Kahvila, kaupunkilaisten keidas

Pian kahviloita oli pitkälle toista sataa, ja ne olivat selvästi keskittyneet Kaartinkaupunkiin, Kluuviin ja Kamppiin. Mutta myös Ullanlinnassa, Kruununhaassa ja Etu-Töölössä oli omat pikku kahvilansa. Pitkänsillan pohjoispuolella oli parikymmentä kahvilaa, joista puolessa oli kahvi- ja ruokatarjoilua, ja muissa kaupunginosissa, kuten Hermannissa, Kumpulassa ja Toukolassa, oli ainakin yksi baari tai kahvila. Ennen kaikkea osuustoiminnallisilla elintarvikeliikkeillä, Elannolla ja Valiolla, oli hyvin kehittynyt pienien kahvibaarien verkosto lähinnä kaupungin ydinkeskustan ulkopuolella. Myös uudet lähiöt saivat vähitellen baarinsa. Sen sijaan kahvin toimittaminen toimistoihin, liikkeisiin ja koteihin lakkasi nopeasti. Esimerkiksi Primulan, Nissenin ja Colombian kahvilat olivat harjoittaneet tällaista toimintaa ennen sotaa. 

Café de Colombia -kahvilat olivat 1930-luvulta lähtien täydentäneet Nissenin ja Primulan kahvilaverkostoa eri puolilla kaupunkia. Vaatimattomampia olivat Elannon baarit ja kahdeksan Ehon baaria, joilla niilläkin oli vanhat perinteet. Primula ja Eho olivat varsinaisesti kahvilatoimintaa harjoittavia leipomoita. Nissenilläkin oli oma leipomo 1951–1975, mutta sen takana oli Paulig, yritys, joka oli Nissenin nimellä harjoittanut kahvilaliiketoimintaa vuodesta 1909 lähtien.

Kahvilat olivat periaatteessa paikkoja, joihin kuka tahansa saattoi pistäytyä kenen tahansa kanssa. Se ei estänyt kahviloita luokittelemasta itseään sosiaalisin perustein, mutta äärimmäisyyksiä lukuun ottamatta kahvilat toimivat kaikesta huolimatta verrattain avoimina tiloina ja suvaitsevina levähdyspaikkoina, joissa yhteiskuntaluokat sekoittuivat.

Baarit ja kahvibaarit

Pöytiin tarjoilu kahviloissa ei ollut yleistä sotien jälkeen. 1950-luvulla nimittäin katutasossa olevat ”baarit” lisääntyivät selvästi. Nimestään huolimatta ne olivat erikoistuneet kahviin ja jäätelöön. Nimi viittasi baaritiskiin eikä siihen mitä oli tarjolla. Baari alkoikin tarkoittaa itsepalvelukahvilaa.

Itsepalveluperiaatetta noudatettiin jo pian sodan jälkeen Colombian kahviloissa, sekä tarjoilun nopeuttamiseksi että kulujen pienentämiseksi. Jo 1951 oli sanomalehdessä otsikon ”Kahvibaari – uusi helsinkiläispiirre” alla kuvaus kolmesta tällaisesta kahvilasta, jotka sijaitsivat Fredrikinkadulla, Yrjönkadulla ja Neitsytpolulla. Niissä oli tarjolla kahvia, leivonnaisia, voileipiä, virvoitusjuomia ja erikois- tai kermajäätelöä. Myös munat, puuro ja velli kuuluivat kahvibaarien valikoimaan. Yleisökin näytti olevan tyytyväinen itsepalvelujärjestelmään.

1960-luvulla, jolloin itsepalvelu johtavana periaatteena oli jo lyönyt läpi ainakin pienemmissä kahviloissa, nämä olivat myös saaneet funktionaalisen, modernin ulkoasun. Kahvilakonseptiin kuului, että piti olla ”moderni”, minkä vuoksi tuli suosia riisuttua ulkoasua ja kovia pintoja, esimerkiksi metallia ja marmoria hienommissa kahviloissa. Mutta joissakin kahviloissa saattoi edelleen olla vanhoja puutuoleja. Uudenaikaisuutta, valoja ja värejä korostettiin uusista kahviloista kertovissa artikkeleissa. Lasinen vitriini oli tärkeä.

Tunnelman loivat ihmiset. Näissä urbaaneissa tiloissa oli tilaa intiimille keskustelulle, yksinäisille aterioille, ryhmien kokoontumiselle. Kahvilayleisö saattoi jakautua eri pöytiin erilaisten kriteerien perusteella: ikäryhmittäin tai sukupuolen mukaan tai perheittäin tai sekaryhminä.

