolat näytti hyvää esimerkkiä avatessaan jo 1960-luvun puolivälissä kaksi uutta krouvia, Kellarikrouvin Kasarmitorille ja Kantakrouvin Ruoholahdenkadulle 1964. Jo nimien loppuosa, krouvi, todisti uudesta asennoitumisesta kortteliravintoloihin. Krouvissa ei pitänyt olla mitään moraalisesti arveluttavaa.
Osa uusista grilleistä ja ruokaravintoloista ennakoi sentyyppistä, ruokaan ja tunnelmaan keskittyvää ravintolakulttuuria, josta myöhemmin tuli valtavirtaa Helsingissä. Niiden myötä esimerkiksi pihvi todella vakiintui ruokalajiksi, mistä kertoi myös yleinen ravintolanimi grilli.
1960-luvulla ulkona ravintolassa syöminen oli edelleen ylellisyyttä. Ravintolat käyttivät sen vuoksi halukkaasti hyväkseen erilaisia juhlapäiviä, jotka saattoivat houkutella yleisöä juhlimaan. Näihin tilaisuuksiin – esimerkiksi vappu- tai uuden vuoden aattona – sisältyivät ruoka-annokset. Houkutuksena saattoi myös olla erikoisohjelmaa ja tunnettuja artisteja.
Edelleen tanssittiin, eivätkä kabareet olleet harvinaisia. Suosittuja tanssiravintoloita olivat yhä Budapest, Arkadia, Espilä, Fennia ja Lido. Tanssi jakautui nyt entistä selvemmin erityisiin tanssipaikkoihin ja tavallisiin ravintoloihin, niin että kuvaan tulivat myös erityiset nuorisopaikat, joissa tanssittiin rock ’n rollia.
Ravintolatottumukset muuttuvat
Eräästä 1970-luvun alun Helsinki-oppaasta ilmenee, että turistille suositeltiin edelleen suurin piirtein samoja ravintoloita kuin 1960-luvulla. Ravintolaelämää oli keskustan lisäksi myös muissa kaupunginosissa. Hyväksi tunnetut erikoisravintolat houkuttelivat yleisöä muista kaupunginosista. Opas mainitsee Katajanokalta kaksi hienoa paikkaa, Bellevuen ja Katajanokan Kasinon ja Kruununhaasta venäläisen ravintola Kasakan, jolla oli Töölössä sisarravintola, Troikka, ja sittemmin vielä eteläisissä kaupunginosissa Sašlik. Nämä ravintolat, joissa tarjottiin myös kaukasialaisia ruokalajeja, oli perustanut ravintoloitsija Timo T. Kaukonen.
Eteläisissä kaupunginosissa oli kuusikymmenluvulta lähtien ollut sinne siirtynyt Central sekä nyt Amigo, joka toi esiin nopeasti suosioon noussutta espanjalaista ruokakulttuuria. Sen paras erikoisuus oli lankkupihvi. Parilla Española oli muuttanut Tornista Eerikinkadulle. Kytkökset vanhoihin ravintoloihin säilyivät.
Töölössä olivat edelleen perinteiset Kerhonen, Lehtovaara ja Motti, kunnollisia ja korkealuokkaisia ruokapaikkoja, jotka vetivät puoleensa perinteistä yleisöä. Ylipäänsä Töölössä oli paljon ensimmäisen ja toisen luokan ravintoloita. Pitkänsillan pohjoispuolella oli nyt kolme ensimmäisen luokan ravintolaa, Mobile, Olympia ja Lutti Kaupunginteatterin vieressä. Toisen luokan ravintoloita oli kuusi, Cella, Fleming, Kustaa Vaasa, Mustan Härän Grilli, Ostia, Hotelli Valli ja Sillankorva.
Purjehdusseurojen ravintolat kuuluivat useimmiten toiseen luokkaan (Helsingfors Segelsällskap ja Merenkävijät), mutta ravintola Klippan ja NJK:n ravintola luokiteltiin ensimmäiseen.
1960-luvun loppu ja koko 1970-luku, lukuun ottamatta pientä notkahdusta vuosikymmenen puolessavälissä, merkitsivät tavalliselle kaupunkilaiselle valtavaa hyvinvoinnin lisääntymistä. Ravintola-ala vastasi tähän perustamalla uusia ravintoloita siinä määrin kuin anniskelulupia saatiin. Uudelleensijoittamiset, kunnostamiset ja uudet toiminta-ajatukset olivat ravintolaelämässä ajankohtaisia. Mutta kuri oli ravintoloissa edelleen kova.
1970-luvun elämäntapamuutokseen kuuluivat myös lisääntyneet ja muuttuneet ravintolatottumukset. Samalla syntyi uudenlaista erottelua, joka ei enää perustunut yksinomaan luokkaan ja luokkapohjaiseen makuun, vaan ravintola-ala pyrki myös tyydyttämään uusien makusuuntausten ja suosituimmuusryhmien tarpeet. Lounas nousi tärkeimmäksi ateriaksi, kun lounassetelit otettiin työpaikoilla käyttöön. Moni tottui nyt käymään ravintolassa, ja myös ulkona nautittujen päivällis- ja illallisaterioiden ja ennen kaikkea sunnuntailounaiden kynnys laski. Yhä suuremmilla helsinkiläisryhmillä oli nyt mahdollisuus viimeksi mainittuihin.
Ravintolatottumusten muutokseen vaikutti sekin, että lähiöravintolat tarjosivat lounaita noutopöydästä. 1970-luvun puolivälissä oli jo 31 ravintolalla A-oikeudet kaupungin lähiöissä, ja B-ravintoloita oli kuusi. Näihin aikoihin käsite ”lähiökapakka” tuli yleiseen tietoisuuteen, ja vuosikymmenen kuluttua se herätti tutkijoiden kiinnostusta (Lähiöravintola 1985). Mielenkiintoista oli, että lähiöravintoloissa vietetyn ravintolaelämän katsottiin ilmentävän työväenkulttuuria ja että ravintolatilat oli jaettu olutpubityyppiseen tilaan ja parempaan puoleen, joka oli tarkoitettu ennen kaikkea sunnuntain ruokavieraille, nuorille perheille, jotka halusivat antaa äidille vapaata ruoanlaiton vaivoista. Ylipäänsä kaupunkilaisten nuorempi sukupolvi, joka 1970-luvulla muutti ravintolatottumuksiaan, houkutteli vähitellen ikääntyvät vanhempansa mukaan.
Artikkeli on lyhennetty ja muokattu artikkelista Ravintolat ja ruokapaikat – seurustelun ja hyvän ruoan ympäristöt teoksessa Kaupunkilaisten Helsinki, Helsingin historia vuodesta 1945, osa 5. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Helsingin kaupunki 2016.
