Suomen Kuvalehdessä julkaistiin vuonna 1971 lyhyt arvio eräästä valokuvanäyttelystä. Näytteilleasettaja oli suomalainen valokuvaaja Trond Hedström. Arvion lopussa oli kepeä luonnehdinta. Sen mukaan Suomessa oli kaksi valokuvaajaa, ”joilla on aatelismiehen ulkonäkö. Toinen on tämä Hedström. Toinen on aatelismies.” Tällä toimittaja viittasi Volker von Boniniin. Hänen sukunsa oli kotoisin Pommerista itäisestä Saksasta. Siellä von Boninien eri sukuhaaroilla oli vuosisatojen saatossa ollut useita kartanoita, jotka suku kuitenkin menetti toisessa maailmansodassa, kun osa Pommeria jäi Puolan alueelle.
Volker von Boninin perhe muutti maahan 1930-luvun puolivälissä isän saatua tänne työkomennuksen. Lapset laitettiin Helsingin saksalaiseen kouluun, joka oli aikansa modernein Helsingissä. Koulu oli pääkaupunkiseudulla asuneiden ulkomailta muuttaneiden perheiden suosiossa, joten oppilasaines oli kansainvälistä. Koulussa opiskelivat esimerkiksi monen diplomaattiperheen lapset.
Saksan kansalaisena Volkerin oli suoritettava asevelvollisuutensa Saksan armeijassa. Hän ilmoittautui vapaaehtoisena palvelukseen toiseksi viimeisen luokan jälkeen vuonna 1942. Oli sota-aika, joten Volker siirtyi koulutusajan jälkeen sotapalvelukseen. Keväällä 1945 hän joutui Puolassa neuvostoarmeijan vangiksi ja Siperiaan vankileireille. Von Bonin ehti olla usealla leirillä, ja jopa satojen kilometrien mittaiset siirtymät leiriltä toiselle tapahtuivat marssien. Lisäksi olot leireillä olivat ankarat. Mies selvisi hengissä toisin kuin moni muu, mutta sota- ja vankileirikokemukset jättivät pysyvät jäljet hänen terveyteensä.
Valokuvaajan ura
Paluu kotimaahan Saksaan koitti kolmen leirivuoden jälkeen 1948. Sodan runtelema maa oli toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden eli Iso-Britannian, Ranskan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton miehittämä. Tavattuaan vanhempansa Volker asettui Müncheniin, missä hän sai työpaikan Yhdysvaltojen miehityshallinnon julkaisemasta Heute-lehdestä. Hän toimi siellä kuvatoimittajan avustajana ja sai seurata monen huippulehtikuvaajan työskentelyä.
Työ päättyi kuitenkin jo vuoden kuluttua, joten oli päätettävä, mihin suunnata seuraavaksi. Lääkäri olisi ollut toiveammatti, mutta siinä opiskeluajat olivat niin pitkät, ettei valinta ollut taloudellisesti mahdollinen. Sen sijaan Münchenissä oli juuri avattu läntisen Saksan ensimmäinen valokuvajournalismiin keskittynyt oppilaitos. Volker pääsi sinne ja antautui kahden vuoden opintojen jälkeen lehtikuvaajan uralle.
Alku seuraavalle käänteelle Volkerin elämässä oli sopimus kuvareportaasin teosta Skandinaviassa belgialaisen kuvatoimiston kanssa vuonna 1951. Reportaasimatkalla hän tapasi Tukholmassa entisen luokkatoverinsa Gisela Schmidtin, jonka kanssa he olivat seurustelleet koulussa. Jälleennäkeminen johti siihen, että nuoret päättivät avioitua kesällä 1952 Helsingissä, missä järjestettäisiin tuolloin olympialaiset. Näin tapahtuikin. Volker sai kuvaustoimeksiannon kesäiseen olympiakaupunkiin, ja olympialaisten alla nuoripari vietti häitään.
Kesän jälkeen koitti paluu arkeen. Gisela muutti Volkerin luo Länsi-Saksaan, missä Volkerin työt jatkuivat. Aika siellä jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo kolmen vuoden jälkeen nuoripari päätti muuttaa Suomeen ja Helsinkiin, jossa elinolot olivat viihtyisämmät, työmahdollisuudet Volkerille paremmat ja jossa he halusivat myös saattaa maailmaan perheen ensimmäisen lapsen.
Volker sai työpaikan valokuvaajana graafisen alan suuryrityksestä Oy Tilgmann Ab:sta. Rekrytointiin vaikutti muun muassa se, että hän hallitsi värivalokuvauksen, joka oli yleistymässä eri aloilla. Tilgmann tarvitsi valokuvaajan mainoskuvauksiin ja omistamaansa muun muassa muotia esittelevään Eeva-lehteen. Näissä värivalokuvaus oli tärkeää.
