Kartanon takamaa Helsingin maalaiskunnassa
Nykyisen Myllypuron alue oli 1900-luvun puoliväliin asti yllättävän harvaan asuttua maaseutua ja metsää. Sen lähistöllä oli kuitenkin useita suuriakin maatiloja, kuten Botbyn eli Puotinkylän ja Hertonäsin eli Herttoniemen kartano. Myllypuron alue kuului 1400-luvulla perustetun Herttoniemen kartanon laajoihin tiluksiin. Viikin peltojen laskuojan, Skogsbäckin eli Metsäpuron, varrella oli pieni mylly. Tämän mukaan nimettiin myös läheinen Kvarnbäckin (”Myllypuron”) torppa, joka myöhemmin antoi nimensä koko osa-alueelle.
Vuosien 1780–1782 rekognosointikartoissa on merkitty myös alueen eteläosaan kase eli vartiotulen paikka suunnilleen Myllyväenkadun ja Ratasmyllyntien risteykseen. Tämä kase on ehkä ollut taustalla, kun aikanaan Botbyn nimen arveltiin oikeastaan olevan Böteby eli Roihukylä. Tämä ”roihu” olisi siis juuri varoitustuli, joka tunnetaan suomeksi myös nimellä totto. Varoitustulien mukaan ovat saaneet nimensä muun muassa Roihuvuori ja Vartiokylä. Toisaalta myöhempi tutkimus tulkitsi böte-oletuksen virheelliseksi, ja katsoi Botbyn todella tarkoittaneen puotikylää, eli kauppakylää. Tästä taas juontuu läheisen Puotilan nimi.
Vanhojen varoitustulien ja niihin liittyvien puolustusjärjestelmien historiallisesta merkityksestä ei ole olemassa paljoakaan kirjallista lähdemateriaalia. Kuitenkin 1900-luvun sotahistoriassa alueella on tärkeä sija. Myös Myllypuron seudulle rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aattona ja aikana linnoitteita, jotka olivat osa koko Helsingin ympäröivää linnoitusketjua. Sen tarkoitus oli estää Saksan keisarikunnan hyökkäys Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin. Myllypuron, Kontulan ja Kurkimäen alueella sijaitsi linnoituksen tukikohdan VI puolustusasemat 1–13 sekä tykkipatterit B16, B17 ja 65. Näistä parhaiten on säilynyt tykkipatteri 65, joka sijaitsee Korkeakallionpuistosta, Myllytaipaleen ulkoilutien koillispuolella. Patterissa on ollut neljä 280 millimetrin mörssäriä, suojanaan kallioseinän lisäksi betoniseiniä. Patterin vieressä on ollut betonista ja kivestä rakennetut suojahuoneet ja myös suoja- eli juoksuhauta, joka kaartaa mäen pohjoispuolelta patterin taustalle. Tukikohtaan kuului myös Myllymestarintien ja Kontulantien risteyksessä sijainnut sauna, sekä nykyisen ostoskeskuksen paikalla sijainnut kioski.
Nykyisen Myllypuron alueella tai sen läheisyydessä sijaitsi 1900-luvun alussa myös kolme muuta torppaa: Nybacka, Sohl eli ”Soli” ja Slagerberg. Myllypuron etäläpuolelle rakennettiin myös 1930-luvulla rautatie, niin sanottu Herttoniemen satamarata, joka kulki Oulunkylästä Viikin kautta Herttoniemeen. Rataa käytettiin satamaliikenteessä 1990-luvun alkupuolelle saakka ja satunnaisesti vielä 2010-luvun alussa.
Myllypuron torpan entinen asukas Eine Niinimäki on muistellut elämää 1930-luvulla. Torppa sijaitsi nykyisen Jalkamyllyntien ja Käsikiventien välisellä alueella. Vesi saatiin kaivosta. Myllymestarintien ja Kontulantien risteyksessä oli myös Storsängin tila, johon kuului myös navetta, talli ja muonamiesten asunnot, jotka oli tehty entiseen venäläisten linnoituksen saunaan. Nämä purettiin lähiön rakentamisen tieltä.
