Laivaveistämöstä Olympiaterminaaliin
Nykyisessä Etelärannassa sijaitsi vuodesta 1759 vuoteen 1938 laivaveistämö Ullanlinnan Varviyhtiö, jonka perustajiin kuului Johan Sederholm. Se oli 1800-luvun lopulle asti Helsingin merkittävimpiä teollisuuslaitoksia. Sen ympärille syntyi työläisten hökkelikylä, joka oli 1870-luvulla yksi kaupungin tiheimmin asuttuja. Muita työläisten hökkelialueita oli tuolloin Katajanokalla ja Punavuoressa.
Laivaveistämön alue siirtyi kaupungin haltuun jo 1910, ja sen käyttöä pohdittiin kaavoitusosastolla. Tonttia alettiin rakentaa, kun vuodeksi 1940 suunniteltujen olympialaisten järjestäminen annettiin Helsingille vuonna 1938. Makasiinilaiturin rakennustyöt keskeytyivät lokakuussa 1939. Seuraavalla vuosikymmenellä rakennettiin kuitenkin Kaivopuiston kiertävä Ehrenströmintie, joka antoi Helsingin keskustalle uuden, avoimemman merellisen ilmeen. Vuonna 1949 järjestettiin arkkitehtikilpailu Laivasillan tontille sijoitettavasta ”Meriasemasta”, joka palvelisi niin matkustaja- kuin rahtiliikennettäkin. Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen ehdotus voitti, ja rakennustyöt aloitettiin helmikuussa 1951. Vaikka ”Meriasema” ei ehtinyt valmistua olympialaisiin, se otettiin silti käyttöön. Rähjäisestä ja arkisesta satama-alueesta oli kehittynyt edustava ja moderni julkinen paikka, symbolinen portti Helsingin ja muun maailman välillä.
Laivasillankatu oli ennen Etelärantatie ja sitä ennen Saunakatu. Satamakadun toisella puolella oli puutarhojen ympäröimiä suomenruotsalaisten perheiden huviloita. Suurin piirtein nykyisen Puistokadun kohdalla oli 1800-luvun alkupuoliskolla Kruthusvägen (Ruutihuoneentie), joka kulki Ulriikaporin laivanveistämöstä nykyisen Merisataman paikalla vuosina 1818–1854 sijainneelle ruutivarastolle. Viereisen Kaivopuiston mukaan nimetty Puistokatu esiintyy 1876 muodossa Parkgatan ja suomenkielisissä 1890-luvun kartoissa Puistokatu. Nimi vahvistettiin virallisesti 1909.
Uusia punatiilikirkkoja
Kasvava kaupunki tarvitsi Vanhan kirkon ja Nikolainkirkon (nyk. Tuomiokirkko) lisäksi uuden evankelisluterilaisen kirkon. Johanneksen kirkon suunnittelijaksi oli valittu vuonna 1879 ruotsalainen rakennusmestari, mikä poiki valituksia suomalaisilta arkkitehdeilta. Rakennustöiden aloittaminen viivästyi, mutta vuosina 1886–1891 Juhannusvuorelle rakennettiin kirkko ja sen ympärille puisto. Nämä nimettiin Johanneksen mukaan, sillä kristilliset kirkot viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäjuhlana. Kirkon rakentamista hankaloitti myös 20.8.1890 riehunut hirmumyrsky, joka kaatoi kirkon rakennustelineet. Kirkon torneista tuli 74 metriä korkeat eli 12 metriä korkeammat kuin Tuomiokirkolla, ja istumapaikkoja sinne tuli 2600 hengelle. Kirkon ja Ratakadun alue tunnettiin vielä 1800-luvulla Westerbergin plantaasina. Vuonna 1920 kirkon viereisellä kentällä pidettiin ensimmäiset Suomen messut. Siirry artikkeliimme Suomen messut – yli sata vuotta markkinahumua | Helsingin kaupunki(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) .