Kahviloiden asiakaskunta vaihteli joko vuorokausirytmin mukaan tai sen mukaan, miten ne sijoittuivat kaupunkitilaan. Päivällä se oli melko sekoittunutta ja illalla ennen kaikkea nuoriso ”istui baareissa”. Päivisin vielä perinteisesti sisustettu Kauppatorin Nissen muodosti vastakohdan torikahvilalle. 

Viisikymmenluvun puolivälissä, leimallisimpaan ”lättähattu”-aikaan, käytiin lehdistöväittelyitä nuorison käyttäytymisestä baareissa. Nuoria pidettiin huonoina asiakkaina, koska he ostivat vähän, ja osan katsottiin olevan epäsiistejä ja häiritsevän muita asiakkaita. Kahviloilla avoimina tiloina oli puolustajansa, mutta koko viisikymmen- ja kuusikymmenluvun ajan nuoret saivat silloin tällöin porttikiellon baareihin, ja tietyillä kahviloilla oli 18 vuoden ikäraja.

Tiettyä erikoistumista kahvilaketjuissa saattoi ounastella. Primula oli perinteinen konditoria, mutta Nissenin kahviloiden sisustus ja toiminta-ajatus uudistettiin sodan jälkeen. Nissen panosti myös aamiais- ja lounasruokaan kadottamatta silti kahvilaluonnettaan. Nimenomaan Nissenin kahviloista tuli koulunuorison oleskelupaikkoja.

Jos pitää nimetä vain yksi oman helsinkiläisen 1960-luvun nuoruuden näyttämö, vastaus on selvä: Nissenin kahvilat. Ne ovat sitä oman sukupolveni Helsingin keskustan maisemaa, jota 1990-luvun ”uuden eurooppalaisen aallon” kahviloiden ja ravintoloiden on kovin vaikea ylittää. Vaikka Nissenin kahvilat olivat kukin omanlaisiaan, niiden kaikkien maisemassa ja ilmapiirissä oli jotain pysyvän tyylikästä ja kiehtovaa. Keskustan Nisseneistä minulta jäivät vieraimmiksi Vanhan ylioppilastalon takana ollut moderni Espresso-Nissen ja vanha mutta miellyttävä Kauppatorin Nissen. Putki-Nissen jonka pelkkä muoto loi mielenkiintoisen tunnelman, jäi minulle talon purkamisen vuoksi vain eräänlaiseksi sisääntulokahvilaksi. Stockmannin vastapäätä sijainnut tummansävyinen ja kahdesta peräkkäisestä huoneesta muodostunut Pikku-Nissen ja arvokkaamman nykyaikainen Fabianinkadun Nissen olivat koko 1960-luvun kahviloita, joissa säännönmukaisesti kävin. Kuitenkin keskemmällä Aleksia sijainnut Akvaario-Nissen oli eittämättä nuoruuteni kahvila, pysyvä kantapaikka.

Kahvilat sosiaalisena ilmiönä

Kahviloilla oli erilaisia funktioita sijaintipaikkansa ja luonteensa mukaisesti. Siten on selvää, että keskeisten kahviloiden katsottiin kuuluvan kansainväliseen kahvilakulttuuriin, kun taas koulujen ja työpaikkojen lähellä olevissa baareissa ja kahviloissa oli korttelimainen, paikallinen, rento ilmapiiri. Tällaisiin baareihin asennettiin tv-vastaanottimia 1960-luvulla. Helsingin Sanomien asuntokysymysten toimittaja puhui jo 1968 väheksyvässä sävyssä kahvibaareista ja niiden kehityksestä kaupungin reuna-alueilla. Arvosteluista huolimatta juuri nämä baarit ovat sittemmin luoneet tietynlaisen ”kaurismäkeläisen” imagon:

Helsingin keskustassa näille pikkukahviloille ei ole tilaa. Ne keskittyvät asumalähiöihin tai kokonaan kantakaupungin ulkopuolella oleviin työpaikkakeskuksiin... Teollisuusalueiden baareilla on tietenkin oma ilmapiirinsä ja erilainen työaikakin kuin nukkumalähiöiden kahviloilla. ”Haalariväki” on asiakaskuntana varmempaa: samat asiakkaat tulevat varmasti joka päivä... Suomalaista kahvimiljöötä ei ole olemassa. Sen paikan on vallannut huoltoasemabaari. Muovipäällystetyt putkihuonekalut, riemunkirjava levysoitin, lasitiski ja vienerleivät, joiden päällä on väriläiskä kertovat muualta tuodusta, meille hengettömäksi köyhtyneestä kahvilaelämästä. 