Myllypuron liepeille suunniteltiin Puotilan taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1917. Taajaväkiset yhdyskunnat olivat 1900-luvun alun ilmiö, joka liittyi muuttuvaan kaupunkikuvaan. Helsingin kantakaupunki koettiin levottomaksi ja etenkin lapsiperheille epäterveelliseksi asuinpaikaksi. Hieman kaupungin ulkopuolelle suunniteltiin uusia asuinalueita, joissa pääosin asuttiin ”huviloissa” eli nykykielellä omakotitaloissa. Kaupungin lähelle rakennettiin varakkaamman väen yhdyskuntia, joihin usein pääsi raitiovaunulla tai junalla (Kulosaari, Lauttasaari, Munkkiniemi, Oulunkylä). Hieman kauemmas, kuten Puotilaan ja Pakilaan, rakennettiin huvilayhdyskuntia etenkin varakkaamman työväenluokan tarpeisiin.
Puotilan huvilayhdyskunta kaavoitettiin nykyisen Myllypuron koillisreunaan. Tämän näkee hyvin vuoden 1945 kiinteistökartasta. Lähes koko nykyisen pohjoisen Myllypuron paikalle on kartassa merkitty yhdyskunnan hautausmaa, joka ulottui nykyiseltä Myllypurontieltä Yläkiventien päähän asti. Hautausmaata ei kuitenkaan koskaan rakennettu, ja huvilayhdyskuntakin jäi toteutumatta.
Sotien jälkeen toteutettiin vuoden 1946 suuri alueliitos, jossa lähes koko nykyinen Itä-Helsinki, Myllypuro mukaan lukien, siirrettiin Helsingin maalaiskunnalta (Vantaa) Helsingin kaupungille. Samalla kaupunkiin liitettiin pienet kunnat Kulosaari, Haaga, Huopalahti ja Oulunkylä. Tarkoituksena oli liittää alueet kaupunkiin nopeamman rakentamisen mahdollistamiseksi, sillä sodan jälkeen asunnoista oli huutava pula (taustalla evakkojen asuttaminen, asunnottomuus sodan tuhojen takia sekä väestönkasvu). Myllypuron rakentumisen ensimmäinen vaihe liittyi tähän sodanjälkeiseen jälleenrakennuskauteen. Niin sanotun maahankintalain nojalla kaavoitettiin “rintamamiestalokylä” eli keskenään melko saman näköisten puutalojen kokonaisuus Myllärintielle ja sitä risteävien katujen varsille. Rintamiestaloissa elämä oli varsinkin alkuvaiheessa vielä melko maanläheistä: asukkaiden oli kaivettava omat kuivatusojansa ja juomavesi- ja likakaivonsa. 1960-, 1970- ja 1980-luvulla tälle alueelle rakennettiin myös uusia omakotitaloja, joiden kuuluisin asukas lienee “TV-kokki” Jaakko Kolmonen. Hän on korostanut Myllypuron toimivuutta etenkin siitä näkökulmasta, että siellä asuessa on mahdollisuus olla lähellä luontoa ja päästä lähipalveluihin ilman autoa.
Myllypuro oli myös yksi ensimmäisistä 1960-luvun lähiöistä. Sen, kuten muidenkin Itä-Helsingin alueiden, rakentamisessa toteutettiin alun perin Englannista lähtöisin olevaa lähiörakentamisen mallia, jossa asuminen keskitettiin pisaramaisesti junaratojen varteen. Myllypuro rakennettiin pian Pihlajamäen jälkeen ja samaan aikaan kuin Kontula. Kaupunginosan vuonna 1962 hyväksytyn asemakaavan mukaan sinne suunniteltiin 15 000 asukkaan asuinalue, johon suunniteltiin 3–8 kerroksisia kerrostaloja sekä rivitaloja. Kerrostalot rakennettiin pitkälti liukuhihnatuotantona valmiita elementtejä hyödyntäen, mikä oli rakennusteollisuuden uusi muoti-ilmiö. Tähän ohjasi paitsi nopeiden tulojen tavoittelu, myös huutava asuntopula. Näiden rakentaminen toteutettiin pääosin 1960-luvun lopussa. Lisäksi alueelle rakennettiin koko Itä-Helsinkiä palveleva urheilupuisto ja lisäksi siellä oli jonkin verran yritystoimintaa, jonka tiloja sittemmin muutettiin muuhun käyttöön, kuten Paragonin painotalo “Liikuntamyllyksi”.
