Epävarmuus ja pelko
Helsinkiin oli kantautunut huhuja ja uutisia suurvaltojen jännitteiden kiristymisestä Euroopassa pitkin kesää 1914. Kaupunkilaisten tiedonjano oli niin suurta, että sanomalehtien painokoneet eivät pysyneet sen perässä ja päivän lehdet myytiin säännöllisesti loppuun. Tuoreiden uutissähkeiden tiedot levisivät lehdenmyyjäpoikien huudoista eteenpäin ravintoloiden pöydissä kerrottuna tai nopeasti yleistyviä puhelinlankoja pitkin. Juorut ja pelot levisivät, sillä valmistautuminen sotaan ei jäänyt kaupunkilaisilta huomaamatta: majakat sammutettiin kaupungin sisääntuloväyliltä, rautatietyöläisten käskettiin palata lomiltaan ja kaupungissa oleskelleiden saksalaisten käskettiin ilmoittautua viranomaisille.
Sota syttyi elokuun ensimmäisenä päivänä. Seuraavana päivänä Suomen kenraalikuvernööri Franz Seyn julisti maan olevan sotatilassa. Viralliset ilmoitukset ja määräykset ilmestyivät kaupungin seinille julkisesti nähtäville. Tiedon myötä levisi myös paniikki: ilmoitus käynnisti heti kaupunkilaisten paon Helsingistä heidän pelätessään kaupungin joutuvan saksalaisten ja venäläisten sotatantereeksi. Lehdistö pyrki tyynnyttelemään kansalaisia julkaisemalla kirjoituksia, joissa saksalaisten hyökkäystä tai pommituksia pidettiin epätodennäköisinä. Kenraalikuvernöörin kehotus evakuoida kaupunki välttämättömiä työläisiä ja ammattilaisia lukuun ottamatta aiheutti kuitenkin ryntäyksen rautatieasemalle. Sodan ensimmäisellä viikolla satojen metrien mittainen jono seisoi asemalla, kun pääosin armeijan tarpeisiin valjastettujen junien kyytiin oli aivan liikaa halukkaita.
Sotatilan takia kaupunkiin jääneiden helsinkiläisten elämänrytmi muuttui. Helsinki menetti tärkeimmän yhteytensä maailmalle, kun laajat merenkulun kiellot ja rajoitukset astuivat voimaan. Sodan ensimmäisenä syksynä hämärä laskeutui poikkeuksellisen synkkänä, sillä pommitusten pelossa kaupunkilaisille annettiin laajat pimennysmääräykset: merelle näkyvää valoa saatettaisiin ampua varoittamatta. Katuvalot himmenivät tai pimenivät kokonaan, samoin kotien ja liiketilojen valaistus. Pimeyden vuoksi kaupunki tuntui varmasti aiempaa vaarallisemmalta paikalta. Helsinkiläiset palasivatkin osin esiteolliseen elämänrytmiin, jossa luonnonvalo määritti päivän kulkua.
Valon lisäksi erilaiset sota-ajan rajoitukset vaikuttivat myös yhteiskunnan perusvapauksiin. Sotasensuuri otettiin käyttöön ja lehtien täytyi hyväksyttää julkaisunsa viranomaisilla. Sodan alkupäivinä kaupungissa oli käytössä tilapäisiä ulkonaliikkumiskieltoja ja kokoontumisen vapauteen puututtiin sodan aikana muutenkin laajasti. Alkoholin myynti ja anniskelu kiellettiin hienoimpia ravintoloita lukuun ottamatta.
Sodan pitkittyessä määräyksistä ryhdyttiin kuitenkin lipsumaan, kun pelättyä maihinnousua ja pommituksia ei tullutkaan. Salakapakoita perustettiin kellareihin, pimennysmääräyksistä ja kokoontumisrajoituksista lipsuttiin, ja viranomaiset joutuivat palauttamaan ryhtiä jakamalla sakkoja ja muita rangaistuksia kaupunkilaisille.
