Hyppää pääsisältöön

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitteet

Helsingin ympärille rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana 1914 - 1918 linnoitusvyöhyke. Linnoitus oli osa Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin puolustusta. Sodan aikana Helsinki ympäröitiin maan puolelta kolmella perättäisellä linnoitetulla puolustuslinjalla ja meren puolelta kaupunki suojattiin rannikkotykistöllä ja merimiinoilla. Linnoitteita sijaitsi Helsingin lisäksi nykyisen Vantaan ja Espoon alueilla. Ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitettiin myös Suomen rannikkoa sekä Etelä-Suomen alueita aina Pohjanmaata ja Pohjois-Karjalaa myöten.

Helsinki linnoitetaan

Helsingin kaupungin edustalla sijaitseva Kruunuvuorenselkä muodosti erinomaisen sotasataman. Tämän olivat huomanneet jo ruotsalaiset, jotka olivat perustaneet sen edustalle Sveaborgin linnoituksen saaristolaivastonsa tukikohdaksi 1748. Linnoitus, jota kutsuttiin suomenkielellä Viaporiksi, siirtyi venäläisten haltuun 1808 ja sotasataman toiminta jatkui edelleen. Nykyään Suomenlinnana tunnetuilla saarilla sijaitsi ensimmäisen maailmansodan aikana enää Viaporin linnoituksen hallinnollinen keskus, telakka ja varastoja. Mantereelle rakennettuja taisteluhautoja, suojia ja tykkipattereita kutsuttiin Viaporin linnoituksen maarintamaksi.

Venäjä oli ryhtynyt rakentamaan Tallinnaan uutta laivastotukikohtaa, joka oli ensimmäisen maailmansodan syttyessä vielä keskeneräinen. Siksi Itämeren laivaston päävoimat sijoitettiin Helsinkiin. Kruunuvuoren selän ankkuripaikan suojaksi rakennettiin Helsingin edustan ulkosaarille rannikkotykkipattereita. Mantereen puolelta tapahtuvan piirityksen varalta, rakennettiin maarintaman linnoitteita nykyisen Vuosaaren alueelta, Malmin, Pakilan, Leppävaaran ja Laajalahden kautta aina Espoon Haukilahteen saakka.

 

Linnoituslaitteet

Maarintaman puolustuksen rungon muodostivat raskailla tykeillä aseistetut tykkipatterit, jotka sijaitsivat puolustuslinjojen taustalla noin kilometrin etäisyydellä etulinjan taisteluhaudoista. Maarintamaa suojasi yli 350 tykkiä.

Maarintaman puolustusasemat rakennettiin maastoa hallitsevien kukkuloiden rinteille, joiden edessä sijaitsivat piikkilankaesteet. Puolustusasemat sijoitettiin maastoon yleensä siten, että niistä voitiin ampua sivustatulta viereisen aseman etumaastoon. Taisteluasemissa kukkulan vihollisen puoleisella rinteellä olivat konekivääri-, tähystys ja valonheitinasemat, taisteluhaudat sekä pienet tykkitulen kestävät miehistösuojat. Taisteluasemista johti yhdyshautoja puolustusaseman taustalle, jossa sijaitsivat kookkaammat majoitukseen tarkoitetut suojahuoneet. Vahvimmat varastot ja miehistösuojat sijoitettiin kallioon louhittuihin tunnelisuojiin. Linnoitetut tukikohdat yhdistettiin toisiinsa tieverkostolla, joita kutsutaan usein tykkiteiksi.

Linnoitteiden rakentaminen

Linnoitustyöt käynnistyivät pääkaupunkiseudun meririntamalla kesällä 1914. Maarintamalla työt aloitettiin vasta sodan sytyttyä elokuun alussa. Aluksi linnoitteita rakensivat venäläiset sotilaat mutta nopeassa tahdissa työmaille palkattiin suomalaisia työmiehiä ja -naisia. Töitä tilattiin yksityisiltä suomalaisilta rakennusyrityksiltä. Suunnittelu- ja valvontatehtävissä toimivat venäläiset sotilasinsinöörit sekä pioneeriaselajin upseerit ja miehistö. Kun koko Etelä-Suomen aluetta ryhdyttiin linnoittamaan 1915, jouduttiin palkattua väkeä ottamaan työmaille lisäksi pakko-otoilla. Maaseudun pitäjien talolliset joutuivat lähettämään miehen ja hevosen kustakin talosta ”patteritöihin” linnoitustyömaille.