Von Bonin sai oman studionsa, jossa hän teki työnantajansa asiakkaille esimerkiksi tuotekuvausta tuotepakkauksia ja markkinointia varten. Tilgmannilta hän jäi eläkkeelle 1985. Eeva-lehteen von Bonin kuvasi 15 vuotta etenkin sisustusreportaaseja, seurapiiritapahtumia ja muotia. Viimeksi mainittu oli hänelle erityisen mieluisaa, sillä hän sai itsenäisesti toteuttaa kuvaukset ja koki voivansa käyttää luovuuttaan työssä. Yhteinen taival julkaisun kanssa päättyi, kun työnantaja myi lehden pois 1970-luvun alussa. Kuvaukset muualle, etenkin Hufvudstadsbladetiin, jatkuivat päätyön ohella tämän jälkeenkin.
Kaupunkielämän tallentaja
Von Boninin ammatikseen ottamat kuvat näkyivät paljon julkisuudessa, mutta hän tuli parhaiten tunnetuksi noin kahdestakymmenestä valokuvakirjastaan, jotka syntyivät vapaa-ajalla. Useimmat niistä valmistuivat 1950-luvun lopulta lähtien 1970-luvun puoliväliin mennessä. Kirjat esittelivät Helsinkiä ja Suomea tallentaen maisemia, miljöötä ja ihmisiä. Suurin osa kirjoista syntyi tilaustöinä ja ne noudattelivat toimeksiantajien toiveita. Kirjat oli suunnattu kotimaan matkailijoille ja muualta tulleille turisteille. Tämä vaikuttikin siihen, minkälaisena valokuvaajana von Bonin opittiin tuntemaan.
Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on noin 5000 von Boninin valokuvaa. Museo avasi kokoelmiinsa perustuvan valokuvanäyttelyn viime syksynä ja julkaisi samalla kuvaajan elämästä ja hänen valokuvauksestaan kertovan tutkimuksen. Niitä varten tehty työ osoitti, että von Bonin oli muutakin kuin matkailunähtävyyksien tallentaja.
Alkusysäyksen kuvaamiseensa von Bonin sai todennäköisesti jo työskennellessään Heutessa. Kuvajournalismin opinnot tarjosivat perustan hänen kuvaajalaadulleen, mihin vaikuttivat myös kokemukset sodasta. Kuvaajana von Bonin liittyi humanistisen valokuvauksen suuntaukseen, joka syntyi reaktiona maailmansodan kokemuksille. Suuntauksen on nähty korostaneen kaikkia ihmisiä yhdistäneitä asioita, ihmisyyden universaaliutta. Lisäksi von Boniniin vaikutti saksalainen sodanjälkeinen valokuvaus, jota luonnehti muun muassa väsyminen poliittisiin kuvausaiheisiin ja huomion kiinnittäminen tavallisten ihmisten arjen kuvaamiseen.
Humanistisuus tulee esiin von Boninin valokuvissa aihevalinnoissa ja aiheiden käsittelyssä. Kuvaaja tarkasteli Helsinkiä ja sen asukkaita myönteisesti. Hän kuvasi yleensä päivänpaisteessa, ja aiheina olivat ihmiset arjessaan ja vapaa-aikaansa viettämässä sekä kaupunkimiljöö. Valokuvista löytyy hienovaraista ja hyväntahtoista huumoria. Se ei välttämättä ole helposti sanallistettavissa, mutta sen voi kokea kuvia katsoessa. Hienotunteisuus kuvattavia kohtaan näkyy esimerkiksi kuvausetäisyyksien valinnassa. Lähikuvia ei juuri löydy. Toisinaan kuvattavat näyttävät olleen tietoisia siitä, että heitä kuvataan, mutta se ei näytä heitä häirinneen. Valokuvat on rajattu väljästi niin, että ihmisten lisäksi mukaan tulee ympäröivää miljöötä. Von Bonin kuvasi kaupunkia ja sen ihmisiä.
Vuosien varrella von Boninin valokuvat ovat jatkuvasti pulpahtaneet esiin lehtien sivuilla ja internetissä. Kuvaaja itse on sen sijaan jäänyt hänen kuvistaan pitäville uusille katsojapolville tuntemattomaksi. Sitä tilannetta korjaavat Hakasalmen huvilassa elokuuhun 2024 oleva Katse Helsinkiin -näyttely ja kuvaajasta kertova kirja.
Kirjallisuutta
Hytönen, Yki: Katse Helsinkiin. Volker von Boninin valokuvia. Parvs 2023.