Keskustan kahvilat olivat toisenlaisia, siellä oli toinen, kiireisempi syke. Kahvilat saivat ajan mittaan omat tunnusmerkkinsä myös jossain määrin erilaisten alakulttuurien mukaan. Joissakin kahviloissa oli ruotsalaisvoittoinen yleisö, toisissa taas kokonaan suomenkielinen. Siten yllä mainittu Nissenin kahvila Kauppatorin varrella oli myös viisikymmen- ja kuusikymmenluvun lähiöiden ruotsinkielisten koulujen oppilaiden paikka, kun taas muissa Nissenin, Colombian ja Primulan kahviloissa istui sekä suomen- että ruotsinkielistä nuorisoa keskustan eri oppikouluista. Heidän suosimiaan paikkoja olivat muun muassa Etelärannan ja Fabianinkadun Nissen, Aleksanterinkadun ja Rautatalon Colombia, Kasarmikadun ja Mannerheimintien Primula ja Valion baari Marski-hotellin vieressä.

Perinteikkäitä kahviloita

Korttelibaarit ja sellaiset ainutlaatuiset kahvilat kuin Ekberg, Fazer ja Rautatalon Colombia, olivat toistensa vastakohtia mitä arvostukseen tulee. Korttelibaarit liittyivät arkipäivään, kun taas viimeksi mainituissa oli oma juhlallinen, mannermainen ilmapiirinsä. Vanhoissa kahviloissa säilyi myös pöytiin tarjoilu pisimpään, useimmiten 1960-luvun loppuun, eikä sitä eräissä tapauksissa lopetettu laisinkaan.

Toisin kuin esimerkiksi Tukholmassa vanhaa konditoriatyyppiä Helsingissä edusti vain muutama kahvila. English Tea Room, Fazer, Hildén ja Ekberg olivat tätä kahvilatyyppiä samoin kuin 1951 Kaivopuistoon perustettu Ursula, joka jatkoi ulkokahvila Vedutan perinteitä. Olympiapaviljongin Tuuliviiri ja Töölönrannan kahvila Töölönlahden rannalla sekä Colombian kahvila Rautatalossa lähenivät myös tätä tyyppiä, samoin eräät muut Colombian kahvilat ja osa yllä mainituista Primulan ja Nissenin kahviloista.

Lempi Hildénin liikeyrityksellä on ylimalkaan erikoinen, puhutteleva historia. Perustettuaan 1941 ensimmäisen leipomonsa hän omisti jo 1974 paitsi hienon Hildénin kahvilan Aleksanterinkadulla myös H-Grillin Fredrikinkadulla, viisi muuta konditoriaa ja joitakin ravintoloita, kuten vanhan Oivan Bistro-nimisenä, Pam-Pamin Hallituskadulla, Piraatin Lauttasaaressa ja Riemukaaren Punavuoressa. Siinä vaiheessa hän päätti lopettaa toimintansa, ja lopetuspäätös osui juuri siihen ajankohtaan, jolloin kahvilanpito alkoi olla kannattamatonta myös muille. Kuten Lempi Hildén itse korosti, Hildénin kahvila Aleksanterinkadulla oli marmoriportaineen, salin pylväineen ja taffelimusiikkeineen kuin toisesta maailmasta: ”Tätä paikkaa on arasteltu. Marmoriportaat vievät sisun.” Yhdessä Hildénin kahvilan kanssa Helsinki menetti harvinaisen tunnelmallisen konditorian.

Ulkoilma- ja tavaratalokahvilat – katukahviloiden ja gallerioiden edeltäjät

Ulkoilmakahviloista suosittuja 1960-luvulla. Osa sijaitsi puistoissa, uimarannoilla tai ulkoilmalaitoksissa, kuten Kaivopuistossa (Ursula), Seurasaaressa ja Töölönlahdella (Töölönranta, jossa oli jopa ponttonilaiturilla oleva osasto) tai Hietarannassa, Uimastadionilla, Linnanmäellä, Uunisaaressa, Korkeasaaressa ja Suomenlinnassa. Toiset ulkokahvilat sijoitettiin toiseen kerrokseen erityisille ”parvekkeille”, kuten Nissenin kahvila Etelärannassa, Vanha kahvila sekä Primulan kahvila Kuusisen tavaratalossa, tai erityisille ”pergoloille” tai ”terasseille”, kuten Olympiapaviljongin ulkokahvila Tuuliviiri. Jo 1966 HelsinginSanomat teki tiettäväksi, että sellaiset ulkokahvilat ja terassit kuin Töölönranta, Ursula, Seurasaaren kahvila, Tuuliviiri ja Ylioppilastalon terassi eivät rahastaneet kävijöiltä turistihintoja. 