Helsingissä oli 1850-luvulla puolalaisia, ukrainalaisia ja liettualaisia sotilaita, joista moni oli katolilainen. Helsinkiin perustettiin katolinen kappeliseurakunta, ja seurakunnan pappi Ignatius Gorbacki ja milanolainen kreivitär Leopoldina Cicogna, joka oli kenraalikuvernööri Fredrik Bergin puoliso, käynnistivät hankkeen oman kirkon saamiseksi. Saksalaissyntyinen arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann sai tehtäväkseen suunnitella kirkon. Katolisen kirkon tontti kuului alun perin Ulriikaporin kylpylälle mutta päätyi 1863 kaupungin haltuun. Tontin ja sittemmin korttelin nimi on Mustekala eli Läkkikala (vrt. Bläckfisken). Punatiilestä rakennettu uusgoottilainen Pyhän Henrikin kirkko siunattiin käyttöön 16.9.1860. Kirkosta tuli katedraali eli piispan kirkko, kun paavi Pius korotti Suomen vuonna 1920 perustetun apostolisen vikaarikunnan hiippakunnaksi 25.2.1955.
Vuonna 1859 perustettu Suomen Lähetysseura majaili aluksi Vimpan korttelin puurakennuksissa, kunnes se päätyi rakennuttamaan kortteliin uudet ajanmukaiset tilat. Vuosina 1900 ja 1906 osoitteeseen Tähtitorninkatu 16–18 valmistui Suomen Lähetysseuran kirkko, muita tiloja ja työntekijöiden asuntola. Niiden suunnittelija oli arkkitehti Karl August Wrede (1859–1943), joka myös on suunnitellut Diakonissalaitoksen vuonna 1896. Lähetysseura sai sekä tontin että piirustukset lahjoituksena. Kiinteistöä on vuosikymmenten aikana laajennettu sisäpihan puolelle ja siinä on tehty useita muutoksia, esimerkiksi asunnot muutettiin toimistokäyttöön 1970-luvulla, ja toimistot muutettiin asunnoiksi 2010-luvun lopulla. Lähetyskirkko on edelleen olemassa ja suojeltu.
Kivitaloja asuinkäyttöön
Kunnallishallinnon uudistus vuonna 1875 toi mukanaan paitsi kaupunginvaltuuston perustamisen myös uuden rakennusjärjestyksen. Teollistuminen ja rautatie johtivat väestönkasvuun ja rakennusbuumiin – alkoi taloudellinen nousukausi, jota kesti ensimmäisen maailmansodan alkamiseen. Kaupunki perusti rakennusrahaston, josta myönnettiin lainoja asuntopulaa lievittävään ja asuinoloja kohentavaan rakentamiseen. Kivitalon rakennuttamiseen sai enemmän lainaa ja paremmilla ehdoilla, sillä paloturvallisuuden takia haluttiin edistää kivirakentamista. Matalien puurakennusten tilalle alkoi yhä enemmän kohota 4–5-kerroksisia kivirakennuksia, jotka edustivat johtavien arkkitehtien suosimaa uusrenessanssityyliä. Hyvä esimerkki on Kultakalan kortteliin vuonna 1889 valmistunut rakennus, joka seisoo kulmauksessa Korkeavuorenkatu 21 – Punanotkonkatu 4 ja syntyi osana 1800-luvun lopun rakennusbuumia.
Komean kulmatalon rakennutti ruotsalainen liikemies Erik Färlander, joka sittemmin menetti kaiken ja lähti Amerikkaan. Talon suunnitteli 28-vuotias rakennusmestari Axel Högberg, Tukholmasta muuttanut hänkin.
Färlanderin talon pohjakerrokseen tuli leipomo, ruokatarpeiden myymälä ja räätälinverstas, ja talossa oli ajan tavan mukaan pihan puolella pienempiä asuntoja ja kadun puolella isompia. Niinpä samassa talossa asui monien eri yhteiskuntaluokkien edustajia.
Rakennus ei ehtinyt pitkään olla asuinkäytössä, sillä se myytiin vuonna 1903 Venäjän valtiolle, joka osti santarmilaitoksensa käyttöön kaksi muutakin uudehkoa rakennusta, Ratakatu 12:n ja Vuorimiehenkatu 1:n. Tämä liittyi venäläistämistoimiin, jotka tunnetaan Suomessa ensimmäisen sortokauden nimellä. Noina aikoina rakennusta alettiin nimittää Ohranan taloksi tsaarin pahamaineisen salaisen poliisin mukaan.