Sotataloutta Helsingissä
Kriisien koittaessa ihmisten pelko ja varautuminen näkyvät nopeasti talouselämän kaikilla tasoilla. Näin kävi myös Helsingissä vuonna 1914. Kun rautatieasemalla jonotettiin pääsyä maaseudulle kulkeviin juniin, suuntasivat kaupunkiin jäävät ihmiset pankkien ja myymälöiden tiskeille. Ihmiset halusivat nostaa säästönsä käyttökelpoisena käteisenä, mutta pankkikonttorien holveissa ei säilytetty kysyntää vastaavaa määrää käteistä. Talletuspaon aiheuttama lumipalloefekti, joka olisi voinut johtaa pankkien kaatumiseen, onnistuttiin kuitenkin Helsingissä välttämään. Pankkiryntäyksen jälkeen Helsingissä oli tosin pulaa vaihtorahasta. Paperirahan arvoon ei kriisissä luotettu, ja ihmiset hamstrasivat kolikoita – metallin kun saattoi olettaa säilyttävän arvonsa.
Koska Helsinki oli Venäjän armeijan tärkeä huolto- ja täydennysalue, ei sota vaikuttanut talouteen täysin lamauttavasti. Aluksi sodan aiheuttama epävarmuus toki näkyi talouselämän odotuksissa: joitain tehtaita suljettiin, ja työttömyys lähti nousuun. Helsingin tuotantolaitokset valjastettiin kuitenkin nopeasti sotatalouden tarpeisiin. Armeijan tarpeet määrittivätkin Helsingin talouselämää seuraavina vuosina.
Jo sodan alla teollisuus oli Helsingin suurin työllistäjä. Kaupungissa oli paljon teollisuuslaitoksia esimerkiksi tekstiili-, metalli- ja elintarviketeollisuuden aloilla. Ne oli helppo ohjata palvelemaan armeijaa. Kaupungissa oli myös suuria konepajoja, kuten Kone- ja Siltarakennus Osakeyhtiö sekä Valtionrautateiden konepaja. Näiden tilauskirjat täyttyivätkin nopeasti sodan sytyttyä. Sotaa käyvän armeijan pohjaton tarve moninkertaisti metalliteollisuuden voitot, mutta katto tuli vastaan, kun ammattimaisesta työvoimasta alkoi olla kaupungissa pulaa.
Kaikille aloille sotatalouden buumi ei kuitenkaan yltänyt. Vaikka kaupungin linnoitustyöt työllistivätkin parhaimmillaan yli 10 000 henkeä, seisahdutti sota Helsingin muun rakennusteollisuuden materiaalien puutteen, rakentamisen hinnan sekä rakennuttajien epävarmojen tulevaisuudennäkymien takia. Sotavuosien pitkittyessä tämä johti myös vaikeaan asuntopulaan. Teollisuuden työntekijät kaipasivat kipeästi asuntoja työpaikkojensa läheltä, ja uusien asuntojen puutteessa jo olemassa olevien asuntojen hinnat nousivat. Keinottelijat ottivat tilanteesta kaiken irti. Kovia vuokria pyydettiin jopa liki purkukuntoisista asunnoista.
Inflaatio eli hintojen nousu laukkasi muutenkin valtoimenaan sotavuosien aikana. Työntekijöiden palkkoja jouduttiin korottamaan jopa kymmeniä prosentteja vuodessa, mutta palkat eivät silti pysyneet kohoavien elinkustannusten perässä. Asumismenojen lisäksi hintojen nousuun vaikutti ennen kaikkea pula perushyödykkeistä.
Sotatalouden rattaat eivät kuitenkaan jaksaneet pyöriä loputtomiin. Armeijan tilaukset alkoivat hiipua, ja vuonna 1917 Helsingin talouselämä oli kuilun partaalla: Venäjä oli ajautumassa sisäiseen kriisiin, kauppayhteydet muualle maailmaan olivat poikki, ja teollisuuslaitokset yksi toisensa jälkeen joutuivat sulkemaan työsalinsa. Kaupunki yritti tarjota työttömäksi jääneille erilaisia hätäaputöitä, mutta velkaantuvan kunnan turvaverkko ei ollut riittävän suuri kaikkien auttamiseksi. Työttömyys, köyhyys ja yhteiskunnallinen katkeruus alkoivat levitä työväestön keskuudessa.