Varsinaiset katukahvilat olivat harvassa, joskin sellaisia oli pikku syvennyksissä, kuten Kaivohuoneen ja Konservatorion vieressä. Eräät pienet kahvilat olivat sijoittaneet ulos katutasolle pöytiään ja tuolejaan sekä keskikaupungin laitamilla (Pohjoisella Rautatiekadulla, Toisella linjalla, Läntisellä Brahenkadulla, Toivonkadulla ja Kapteeninkadulla) että esikaupunkien keskeisillä kaduilla, kuten Lauttasaarentiellä, Hiihtomäentiellä Herttoniemessä ja Munkkiniemen puistotiellä sekä Kivihaantiellä ja Koskelantiellä.

Luonnonkauniilla alueilla ja puolijulkisilla paikoilla kantakaupungin ulkolaidoilla ja lähiöissä sijainneet kahvilat olivat noiden myöhemmin niin suosittujen ulkoilmakahviloiden edelläkävijöitä. Vielä 1960-luvun lopussa katsottiin keskustan katujen olevan liian kapeita kahvilatarjoiluun. Tosin jo silloin kaivattiin mannermaisia katukahviloita. Suuria toiveita kiinnitettiin sen vuoksi siihen ulkoilmakahvilaan, jonka Stockmann suunnitteli avaavansa Kolmen sepän viereen Aleksanterinkadun kävelykatukokeilun yhteydessä 1970. Kun projekti toteutettiin, helsinkiläisten käytössä oli kokonaista viisi katukahvilaa aivan keskustassa. 

Itse asiassa kaupungin ulkoilmakahviloiden verkosto oli 1960-luvun lopussa varsin suuri. Peräti 80 kahvilaa oli saanut tarvittavan luvan, ja verkosto ulottui kaikkiin kaupunginosiin, Töölö ja Kallio mukaan luettuina. Yhteistä näille kahviloille oli kuitenkin edelleen se, ettei niitä useinkaan ollut sijoitettu ulos kadulle vaan muuten tyhjille sopiville paikoille.

Myös tavaratalojen kahviloista tuli suosittuja; Stockmannin kahvilaa täydensivät Sokoksen, Elannon, Pukevan ja Kuusisen kahvilat. Linja-autoaseman tienoillakin oli arvostettuja kahviloita, vanha Valio Lasipalatsissa ja Valio vanhassa Forumissa.

Uudisrakennukset City-Center, lempinimeltään Makkaratalo, ja Aikatalo osoittautuivat sopiviksi kahvilatoiminnalle. Makkarataloon Fazer sisusti 1967 kahvilan, jossa oli viini- ja olutoikeudet, ja seuraavana vuonna Fazer uudisti kahvilansa Aikatalossa odotellessaan luvattuja oluenmyyntioikeuksia, joiden piti koskea kaikkia kahviloita ja baareja. Myös nimitys ”grilli” tiettyjen ruokaa tarjoavien kahviloiden yhteydessä ennakoi uusia ideoita kahvilakulttuurissa.

Kahvilatoiminta muutoksen kourissa

1970-luku merkitsi monessa suhteessa murroskautta Helsingin kahviloille. Yhtäältä keskiolut oli vapautunut vuodenvaihteessa 1969, toisaalta kahviloiden tuottavuus oli alkanut laskea kohonneiden kustannusten ja kahvilatuotteiden jatkuvan hintavalvonnan yhteisvaikutuksesta. Lopulta fuusioaalto pyyhkäisi pääkaupungin kahvilaketjujen yli. Valion kahvilat siirtyivät 1972 Elannolle, minkä jälkeen sillä oli Helsingissä 23 kahvilaa.

