Hyppää pääsisältöön

Yleiset saunat

Sata vuotta sitten oma kylpyhuone oli ylellisyyttä, yleinen sauna taas välttämättömyys. Elintason noustua ja asuntokohtaisten kylpyhuoneiden yleistyttyä yleisten saunojen käyttö väheni. Yleiset saunat olivat sukupuuton partaalla 1980-luvulla, kunnes saunomisesta tuli taas muotia ja suosittu rentoutumistapa.

Savusaunoista kylmän veden kylpylaitoksiin

Kun kaupunki oli nuori, useimpien talojen pihalla oli oma sauna. Ne olivat tarpeellisia mutta samalla vaarallisia rakennuksia. Tulipalovaaran vuoksi savupirttien ja savusaunojen rakentaminen suomalaisiin kaupunkeihin kiellettiinkin 1720-luvulla. Helsingissä määräystä ei noudatettu pitkiin aikoihin. Saunoja rakennettiin silti, ja lääkäritkin suosittelivat saunomista monenlaisia vaivoja vastaan.

Teollistumisen ja väestönkasvun kiihtyessä 1800-luvun mittaan Helsingissä oli yhä enemmän työläisiä, joilla ei ollut käytössään omaa tai työnantajan saunaa. Heitä ja venäläisiä sotilaita varten perustettiin ensimmäiset yleiset saunat. Ylemmät yhteiskuntaluokat suosivat kylpylaitoksia. 1800-luvun alkupuolella, ennen Krimin sotaa, Helsinki oli venäläisten suosima kylpyläkaupunki. Kylpylaitokset olivat ylemmille yhteiskuntaluokille tarkoitettuja loma- tai ajanviettokohteita, joissa rentouduttiin, vietettiin aikaa ja hoidettiin terveyttä kesäkaudella toukokuusta syys- tai lokakuulle.  Ne olivat kylmän veden kylpylaitoksia erotukseksi lämpimiä kylpyjä tarjonneista saunoista. Ensimmäinen lämmitetty uima-allas rakennettiin 1890-luvulla Engbergin kylpylaitokseen, joka sijaitsi Vladimirinkadulla, nykyisellä Kalevankadulla.

Saunoja kaikille

Kylmän veden kylpylaitokset olivat ennen kaikkea yläluokkaa varten. Tavallisen työläisen kylmän veden kylpylaitos oli pesuvati tai ämpäri, johon kannettiin kaivosta vesi. He kaipasivat saunan lämpöä ja mahdollisuutta peseytyä lämpimällä vedellä varsinkin työviikon jälkeen. Yleisissä saunoissa oli ruuhkaista iltaisin ja lauantaisin. Ruuhkia yritettiin vähentää paitsi vetoamalla käyttäjiin myös varaamalla muun muassa venäläisille sotilaille omat kylpyajat. Ahkeria saunojia olivat nuohoojat, ja kisällisopimuksiin sisältyi maksettu saunavuoro päivittäin. Yleisten saunojen omistajat vaativat kuitenkin nokisutareita saunomaan ennen saunojen varsinaista aukioloaikaa heidän aiheuttamansa siivon takia. Ennen kuin Katajanokan vankilaan rakennettiin sauna, vangit saunoivat Osipoffin saunassa samaan aikaan muiden saunavieraiden kanssa, kahlehdittuina.

Saunamaksusta saattoi päätellä yleisen saunan tason ja samalla saunan käyttäjien tulotason. Oli myös saunoja, joissa oli erihintaisia osastoja, kuten Dahlströmin sauna Tähtitorninvuorella, lähellä Kaivopuiston kylpylaitosta, ja Marie-Bad Mariankadulla. Niissä oli yleisen osaston lisäksi mahdollisuus varata saunaosasto omalle perheelle tai seurueelle. Marie-Bad oli myös ikääntyvän ”satusetä” Zachris Topeliuksen suosiossa. Vanhoilla päivillään muutettuaan Sipoon huvilalleen Topelius kylpi mielellään tutussa Marie-Badissa, vaikka hän asui Wilhelmsbadin hotellissa. Syynä oli Marie-Badin taitava hieroja. Monet yleiset saunat tarjosivat pesijän palveluiden lisäksi hierontaa ja kuppausta maksua vastaan.

Kaikilla ei ollut varaa pesijän palveluksiin, mutta saunamaksu oli parhaimmillaan varsin huokea. Sillä ei saanut ylellistä kylpykokemusta, sillä yleiset saunat olivat pitkälle 1900-luvun alkuun hämäriä, maalattiaisia huoneita, joissa varpaita palelsi ja hiuksia korvensi. Ämpäri toimitti suihkun virkaa. Saunominen ei välttämättä ollut kovin rentouttavaa, kuten Saima Grönstrand kuvaus työläisäidin saunomisesta paljastaa.