Vuonna 1918 punakaarti valtasi talon, ja 1920-luvun alussa talo päätyi Suomen valtiolle. Talossa majaili pitkään puolustusministeriö, ja kun marsalkka Mannerheim valittiin puolustusneuvoston johtoon 64-vuotiaana vuonna 1931, hän sai työhuoneen talon 4. kerroksesta. Valtion rahapulan takia rakennuksessa ei ollut tehty suuria remontteja, ja siksi sen talotekniikka oli vanhentunutta. Talo olikin purku-uhan alla 1960-luvun alussa, mutta onneksi se säästyi purkuvimmalta, vaikka lähistöltä purettiin monia saman ikäisiä taloja. Rakennuksen oltua toimistokäytössä yli vuosisadan se myytiin ja palautettiin vaativan remontin jälkeen asuinkäyttöön.
Tehtaita ja Tehtaankatu
Monialayritys Oy G. W. Sohlberg Ab:n juuret ovat Ullanlinnassa, sillä läkkiseppä Gabriel Wilhelm Sohlberg avasi 1876 verstaan osoitteessa Korkeavuorenkatu 17. Vuonna 1885 hän siirtyi nurkan taakse isompiin tiloihin osoitteeseen Jääkärinkatu 4, josta toiminta laajeni Forellin korttelin toiselle puolelle Vuorimiehenkatu 29:ään. Sohlberg valmisti muun muassa peltiastioita ja kattopeltiä, mutta tehtaassa on myös valettu esimerkiksi J. V. Snellmanin patsas, joka on Suomen Pankin edessä, ja M. A. Castrénin patsas, joka on Kansallismuseon vieressä. Korttelin sisäpihalla toimi Baldaufin makkaratehdas Solhlbergilta vuokratuissa tiloissa.
Tehdas muutti Herttoniemeen vuonna 1975, jolloin tiloihin tuli Postipankki. Vielä 1950-luvun alussa Vuorimiehenkadulla oli kaksikerroksisia puurakennuksia, joiden alakerros oli kiveä. Niissä asui enimmäkseen työläisiä.
Pyhän Henrikin kirkon luota Neitsytpolulle kulki Paavalinkatu, joka oli saanut nimensä vuonna 1874 kirkkoa koristavan apostolin patsaan mukaan, kuten saman suuntainen Pietarinkatukin. Katua pidennettiin vuonna 1887 ja sille annettiin nimi Tehtaankatu. Kyseisen kadun eteläpuolta ja Kapteeninkadun länsipuolta pidettiin liian syrjäisinä asuinkäyttöön, ja niinpä siitä kaavailtiin teollisuusaluetta. Satamaratahanke puolsi teollisuusaluetta, mutta loppujen lopuksi alueelle ei tullut kuin Laivanvarustajankatu 6:n ”sähkötehdas”, joka oli kaksikerroksinen tiilirakennus. Sen toiminta loppui, kun kaupunki otti haltuunsa yksityiset sähkölaitokset ja keskitti energiantuotantoa. Toiminnan loputtua rakennus muutettiin suojeluskuntien yliesikunnan asepajaksi, ja 1920-luvun lopulla siihen tuli Helsingin ensimmäinen bussivarikko, josta yksityinen osakeyhtiö Omnibus liikennöi Kruununhakaan ja Punavuoreen.
Kilohailin korttelista ei tehtykään teollisuusaluetta vaan vuoden 1900 asemakaavassa se jaettiin kahtia. Halkaisijakadulle annettiin nimi Huvilakatu uuden käyttötarkoituksen mukaan, ja pian sinne kohosi huvila-alue. Korttelin sisäpihalla järjestettiin ensimmäisen maailmansodan aikoihin Maria Åkerblomin unissasaarnaajakokouksia. Åkerblom itse asui Kapteeninkatu 18:ssa metsänhoitaja Vartiovaaran luona. Vartiovaara vaivutti 15–16-vuotiaan Åkerblomin parvekkeellaan hypnoosiin, ja tämä kannettiin sängyssään pihalle saarnaamaan.
Ullanlinnan ja Eiran välinen raja kulkee Laivurinkatua pitkin, joten Tehtaankadun itäpää kuuluu Ullanlinnaan ja länsipää Eiraan.