Elannolla oli vielä jäljellä neljä konditoriatyyppistä kahvilaa, Munkkiniemessä, Siltasaaressa, Fredrikinkadulla ja Vanhaistentiellä. Valiolta saadut HM-baarit (Hyvä Maku) olivat pääosaksi ydinkeskustan ulkopuolella, Töölössä, Kampissa, Alppiharjussa, Vallilassa, Koskelassa ja Lauttasaaressa. Ne olivat toisin sanoen tyypillisiä korttelibaareja Valion vanhaan tapaan. Elannon omat vanhat kahvilat olivat samantyyppisiä ja sijaitsivat suurimmaksi osaksi Töölön–Meilahden alueella tai Pitkänsillan pohjoispuolella ja esikaupungeissa, kuten Munkkiniemessä, Haagassa ja Pajamäessä.

Vuonna 1970 Fazer osti Colombian ja omisti sen jälkeen 20 kahvilaa kaupungissa. Samaan aikaan alkoivat Nissenin kahvilat vähetä jyrkästi niin, että 1970-luvun kymmenestä kahvilasta vain neljä oli jäljellä 1980-luvulle tultaessa: Palacen talossa Etelärannassa, Kolmen Sepän luona Aleksanterinkadulla, Ison Roobertinkadun kauppahallin toisessa kerroksessa ja Annan- ja Eerikinkadun kulmassa. Nissenin 13 opiskelijakahvilaa siirtyivät 1969 Gaudeamuksen omistukseen; yrityksen omisti Helsingin yliopiston ylioppilaskunta.

Primulan kahvilatoiminta oli niin ikään kokenut suuria muutoksia. 1960-luvulla oli perustettu monia uusia kahviloita, muun muassa Munkkiniemen puistotielle, Siltasaarenkadulle, Liisankadulle, Mannerheimintielle, Porvoonkadulle, Koskelantielle, Teollisuuskadulle ja Kasarmikadulle. Molemmista viimeksi mainituista tuli erityisen suosittuja, edellisestä lounas- ja kahvipaikkana, jälkimmäisestä sekä lounaspaikkana että nuorisokahvilana. Vuonna 1967 Primulalla oli 28 konditoriaa, joissa oli kahvilatilat ja 7 kahvilaa. Viiden vuoden kuluttua oli jäljellä enää 13 myymälää kahviloineen ja kuusi kahvilaravintolaa. Niin sanotussa kahvilaravintolassa oli tavallisen jäätelöä, leivonnaisia, voileipiä, pasteijoita ja piirakoita käsittävän kahvilatarjonnan lisäksi tarjolla myös keittoja ja liharuokia. Porsaankyljys, vasikanpaisti, wieninleike, munakas sekä nakit ja muusi olivat tavallisimmat ruokalajit.

Pienet ketjutkin supistuivat, mutta yksityisiä kahviloita oli yhä, ja perustettiin jopa uusia, kuten Café Havis Amanda Kauppatorille. Kaikesta huolimatta kahvilatarjonta oli sen vuoksi 1970-luvun alussa vielä varsin hyvä. Koko pääkaupunkiseudulla oli yhteensä yli 550 kahvilaa ja kahvilaravintolaa. Vaikka keskustan kahvilat vähenivät, niin sanotut baarit olivat edelleen jäljellä.

Osa Helsingin kahviloista sulki 1970-luvulla ovensa, kun taas suuri osa muuttui lounaspaikoiksi. Tämä johtui siitä, että keskikaupungille oli keskittynyt runsaasti työpaikkoja, mistä aiheutui ruokaravintoloiden tarvetta työaikana, kun taas iltaisin kahviloilla ei ollut paljonkaan kysyntää. On sanottu, että kahvilatunnelmasta luovuttiin silloin ruokapaikkojen itsepalvelun ja kahviloiden keskioluen takia. Kun keskiolut vapautui, nuorison baarissa istumisesta tuli myös ongelma. Määräysten mukaan olutta ei saanut tarjota kenellekään pöydässä, jossa oli alle 18 vuoden ikäisiä. Tätä oli mahdotonta valvoa, ja kahviloiden ilta-asiakaskuntaa jouduttiin rajoittamaan iän perusteella, mikä karsi suuren osan kahviloiden asiakkaista.

Keskioluen vaikutukset eivät näkyneet niinkään järjestyshäiriöinä – paitsi ehkä eräissä ostoskeskuksissa – vaan pikemminkin siinä, että kahvilanomistajat panostivat mieluummin kokonaan ravintola- kuin kahvilatoimintaan, jossa valvonta oli vaikeampaa. Kahviloiden ilta-aukiolo väheni jatkuvasti, ja vähitellen useimmat lopettivat toimintansa. Lisäksi uudentyyppiset ravintola- muodot voittivat alaa. Grillit, pubit ja pienet ruokapaikat lisääntyivät samaan aikaan, jolloin kahvilat alkoivat vähentyä.