Siltasaaren kylpylaitoksen rakennuttaja kauppias Langéen perusteli rakennuslupa-anomustaan 1840-luvulla sillä, että kaupunginosassa ei ollut vielä yleistä saunaa.  Tilanne muuttui nopeasti kaupungin väkiluvun kasvaessa, ja 1880-luvulla kaupungissa oli jo noin 70 yleistä saunaa. Varsinkin Kalliossa uusiin asunto-osakeyhtiöihin rakennettiin usein sauna, joka palveli sekä talon asukkaita että yleisenä saunana lähitalojen asukkaita. Saunojen lukumäärä oli suurimmillaan 1940-luvulla yli 120, jolloin asuntopula oli pahimmillaan. Kylpyhuoneiden yleistyessä yleiset saunat vähenivät. Uimahallien saunat korvasivat niistä osan. Uusia yleisiä saunoja rakennettiin vielä 1960-luvulla esikaupunkeihin, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä alle kymmenen. 2000-luvulla yleisistä saunoista on tullut ajanviettopaikka, mutta viimeksi koronapandemia vähensi yleisten saunojen määrää. Moni helsinkiläinen kaipaa edelleen mahdollisuutta ”kylmiin kylpyihin”, mutta meren rannalla on vain vähän sopivia paikkoja yleisille saunoille.

Hyviä ja huonoja saunatapoja

Julkisessa tilassa kaupunkilainen oli yhtä lähellä vieraita ihmisiä vain saunassa ja kirkossa, ja siksi saunassa piti olla siivosti, huutamatta ja kiroilematta. 1880-luvulle asti osa yleisistä saunoista oli sekasaunoja. Vielä 1900-luvun alussa naisten ja miesten puolen saattoi erottaa pelkkä verho. Yleinen sauna oli puolijulkinen tila, jossa alastomuus kuului asiaan. Vaatteet päällä olivat vain naispuoliset pesijät ja kupparit. Sekasaunomisessa oli kuitenkin sääntönsä. Käytäntönä oli, että nuoret naiset kävivät saunassa aikaisemmin, kun miehet olivat vielä töissä. Vaikka ennen sähkövaloa saunoissa oli varsin hämärää, pyyhe tai vihta tarjosi lisää näköestettä.

Henkilökunta ja saunojen vakiokävijät valvoivat, ettei siveellisyyttä loukkaavia asioita tapahtunut asiakkaille saunatiloissa. Alastomuus oli silti epäilyttävää. Yleisten saunojen pesijöiden ja hierojien moraalia epäiltiin, syystä tai syyttä. Nuori ylioppilas Zachris Topelius sai vuonna 1840 yleisen saunan pesijättärien vihat niskaansa epäiltyään heidän moraaliaan. Saunojen naispuolisen henkilökunnan suojelemiseksi työväenyhdistykset esittivät 1900-luvun alussa, että saunottajien tuli olla 40 vuotta täyttäneitä. Yleisten saunojen pesijät ja hierojat joutuivat fyysisesti läheiseen kontaktiin miesten kanssa, ja monen prostituution eli seksin myymisen vuoksi pidätetyn helsinkiläisen naisen aiempi työ oli ollut yleisessä saunassa. Koska pesijättärien ja hierojien palkat olivat pienet, houkutus tarjota ylimääräisiä palveluja maksua vastaan oli suuri.

Yleisiin saunoihin ja kylpylöihin liittyi paritusepäilyjä, joista annettiin ainakin yksi tuomio. Vuonna 1885 kävi ilmi, että etupäässä venäläiset upseerit ja liikemiehet olivat juhlineet Malminkadulla kahden saunan tiloissa samppanjaa juoden myöhään yöhön seurassaan talon yläkerroksista tilattuja naisseuralaisia. Saunat omistanut Makoffskyn pariskunta vetosi siihen, etteivät he voineet tietää, oliko saunan vuokrannut aviopari vai herrasmies, jonka mukana oli prostituoitu. Makoffskyt saivat lopulta tuomion pitkään jatkuneesta parituksesta.

Useimmiten siveetön käytös liittyi alkoholin nauttimiseen saunatiloissa tai pukuhuoneessa. Ennen kieltolakia monilla asiakkailla oli mukanaan nestemäisiä eväitä. Kylpijä saattoi pyytää pesijän hakemaan lähikaupasta olutta lupaamalla toisen pullon hakupalkaksi.

Lisää aiheesta:

 

Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721–1808. Seppo Aalto, Juha-Matti Granqvist ja Sofia Gustafsson. Minerva Kustannus 2020.

Gamla bastur och badinrättningar i Helsingfors. Pettersson, Vicke. Julkaisematon käsikirjotus, sisältyy Helsingin Historiayhdistyksen arkistoon, kotelo Ea 1, Helsingin kaupunginarkisto.

Sauna. Kirjoituksia viideltä vuosikymmeneltä 1946–1996. Eripainos Sauna-lehdestä.  toim Valtakari, Pirkko. Suomen Saunaseura 1997.  

Rahasta vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867–1939. Häkkinen, Antti. Otava 1995.

Punaisten lyhtyjen Helsinki. Prostituutio pääkaupungin historiassa. Tikka, Katja, Aaltonen, Iisa, Maaniitty, Elina. Minerva Kustannus 2018.