Makrillin ja Naakan korttelit – taiteilijoita ja taiteilijaravintola
Makrillin kortteli on Vuorimiehenpuistikon pohjoispuolella, Naakan kortteli sen eteläpuolella. Etelä-Pohjanmaan Ilmajoella köyhään perheeseen syntynyt Herman Valentin Schalin (1865–1954) sairastui lapsena tulirokkoon ja menetti sen seurauksena näkönsä 12-vuotiaana. Hän opiskeli Kuopiossa pianonvirittäjäksi ja muutti Helsinkiin vuonna 1885. Hänestä tuli ammatissaan erittäin taitava ja tunnettu. Hän perusti Aleksanterinkatu 50:een pianomakasiinin, joka menestyi hyvin. Vuonna 1900 Schalin osti Naakan korttelista Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulmatontin, joka oli karua kalliota. Arkkitehti Usko Nyströmin suunnittelema laadukkaasti rakennettu kivitalo sai ensimmäiset asukkaansa kaksi vuotta myöhemmin. Kun talon katolle oli talvisodan aikana lentänyt pommin sirpaleita, sokea 75-vuotias patriarkka kiipesi itse katolle tunnustelemaan, millaista vahinkoa mahdollisesti oli syntynyt. Naakan korttelissa on asunut useita taiteilijoita, kuten Eino Leino, Tuomas Anhava ja Erkki Vala. Talossa avattiin 21.12.1933 ravintola Sea Horse, josta tulikin pian taiteilijoiden ja kulttuuri-ihmisten suosima paikka. Ravintola tunnetaan tuttavallisesti nimellä Sikala.
Viereisessä Makrillin korttelissakin on elänyt taiteilijoita. Korkeavuorenkatu 1:n ja 3:n pihan puolella asui räätälimestari Ernst Turtiainen, jonka pojasta Arvosta tuli kirjailija. Runoilija Saima Harmaja asui kulmatalossa Kasarmikatu 2/Vuorimiehenkatu 23a, jossa hän myös kuoli vuonna 1937.
Yksityisiä ja julkisia sairaaloita ja suurlähetystö
Nykyisessä osoitteessa Vuorimiehenkatu sijaitsi vuonna 1866 tilapäinen kuumelasaretti, joka tartuntavaaran minimoimiseksi oli sijoitettu asutuksen äärilaidalle. Ylimääräistä lasarettia tarvittiin, sillä lavantauti oli suurien nälkävuosien aikana (1866–1868) jatkuva riesa. Jo seuraavalla vuosikymmenellä lasaretti siirrettiin Ruoholahteen, ja sitä voidaan vaatimattomuudestaan huolimatta pitää kunnallisen sairaanhoidon alkuna.
Kaulushaikara annettiin jälkikäteen vitsikkäästi nimeksi korttelille, johon vuonna 1878 oli tullut ”lapsenpäästölaitos” ja kätilöopisto. Nämä sijaitsivat vanhoissa rapistuneissa rakennuksissa vuoteen 1960 asti. Tontilla oli myös henkilökunnan asuntoja, ja koska aidattu alue lukittiin yöksi, iltaa muualla viettäneiden piti kiiruhtaa kotiin ennen kuin portit lukittiin. Neuvostoliitto sai Suomen valtiolta vaihtokaupalla tontin itäpään, johon se rakennutti Neuvostoliitossa suosittua stalinistista klassismia edustavan suurlähetystönsä, joka valmistui vuonna 1952. Kätilöopiston muutettua Kumpulaan tontin länsipään rakennukset purettiin, mutta tilalle ei rakennettu mitään vuosikymmeniin. Vuonna 1990 Neuvostoliitto osti kätilöopiston tontin suurlähetystön lisärakennuksia varten, mutta sitten Neuvostoliitto lakkautettiin ja Venäjä ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja hanke pantiin jäihin. Vuosina 2010–2014 tontille rakennettiin arkkitehti Pekka Helinin piirtämä lisärakennus. Koko Kaulushaikaran kortteli on Venäjän suurlähetystön hallinnassa.
Ullanlinnassa on toiminut useita yksityisiä sairaaloita. Suomen ensimmäinen lääketieteestä väitellyt nainen Karolina Eskelin (1867–1936) avasi vuonna 1907 yhdessä kirurgi Gustaf Adolf Wetterstrandin kanssa sairaalan osoitteessa Pietarinkatu 24. Sairaala vaihtoi omistajia vuonna 1919 ja toimi vuoteen 1940 nimellä Sanitas.