Kahvilakulttuurin pysähdystila ja uusi nousu

1980-luvulle tultaessa kaupungin viranomaisetkin olivat voineet todeta, että keskikaupungilla oli vaikeaa iltaisin nauttia kahvia. Eräät sinnikkäät kahvilat ja muutamat uudet tulokkaat olivat pitäneet huolta siitä, että kahvilakulttuuri ylimalkaan pysyi hengissä.

Kaupungintalon korttelissa tehtyjen uudistusten ja Kauppatorilla avatun iltatorin (1981) avulla yritettiin kääntää kehityssuuntaa ja saada aikaan vilkasta korttelielämää myös iltaisin. Se onnistuikin jossain määrin, ja Esplanadikappelin kahvilasta tuli suosittu varsinkin turistien keskuudessa. Uusi tulokas 1980-luvulla oli pieni ketju, joka toimi virkistys- ja ruokapaikkoja ketjuperiaatteella. Paikkojen nimeksi tuli PicNic, ja ne tarjosivat salaatteja, uuniperunoita, täytettyjä patonkeja, kahvia ja kahvileipää. Pikemmin kuin kodikkaita paikat olivat moderneja neonvivahteineen. Ydinkeskustassa oli myös eräillä kulttuuri-instituutioilla, kuten elokuvateatteri Forumilla, Akateemisella Kirjakaupalla ja Ateneumilla, omat tyylikkäät kahvilansa, jotka eivät kuitenkaan olleet avoinna iltaisin. Eräissä hotelleissa, esimerkiksi Seurahuoneella ja Hotelli Presidentissä, oli myös avattu kahvilat, Café Socis (1982) ja Café Maria, jotka pidettiin auki myöhempään.

Ulkoilmakahvilat alkoivat hitaasti lisääntyä, esimerkiksi Kolmen sepän vieressä oli ”muovituolikahvila”. Tässä ei keskeistä ollut hienostuneisuus, vaan pikemminkin se, että kahvila oli levähdyspaikka, jossa saattoi katsella ohi virtaavaa kaupunkielämää, istua puheensorinan keskellä, ottaa aurinkoa oluttuoppi kädessä. Vuonna 1984 jo 44 kahvilaa ja ravintolaa oli saanut luvan ulkotarjoiluun. 

Kahviloiden renessanssi

Yksittäiset kahvilakäynnit jakautuivat 1980-luvulla kaupungin ainoiden kahviloiden ja tavaratalojen kahviloiden kesken. Sanomalehdet raportoivat myönteisesti uusista tulokkaista, ja Café Sociksesta tuli orastavan uuden kahvilakiinnostuksen vertauskuva. 1980-luvullakin oli siis kahviloita, mutta oli tiedettävä mistä niitä hakea.

Muutaman uuden tulokkaan lisäksi tietyt vanhat sitkeähenkiset kahvilat jatkoivat toimintaansa 1990-luvulla, lähinnä Fazer, Ekberg, Kappeli, Café Succès Korkeavuorenkadulla ja kaksi kahvilaa Bulevardilla.

Täydennysvaiheessa 1990-luvun puolivälissä vanhat hienot kahvilat ja Café Socis saivat yhtäkkiä seurakseen peräti viisi tyylikästä konditoriaa Esplanadilla (Espan Ursula, Café Marga, Café Strindberg, Café Esplanad ja Café Greco) ja vielä kahvilan Stockmannin kulmaan. Café Kafka Ruotsalaisen teatterin talossa oli ennakoinut renessanssia. Kaikki saivat vähitellen myös alkoholioikeudet. Esplanadista oli yhdellä iskulla tullut kahvilakatu. Tätä kahviloiden uudestisyntymistä oli merkki uudistumisesta ja eurooppalaistumisesta. Sittemmin Helsinkiin ovat myös rantautuneet amerikkalaistyyliset kahvilat, joiden näkyvin merkki katukuvassa on pahvimukissa mukaan otettava kahvi.

Artikkeli on lyhennetty ja muokattu artikkelista Kahvilat ja baarit – rentoutumisen ja virkistäytymisen ympäristöt teoksessa Kaupunkilaisten Helsinki, Helsingin historia vuodesta 1945, osa 5. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Helsingin kaupunki 2016.