Kylmiä koteja
Helsingin meriyhteyksien katkeaminen tarkoitti kylmyyttä kaupunkilaisten koteihin. Energiapula iski heti sodan alussa, kun lämmitykseen käytettävää kivihiiltä tuotiin ulkomailta vain murto-osa entisestä. Säästäväisyyteen kehotettiin energiapulan vuoksi, mutta myös energian hinta pakotti pitämään monet kodit viileinä. Tilanne ei helpottanut tulevina vuosina: talvi 1915–16 oli hyvin kylmä, ja polttopuustakin oli pulaa: sitä sai enää kaupungin halkokonttorin jakelusta tai kiskurihinnoin mustasta pörssistä. Puu ei Suomesta loppunut, mutta sen kysyntä kasvoi liikaa lämmitystarpeen vuoksi, eikä halkoja saatu kuljetettua kaupunkeihin riittävän tehokkaasti. Vuonna 1916 uhkasivat kaiken lisäksi loppua tulitikutkin kemikaalipulan vuoksi. Senaatti joutui kieltämään tulitikkujen viennin.
Energiakriisi liittyi myös ongelmiin juomaveden hankkimisessa. Vuosina 1915–16 kaupungin juomaveden puhdistukseen tarvittavista kemikaaleista oli pulaa. Kaupunkilaisia kehotettiin keittämään juomavetensä, mutta energian hintojen laukatessa köyhissä kodeissa jouduttiin puntaroimaan, käytetäänkö arvokasta puuta tai hiiltä juomaveden keittämiseen vai asunnon lämmittämiseen.
Elintarvikekriisi
Kun käteistä oli käytettävissä, alkoi elintarvikkeiden hamstraaminen. Sodan alku aiheutti suuren kysyntäpiikin, mutta kauppiaiden oli vaikea saada täydennystä varastoihinsa. Helsinki oli elintarvikkeiden osalta hyvin riippuvainen kansainvälisestä kaupasta: suurin osa leipäviljastakin oli tuontitavaraa. Sota katkaisi meriyhteydet Helsinkiin, ja rautateiden kuljetuskapasiteetti oli varattu armeijan tarpeisiin.
Hinnat nousivat nopeasti. Kaupunkilaiset syyttivät kauppiaita hintojen korotuksista. Keinottelijat ottivat tilanteesta hyödyn irti esimerkiksi lopettamalla tuotteiden myymisen suoraan kuluttajille suurempien kertatilausten toivossa. Tilanne paheni entisestään vuoden 1916 aikana, kun Venäjän-tuontikin käytännössä päättyi armeijan kaivatessa viljaa. Elintarvikekriisi muuttui osassa maata suoranaiseksi nälänhädäksi. Kaupungeissa tämä johti myös levottomuuksiin.
Eri poliittiset ryhmät kyllä tiedostivat tilanteen vakavuuden, mutta ratkaisuehdotukset vaihtelivat. Lämmityksen ja ruuan hintapaineiden vuoksi kaupungin johdossa käytiin kovaa ideologista vääntöä siitä, minkä tahon tulisi lopulta huolehtia kaupunkilaisten hyvinvoinnista ja perushyödykkeiden saatavuudesta – kunnan vai vapaiden markkinoiden. Helsingillä oli myös omia vilja- ja muonavarastoja, mutta päättäjät epäröivät niiden vapauttamista markkinoille, varastot kun oli koottu mahdollista kaupungin piiritystä varten. Ylintä valtaa käyttävä kaupunginvaltuusto oli myös melko porvarillinen elin, sillä kunnallisvaalien äänioikeus oli yhä sidoksissa veronmaksukykyyn.
Valtion oli tehtävä väliintulo. Elintarvikkeet määrättiin säännöstelyn alaiseksi koko maassa. Säännöstelyn käytännön toteutuksessa oli valtava työ. Helsinkiläisten virkamiesten piti koostaa koko kaupungista huoneistokohtaiset asukastiedot säännöstelyn pohjaksi, koska sopivia tietoja ei entuudestaan ollut. Säännöstelyn käynnistyttyä peruselintarvikkeita, kuten voita, lihaa, leipää, jauhoa ja maitoa sai vain tarkan määrän erityistä säännöstelykorttia vastaan. Jonoista elintarvikkeiden jakoon tuli jokapäiväinen näky kaupungin kaduilla.
Kirjallisuutta
Nieminen, Jarmo et al. Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Helsinki: Gummerus 2015.
Nyström, Samu. Poikkeusajan kaupunkielämäkerta – Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Helsinki: Helsingin yliopisto 2013.