Kasarmikadulle valmistui vuonna 1888 uusklassista tyyliä edustava Kirurginen sairaala, Suomen ensimmäinen erikoistunut sairaala. Tämän aikalaisissa ihmetystä herättäneen laitoksen suunnittelijaksi valikoitui arkkitehti Frans Sjöström kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun kautta. Vapaaherratar Sophie Mannerheim valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1902 sairaanhoidon kehittäjän, Florence Nightingalen perustamasta oppilaitoksesta Lontoossa. Hän toimi Kirurgisen sairaalan ylihoitajana 1904–1927. Helsinkiläiset tuntevat tämän vuosien varrella monenlaisia kohtaloita todistaneen sairaalan nimellä Kirra tai Tsirra. HUS aikoo luopua sairaalatoiminnasta Kirralla vuoden 2025 aikana, joten suojellun arvokiinteistön tulevaisuudesta ei ole tietoa.
Ruotsinkieliset lääkärit perustivat Valkoturskan kortteliin yksityisen Eiran sairaalan, jonka nimi lainattiin tukholmalaiselta sairaalalta. Jugendtyylisen rakennuksen piirsi arkkitehti Lars Sonck ja se valmistui 1905. Samassa korttelissa perustivat suomenkieliset lääkärit yksityissairaala Mehiläisen vuonna 1910. Sairaala toimi osoitteessa Huvilakatu 20–22 yli 20 vuotta, minkä jälkeen rakennus muutettiin takaisin asuinkäyttöön. Nimestään huolimatta sairaala sijaitsee Ullanlinnassa, joskin se on toki antanut nimet viereiselle pienelle kaupunginosalle.
Eira, jugendhuviloiden kaupunginosa
Vuonna 1870 arviolta 80 % Helsingin rakennuksista oli matalia puutaloja. Uusi rakennusjärjestys suosi tiiviitä kortteleita, mikä johti pimeisiin ja ahtaisiin pihoihin. Kaupungistumisen aiheuttamat ongelmat oli pantu merkille 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa, ja vastareaktiona syntyi puutarhakaupunki-idea ja vaatimus joustavammasta kaavoituksesta tiukan ruutuasemakaavan sijaan. Samoihin aikoihin alettiin kyllästyä arkkitehtuurin kertaustyyleihin ja kaivata uutta. Syntyi Art Nouveau eli Jugend. Uutta tyylisuuntaa edustavat arkkitehdit Bertel Jung, Armas Lindgren ja Lars Sonck laativat Eiran asemakaavan, joka vahvistettiin 1908. Alkuperäisen suunnitelman mukaisia huviloita ei kuitenkaan toteutettu vaan alueelle rakennettiin kolmekerroksisia pienkerrostaloja. Eiran jugend-ilme on säilynyt varsin yhtenäisenä, joskaan 1960-luvun virhearvioilta ei ole sielläkään täysin vältytty. Pahimpana esimerkkinä on vuonna 1964 valmistunut Norjan suurlähetystö, jonka tieltä purettiin Selin Lindqvistin piirtämä rakennus vuodelta 1912.
Karttoihin Eira on ilmestynyt vasta kaupunginosien nimien virallistamisvuoden 1959 jälkeen. Tämän voi todeta vertailemalla eri ikäisiä opaskarttoja. Niistä näkee myös, miten kaupunginosien rajat ovat muuttuneet.
Opaskartta 1925(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Alueen puistoista
Vihreät sylit: Eiranpuisto (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kuuntele
Ullanlinna – Perinteikäs kivitalokaupunginosa, josta Andy lähti, mutta lapsiperheet palasivat (12 min) (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Yle: Eira – Etelä-Helsingin pieni huvilakaupunginosa (10 min) (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lähteitä ja lisätietoa
Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos.
Historiakatsaus. Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Hämäläinen, Unto: Historian paraatipaikalla. Kivitalo Helsingin sydämessä. SKS 2018.
Kaupunginosien rajat vievät 1950-luvulle. Helsinkiläisten mielikuvat poikkeavat kartantekijöiden käsityksistä. Helsingin Sanomat 26.2.1992.
Kervanto Nevanlinna, Anja: Kadonneen kaupungin jäljillä. Teollisuusyhteiskunnan muutoksia Helsingin historiallisessa ytimessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.
Museovirasto: Kirurginen sairaala(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Ollila, Kaija & Toppari, Kirsti: Puhvelista Punatulkkuun. Helsingin vanhoja kortteleita, Sanoma 1975.
Rakennushistoriaselvitys: Tähtitorninkatu 16–18
Stenius, Olof: Helsingin asemakaavahistoriallinen kartasto. Helsingfors stadsplanehistoriska atlas. Pro Helsingfors säätiö stiftelsen Pro Helsingfors 1969.