Alueen suunnittelussa otettiin huomioon myös tuolloin vielä uusi mutta alati kasvava liikkumismuoto: yksityisautoilu. Tosin alkuperäisessä suunnitelmassa autojen pysäköinti oli sijoitettu maanalaisiin parkkiluoliin ja metroaseman piti tulla lähiön keskelle. Näistä kuitenkin luovuttiin säästösyistä, ja täten parkkipaikkoja on myös kerrostalojen pihoilla, ja metrolle mennessä on pakko ylittää autotie. Toinen Myllypurossa toteutettu uusi suunnitteluidea oli alueellinen kaukolämpöjärjestelmä, jonka piiriin tulivat myös Kontula ja Vesala. Myllypuroa pidettiin aikanaan arkkitehtuurisesti ansiokkaana, ja mainittiin “yhtenä parhaimmista esikaupunkialueista” Pariisin ja Wienin arkkitehtuurinäyttelyissä.
Myllypuro suunniteltiin erityisesti perheiden asuintarpeet huomioiden. Kerrostaloihin rakennettiin yksiöiden ja kaksioiden lisäksi myös kolmioita ja neliötä, jotka olivat, ja osin ovat edelleen, varsin houkuttelevia useita huoneita kaipaaville asukkaille. Alkuaikoina tosin kaupungin hallinnon toiminta laahasi pahasti perässä: oma kansakoulu saatiin vasta vuonna 1966 ja oppikoulu 1967, tosin yksityisenä kouluna.
Myllypuron toteutuksessa esiintyi kuitenkin joitakin ongelmia jo 1960-luvulla, etenkin nopean väestönkasvun seurauksena. Alueella oli useita suuria, jopa 80 hengen, nuorison joukkotappeluita, joissa jopa kaadettiin poliisiautoja. Alueen liepeillä oli myös noin 40 hengen asunnottomien leiri.
Toinen ongelma liittyi entiseen hiekkakuoppaan, josta oli tehty kaatopaikka vuonna 1953. Tarkoituksena oli täyttää kuoppa, jotta se ei “pilaisi maisemaa”. Jätteellä täytetty kuoppa oli tarkoitus tasoittaa ja tehdä sen päälle urheilukenttä. Kaatopaikalta valui hiekkaharjun läpi ja ojia pitkin muun muassa jäteöljyä aina Marjaniemen uimarannalle saakka. Öljyn kaataminen kaatopaikalle kiellettiin vuonna 1957, mutta kaatopaikan käyttö jatkui pitkälti rajoittamattomana ja valvomattomana aina vuoteen 1962 saakka, jolloin se suljettiin. Päälle rakennettin 11 asuinkerrostaloa, liikerakennus ja päiväkoti. Menneisyyteen haudattu kaatopaikka muistutteli olemassaolostaan hiljalleen: puron vesi värjäytyi sekä haisi pahalle, ja talojen pihat painuivat. 1990-luvulla asia tutkittiin kaupungin toimesta, ja maaperästä löytyi muun muassa PCB-yhdisteitä, öljyä ja syanidia. Lopulta alueelta purettiin useita taloja kokonaan ja maaperää kunnostettiin. Tilalle rakennettiin Alakiven puisto, jonka kumpu on nykyään yksi alueen maamerkeistä, joskin siitä piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan tulla huomattavasti näyttävämpi, sisältäen muun muassa pariisilaisarkkitehtuurista mallia ottavia huvimajoja.
2000-luvun keskeisiä muutoksia Myllypurossa ovat olleet uudet koulutusinstituutiot, Metropolian ammattikorkeakoulun kampuksen rakentaminen ja uusi Helsingin kielilukion rakennus, ostoskeskuksen uudistaminen sekä alueen huomattava monikulttuuristuminen. Myllypuron ostoskeskus uusittiin vuosina 2009–2012 perusteellisesti. Uuden ostoskeskuksen yhteyteen rakennettiin myös runsaasti asuinkerrostaloja, mikä merkitsi tavallaan kivijalkakauppojen paluuta. Myllypuroon rakennettiin 2010-luvulla myös Metropolia-ammattikorkeakoulun uusi rakennus, mikä teki alueesta kertaheitolla myös opiskelijakampuksen. Lisäksi Helsingin kaupunki rakensi 2020-luvun alussa uuden Kielilukion rakennuksen metroaseman viereen, tehden Myllypurosta taas lukion kotipaikan (Myllypuron yhteiskoulussa toiminut lukio liitettiin Itäkeskuksen lukioon 1995).
Lue lisää
Turpeinen, Oiva; Timo Herranen, Kai Hoffman. Helsingin historia vuodesta 1945, osa 1. Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot. Helsingin kaupunki 1997.
Valkonen, Anne 2005. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi. Myllypuro-seura, Helsinki.
Saloranta, Pauli 2013. Kotikaupunkipolut: Myllypuro. Myllypuro-seura, Helsinki.