Työvoimapulaa yritettiin lisäksi helpottaa, tuomalla elokuussa 1916 pääkaupunkiseudulle 2000–3000 kiinalaista työmiestä. Luultavasti ainakin osa heistä tuotiin Suomeen pakolla. Kiinalaiset tekivät metsätöitä Espoon, Helsingin maalaiskunnan ja Sipoon alueilla. Venäläinen kenttähallinto oli täysin valmistautumaton heidän majoittamiseen ja varustamiseen. Joukon keskuudessa vallitsi alusta alkaen kurittomuutta, joka ilmeni karkailuna, varasteluina ja väkivaltaisuuksina. Ensimmäiset kiinalaiset kuljetettiinkin Suomesta pois jo kolmen kuukauden kuluttua ja viimeiset tammikuussa 1917. Kertomusperinteeseen tämän pienen, Suomessa ennennäkemättömän ulkomaalaisryhmän lyhyt vierailu jätti kuitenkin haalistumattoman jäljen. Tarinoita kiinalaisten tekemisistä kerrotaan edelleen, ja monasti uskotaan kiinalaisten rakentaneen kaikki pääkaupunkiseudun linnoitteet ja useita muitakin varustuksia eri alueille Suomessa.

Koko Suomessa on arvioitu linnoitustöissä olleen noin 100 000 henkeä, joista yksin Helsingissä noin 10 000–15 000 työntekijää. Luvut ovat luultavasti liian pieniä. Maaliskuussa 1917 Venäjällä alkaneen vallankumouksen takia linnoitustöiden tahti hidastui. Työt loppuivat lähes täysin marraskuussa tapahtuneen toisen vallankumouksen jälkeen mutta joitakin töitä jatkettiin aina kevättalveen 1918 asti, jolloin Suomi oli jo itsenäistynyt.

Linnoitukseen hyökätään

Helsingin varuskunnan miehistövahvuus oli suurimmillaan elokuussa 1917, jolloin se oli erikoispataljoonat ja merijalkaväki mukaan luettuna noin 15 000 henkeä. Vallankumousten seurauksena venäläisiä joukkoja alettiin kotiuttaa vuoden 1917 lopulla. Venäjän puna-armeijan oli tarkoitus luovuttaa Viaporin linnoitus suomalaisten punaisten kansanvaltuuskunnalle. Alkuvuodesta 1918 Suomessa syttyi sisällissota. Viaporin maarintama sekä meririntaman sisemmän linjan saaret siirtyivät punakaartin hallintaan kevään kuluessa.

Valkoista armeijaa auttamaan saapuneet saksalaiset nousivat maihin Hangossa 3.4.1918, josta joukot ryhtyivät etenemään pääkaupunkia kohti. Punakaarti onnistui kokoamaan Viaporin maarintaman länsiosiin ainoastaan 1500 kiväärimiestä. Punakaartilaisten joukot olivat kouluttamattomia ja taistelumoraali oli huono. Tykistön olivat venäläiset deaktivoineet jo aikaisemmin, Hangossa saksalaisten kanssa tehdyn sopimuksen perusteella, poistattamalla tykeistä niiden lukot. Tämä johtui siitä, että Venäjä oli solminut Saksan keisarikunnan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen jo 3. maaliskuuta. Saksalaiset joukot saapuivat Viaporin maarintaman linnoituslaitteiden ja piikkilankaesteiden etumaastoon Leppävaaraan 11.4.1918. Vähäisten taisteluiden jälkeen joukot etenivät nykyisen Ruskeasuon kautta Helsingin keskustaan, jossa taistelut muuttuivat sekaviksi katutaisteluiksi. Mereltä kaupunkia lähestyvä saksalainen laivasto-osasto pommitti Helsinkiä ja nousi maihin Katajanokalla 12.4. Taistelut päättyivät punakaartilaisten antautumiseen 13.4.1918.

Suojelukohteeksi

Viaporin linnoituksen meririntama siirtyi suomalaisten haltuun. Suomenlahdella ja Pohjois-Itämerellä Suomen rajojen sisäpuolelle jääneet linnakesaaret aseineen muodostivat perustan itsenäisen Suomen rannikkotykistölle. Viaporin maarintaman varustuksia ei sen sijaan koettu puolustuksen kannalta merkityksellisinä. Sodan jälkeen maarintaman linnoituslaitteista purettiin lähes kaikki teräksiset ja puiset tukirakenteet, jolloin suurin osa katetuista tuliasemista ja suojahuoneista räjäytettiin romumetallin keräämisen yhteydessä.

Maarintaman linnoitteita jäi vähitellen kasvavan kaupungin uusien lähiöiden ja tieverkon alle. Kruunuvuoren selän reunalla sijaitsevia Suomenlinnan pääsaaria ryhdyttiin kunnostamaan museoalueeksi. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitteet ovat nykyään muinaismuistolaissa määriteltyjä kiinteitä muinaisjäännöksiä. Niihin kajoaminen on kielletty ilman lupaa.

 

Tutkimuskirjallisuutta:

Lagerstedt, John. 2014. Viaporin maarintama – Retkiopas ensimmäisen maailmansodan linnoitteille. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo.

Lagerstedt, John. 2017. Ensimmäisen maailmansodan linnoitettu Helsinki. Kirjassa: Helsingin pitäjä – Vantaa – Helsinge – Vanda 2017. Vantaa: Vantaa-Seura. 46–47.

Lagerstedt, John. 2016. Viaporin linnoituksen maarintama. Kirjassa: Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo. 136–142.